lauantai 13. tammikuuta 2018

Kesyttömyyden mahdollisuus























Sarastuksessa alkoi syksyllä 2016 ilmestyä ”jatkokertomuksena” Ernst Jüngerin pitkä essee Taistelu sisäisenä kokemuksena (Der Kampf als inneres Erlebnis, 1922). Käännös kattaa kaikkiaan neljätoista osaa, joista viimeinen ilmestyi aivan äskettäin. Suomentaja Olli Virtanen teki kovan ja huolellisen työn, mistä hänelle kiitos ja kumarrus. Kaikkiin aiempiin osiin löytyy linkit viimeisen osan ingressikappaleesta, ja oheislukemiseksi on linkattu Heikki Länsisalon essee ”Ernst Jünger – kirjailija, filosofi ja rintamamies”, joka toimii hyvänä johdantona Jüngerin henkilökuvaan ja tuotantoon.

Jünger on ollut minulle tärkeä kirjailija jo pitkään, eikä vähiten henkilöhistoriansa takia. Jos pitäisi nimetä yksi kirjailija, jossa 1900-luku äärimmäisyyksineen ja ristiriitoineen ruumiillistuu, nimeäisin luultavasti 102-vuotiaaksi eläneen Jüngerin. Kuka muu on elämänsä aikana ollut sekä Sommen taistelussa että LSD-tripillä ja nähnyt Halleyn komeetan kaksi kertaa? Kuka muu on tuntenut yhtä kattavan joukon aikansa valovoimaisimpia persoonallisuuksia Goebbelsista Picassoon ja harmitellut vanhoilla päivillään haastattelussa, ettei saanut koskaan tutustua kehenkään oikeasti kiinnostavaan ihmiseen, sellaiseen kuin Michelangelo tai Da Vinci?

Parhaiten Jünger tietenkin muistetaan ensimmäisen maailmansodan sotasankarina, jolle myönnettiin Pour le Mérite ja joka kirjoitti Teräsmyrskyssä. Kuva on yksipuolinen, sillä hän kirjoitti ja julkaisi kuolemaansa saakka ja hänen 22-osaiset kootut teoksensa sisältävät mitä moninaisinta materiaalia. Sellaiset romaanit kuin Besuch auf Godenholm (”Vierailu Godenholmissa”, 1952) ja Gläserne Bienen (”Lasimehiläiset”, 1957) tekivät hänestä maagisen realismin edelläkävijän. Jüngerin tuotannon ihailijoihin kuuluivat muiden muassa Helmut Kohl ja François Mitterrand.

Mutta sitä ei voi kiistää, että maailmansota oli Jüngerin koko elämälle ja uralle suuntaa-antava kokemus. Eikä liioin sitä, että Teräsmyrskyssä on yksi parhaista omakohtaisista sotakuvauksista, omasta mielestäni paras ainakin ensimmäistä maailmansotaa koskevista. Taistelu sisäisenä kokemuksena on käytännössä Teräsmyrskyn esseistinen jatko-osa. Siinä Jünger erittelee tarkemmin niitä kokemuksia, jotka hän muistelmateoksessaan kylmästi raportoi. Hän panee sodassa näkemänsä ja kokemansa laajempiin raameihin, ja kertoo millaisen maailman konflikti pyyhkäisi pois ja millainen sen jälkeen kenties on odotettavissa.

Nuori Jünger nousi 1920-luvun Saksassa maineeseen taistelukentän huuruista hurmioituneena sodan kuvaajana, ja myöhemmin hänen ensimmäistä maailmansotaa käsitteleviä teoksiaan on pidetty äärimmäisenä vastakohtana Erich Maria Remarquen pasifistiselle klassikolle Länsirintamalta ei mitään uutta. Siinä missä Teräsmyrskyssä kuvasi rintamakokemusta vailla surun ja säälin tunteita, Taistelu sisäisenä kokemuksena puhkeaa välillä estottomasti ylistämään taistelua, vaaraa, urheutta ja sankarikuolemaa:


Taistelu on edelleen pyhä, se on Jumalan tuomio kahden aatteen kesken. Luontoomme kuuluu asiamme puolustaminen aina vain lujemmin, ja näin taistelu on viimeinen neuvomme ja vain se, minkä puolesta on taisteltu, on oikeata omaisuutta. Yksikään hedelmämme ei kypsy, jos se ei ole joutunut kestämään rautamyrskyä, ja myös parhaan ja kauneimman puolesta pitää ensin taistella.


Jünger ilmaisee halveksuntansa pasifisteja kohtaan, joiden hän näkee edustavan kahta erilaista tyyppiä. Yksi on edistysmielinen idealisti, joka ”uskoo, että aseiden kalistessa rakennustyö seisoo, eikä tornimme kohoa kohti taivaita. Siksi hän haraa veriaaltoja vastaan ja joutuu niiden rusentamaksi.” Toinen pitää omaa henkeään kaikkein pyhimpänä ja ”osaa verhota heikkoutensa lukemattomiin kauniisiin kaapuihin”. Sotaa analysoidessaan Jünger ei ole lainkaan kiinnostunut sen taloudellisista tai poliittisista syistä: hänelle se on kuin luonnonvoima, ja hän kuvaa sitä kuin intomielinen eräretkeilijä myrskyä, jonka keskelle on joutunut. Sotaa ei ole kukaan suunnitellut, eikä sen kulkua voi ohjata. Sitä on uskallettava katsoa silmästä silmään ja yritettävä ymmärtää sen olemusta, sillä muuten jää oppimatta jotakin olennaista niin omasta yksilöllisyydestä, ihmisestä yleensä kuin inhimillisestä sivilisaatiosta.

Tässä kohtaa jaan pasifistisen vakaumuksen: ennen kaikkea muuta olemme ihmisiä, ja se yhdistää meitä. Mutta juuri siksi, että olemme ihmisiä, on aina uudestaan tuleva se hetki, jolloin meidän on käytävä toistemme kimppuun. Taistelun syyt ja keinot muuttuvat, mutta taistelu itse on ennalta määrätty elämänmuoto, se on aina pysynyt muuttumattomana.


Jüngerin arvostelijat ovat pitäneet hänen sotakuvauksiaan pelkän brutaalin militarismin ja kiväärinpiipusta kasvavan etiikan ilmentyminä. Mutta Taistelu sisäisenä kokemuksena on kaukana oman aikansa romanttis-ihanteellisesta kirjallisuudesta, jossa nuorukaiset kaatuvat kansallislaulun sanat huulillaan. Yhtä kaukana se on kolmannen valtakunnan aikaisesta sotakirjallisuudesta, jossa sota oli koko kansan ylevöitetty ideologinen ponnistus. Jünger kuvaa kainostelematta sotilaiden karkeita tapoja, irvokkaita sirpalevammoja, mätäneviä ruumiita, kalvavaa pelkoa ja lamauttavaa kauhua, rintamamiehen arjen kaikkinaista kurjuutta ja likaisuutta. Hän ei etsi tälle kaikelle oikeutusta, vaan pitää sitä ihmisluonnon erottamattomana osana, jonka kanssa on elettävä. Jos väittää rakastavansa elämää, on rakastettava sitä myös sen tulisessa, verisessä ja saastaisessa muodossa. Jünger on esteetikko, joka vain sattuu olemaan kiinnostunut tykkitulen jylinästä, valoammusten kylmästä hehkusta ja vatsaan uppoavista pistimistä. Hänen sotakuvaustensa estoton, vastaansanomaton aistimellisuus erottaa ne militaristisesta paatoksesta ja Erich Maria Remarquen naiiveista ja ikävistä tendenssiromaaneista.


Tanner tärisee, kaasujen ja mätänemisen kyllästämät tuulahdukset iskevät vasten kasvojamme terävinä, raskaina aaltoina. Maakokkareet humahtelevat kumeasti tömähtäen kypärille, irtonaista ainesta lentelee varusteita vasten. Välillä kuulee aivan selvästi, miten rautakimpale iskeytyy pehmeään ihmislihaan. Jaloissamme ja solatien reunoilla makaa kuolleita; he ovat pitkien kuukausien vaatima tietulli, nuo aavemaiset vahanuket kalpeassa valossa, raajat omituisesti harallaan. Jonkun maassa makaavan rintakehä murtuu saappaani alle kuin kuiva oksa. Vaikutelmat pommittavat aivoja lakkaamatta, ne ovat kuin sinertäviä, humahtavia miekansivalluksia, kuin hehkuvia vasaraniskuja. Tässä aistihavaintojen tulvassa pelkoa tuskin pystyy enää tuntemaan, mutta se, minkä havaitsee, koreilee hirvittävän unen aavemaisissa väreissä.

Taistelu sisäisenä kokemuksena ei lietso vihaa vihollista kohtaan eikä halveksi tätä. Jünger tuntuu pikemminkin arvostavan vastustajiaan: hän viittailee toistuvasti ranskalaiseen ja englantilaiseen kirjallisuuteen (maatessaan sodan viimeisinä viikkoina keuhkoon haavoittuneena sairaalassa hänellä oli lukemisena Laurence Sternen Tristram Shandy) ja suhtautuu myötätuntoisesti kaatuneisiin ja haavoittuneisiin vihollisiin. Vihollisen demonisointi kuuluu hänen mielestään poliitikoille ja rintaman takana lymyileville porvareille, jotka eivät ole sotaa kokeneet eivätkä siitä mitään ymmärrä. Parhaiten vieraiden kansojen edustajia ymmärtää se, joka on joutunut taistelemaan heitä vastaan: ”Emmekö me pysyttäneet ristejä myös vihollisen haudoille? Säädyllisimpiä olimme aina me, jotka päivä toisensa jälkeen yhä uudestaan kastoimme kätemme vereen.”

Jünger kertoo tapauksesta, jossa kaatosateen aiheuttama tulva ajaa sotilaat molemmilla puolilla rintamaa ulos korsuistaan ja juoksuhaudoistaan. Alkuhämmennyksen jälkeen saksalaiset ja britit alkavat seurustella keskenään ja vaihtaa tavaroita. Tämä esitetään yhtä luonnollisena tapahtumana kuin sekin, että heti auringon tullessa esiin pilvivallin takaa konekiväärituli lyö veljeilevät joukot hajalle ja miehet säntäävät takaisin omille puolilleen. Kaikkein perustavimpana yhdistävänä voimana Jünger kuitenkin pitää itse taistelun kiihkoa:


Ennen taistelua heidän juoksuhautansa ovat tulvillaan innostuneita miehiä, ja kun he näkevät meidän järjestävän rivejämme hyökkäykseen, he valmistautuvat painiotteluun juoksuhaudan pätkistä, metsäkaistaleista ja kylien laitamista. Mutta kun iskemme toistemme kimppuun tulen ja savun pilvessä, silloin meistä tulee yksi, silloin olemme saman voiman kaksi puolta yhdeksi ruumiiksi sulautuneena.


Ambivalenssi ”yhdeksi ruumiiksi sulautumisen” ja yksilöllisen kilvoittelun välillä leimaa muutenkin Jüngerin suhtautumista omaan sotakokemukseensa. Yhtäältä hän ymmärtää ja hyväksyy sen, että materiaalitaistelu on vienyt merkityksen ritarillisuudelta ja yksilösankaruudelta, tehnyt elämästä ja kuolemasta sattumanvaraista ja muuttanut sotajoukot orgaanisiksi koneiksi. Tekniikan astuessa taistelukentälle ihmisen osuus hälvenee melkein olemattomiin: ”Kone on kansan teräkseen valettu äly. Se tuhatkertaistaa yksilön voimat ja vasta se lyö taistelijoihimme heidän hirvittävän leimansa.” Kuitenkin Jünger ihailee ”palkkasoturiksi” kutsumaansa ihmistyyppiä, joka sotii omasta tahdostaan ja jolle taistelu on hänen omin elementtinsä. Palkkasoturi on täydellinen vastakohta porvarillisen massayhteiskunnan ihmiselle, joka rakastaa mukavuutta ja järjestystä ja tarttuu aseeseen vain velvollisuudentunnosta. Jüngerille hän on yksilösankari yksilöllisyyden kadottaneella aikakaudella, ihminen joka ”hyväksyy itsensä ja vihollisensa” ja ”elää kokonaisuudessa ja osissa samanaikaisesti.” Myyttisen palkkasoturin hahmo on ainoa, joka voi paljastaa modernin sodan kasvottoman koneiston pelkäksi kulissiksi, joka saa merkityksensä vasta yksilöllisestä uhreudesta.

Jünger on esseessään italialaisten futuristien sukulaissielu, joka humaltuu teknologiasta ja väkivallasta. Läpikotaisin materialistisen aikakauden lapsena hänet on ”vedetty tähän sotaan kylmänä, varhaiskypsänä suurkaupunkilaisena, jonka aivot ovat luonnontieteiden ja modernin kirjallisuuden parissa askarrellessaan hioutuneet veitsenteräviksi.” Sota on irrationaalinen voima, joka on vienyt häneltä kaikki aikaisemmat varmuudet ja osoittanut, että ainoastaan eloonjäämiskamppailu kaikkia todennäköisyyksiä vastaan on merkityksellistä. Nämä mietteet ovat linjassa Jüngerin sodanjälkeisen radikaalin ja antidemokraattisen nationalismin kanssa: hän piti sotakokemuksensa oikein ymmärtäneitä valaistuneina ja katsoi, että näistä valaistuneista – millä puolilla he sitten taistelivatkaan – pitäisi tulla uuden Euroopan hallitseva eliitti. Sodanjälkeinen, jälleenrakennusta odottava ja nopeasti teollistuva maailma odotti heidän kaltaisiaan epäsentimentaalisia, kurinalaisia ja uuteen tekniikkaan tottuneita miehiä:


Katoavan aikakauden helottava iltarusko on samalla aamunkoitto, joka ennustaa uusia, kovempia taisteluita. Kaukana rintaman takana odottavat valtavat kaupungit, koneiden paljous, valtakunnat, joiden sisäiset rakenteet myrsky repii hajalle. Ne odottavat uutta ihmistä, pelottomampaa, taisteluun tottunutta, kursailematonta itseään ja muita kohtaan. Tämä sota ei ole väkivallan loppu, vaan sen alkusoitto. Se on paja, jossa maailmalle taotaan uudet rajat ja uudet yhteisöt. Uusi luomuksemme pitää täyttää verellä, ja valtaan tartutaan lujalla otteella. Sota on suuri koulu, ja uusi ihminen on oleva juuri meidän kaltaisemme.


Kuitenkin Jünger oli aina liian skeptinen ihastuakseen varauksettomasti koneiden aikakauteen. Toisin kuin futuristit, hän pysytteli syrjässä poliittisista joukkoliikkeistä – varsinkin kansallissosialismia hän piti omien ihanteittensa tuhoisana vääristymänä. Taistelu sisäisenä kokemuksena suhtautuu moderniin teknologiaan ja massatuotannon aikaansaamaan yhdenmukaisuuteen ajoittain intomielisesti, sillä sodankäynnin palvelukseen valjastettuina nämä voimat pakottavat pintaan modernin ihmisen sisimmän, joka on raadollisuudessaankin puhdas. Teollisen teräsmyrskyn keskellä jotkut ihmiset myös kykenevät poikkeukselliseen itsensä unohtavaan urheuteen, joka ylittää taloudellis-biologisen hyötyajattelun. 20-luvun kirjoituksissaan Jünger etsi ihmistä, joka kykenisi kohtaamaan teknologian luonnonvoiman kaltaisena mahtina joutumatta sen orjaksi. Toisen maailmansodan aikaisissa ja sen jälkeisissä kirjoituksissa Jüngerin näkemys tekniikasta muuttui pessimistisemmäksi, mihin epäilemättä vaikuttivat siviilien teolliset joukkotuhot niin keskitysleireissä kuin suurkaupunkien aluepommituksissa. Hän alkoi nähdä modernin teknologian mahtina, joka eristää ihmisen luonnosta ja tiettyyn pisteeseen saakka suojeleekin häntä, mutta samalla väistämättä orjuuttaa hänet ja muovaa hänen käyttäytymisensä ennalta-arvattavaksi sosiaalisen pysyvyyden nimissä. Pikkuporvari voittaa, työläisestä tulee pikkuporvarin kevytversio eikä ikiaikaiselle palkkasoturin arkkityypille enää jää tilaa. Jüngerille, joka ihaili sekä lempeää että tuhoavaa luontoa, tällainen kesyyntyminen oli kauhistus.

Taistelu sisäisenä kokemuksena esittelee kuitenkin varhaisemman Jüngerin, joka näki alkavassa vuosisadassa kesyttömyyden mahdollisuuden ja jolle syöksyminen karrelle palaneeseen painajaismaisemaan avasi kirkkaan näkymän inhimilliseen sivilisaatioon. Kuten monelle hänen sukupolvensa edustajalle, Jüngerille maailmansodasta tuli aikuisiän ydinkokemus, joka kulki mukana koko loppuelämän. Hänen tapauksessaan myös fyysisesti: vielä vanhoilla päivillään Jünger joutui matkustellessaan vaikeuksiin, kun hänen kehonsa sisälle koteloituneet kranaatinsirpaleet saivat lentokenttien metallinpaljastimet hälyttämään. Jüngerin ydinnäkemykset muotoutuivat tuossa kokemuksessa, ja vaikka hän elämänsä varrella muutti mieltään monestakin asiasta, hän ei katunut eikä perunut mitään sodasta kirjoittamaansa.


Kaikki tavoitteet ovat katoavaisia, vain liike on ikuista, ja se tuottaa lakkaamatta ihastuttavia ja armottomia näytelmiä. Kyky uppoutua jaloon tarkoituksettomuuteensa niin kuin taideteokseen tai tähtitaivaaseen on vain harvoille suotu taito. Mutta se, joka on tuntenut tässä sodassa vain sen kielteiset puolet, vain oman kärsimyksensä, eikä myönteistä ulottuvuutta, korkeampaa innoitusta, on kokenut sodan orjana. Sille sota on ollut vain ulkoinen, ei sisäinen kokemus.


sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Kuluneen vuoden kohokohdat




Vuotta 2017 on vielä hetki jäljellä, joten nyt on aika luetteloida kuluneena vuonna ilmestyneet kulttuuriartefaktit, joilla on ollut itselleni jotakin erityistä merkitystä. En välttämättä ole oikea henkilö tekemään tällaisia listoja, koska en mitenkään aktiivisesti perehdy uutuuksiin. Varsinkin kirjallisuudessa jokin vielä lukematon klassikko menee helposti tärkeysjärjestyksessä kiinnostavan uutuusteoksen ohi. Kattava listani ei siis millään muotoa ole, mutta helpottaa itseäni jäsentämään mennyttä vuotta ja antaa toivoakseni joitakin virikkeitä lukijoille. Näiden myötä toivotan hyvää ja onnellista uutta vuotta.


Riitta Kylänpää: Pentti Linkola - Ihminen ja legenda. Odotettu elämäkertateos palkittiin syystä. Omassa arvostelussani kirjoitin: "Kylänpään kirjoittama elämäkerta on erinomainen teos. Se kunnioittaa muttei kaunistele kohdettaan ja tuo Linkolan esiin juuri sellaisena kuin hän on kiinnostavin ja mahdottomin hyväksyä: kokonaisena. Paitsi yhden ihmisen elämäkerta, kirja on arvokas kappale suomalaista kulttuurihistoriaa 1930-luvulta nykypäivään, enkä keksikään siitä oikeastaan muuta moitteen aihetta kuin henkilöhakemiston puuttuminen. Linkolan ystävien ja tuttavien määrä on valtava, ja heidän joukossaan on lukemattomia kulttuurin ja politiikan merkkihenkilöitä, joihin liittyviin kohtiin olisi huomattavasti helpompaa palata hakemiston tuella."


Heikki Willamo: Myyttinen matka. Linkolasta on kätevä siirtyä Willamoon, koska hän on kalastaja-filosofin omia suosikkeja luonto- ja eräkirjailijana. "Myyttinen matka" -näyttely jäi kesällä valitettavasti näkemättä, mutta siinä missä parhaatkin näyttelyt tarjoavat enimmäkseen vaikutelmia, näyttelykirjat tarjoavat mahdollisuuden perinpohjaisempaan tutkiskeluun. Willamo on kirjaa ja näyttelyä varten tutkinut luola- ja kalliomaalauksia pitkin Eurooppaa, ja kokonaisuus jäljittää ihmisen ja eläinkunnan välistä sellaisena kuin se myyteissä ja varhaisissa kuvallisissa esityksissä ilmenee. Willamo on kuvissa tavoitellut eläinten näkemistä esihistoriallisten ihmisten tavoin, pitkällä valotusajalla ja vastaavilla tekniikoilla ylitetään tyypillisen realistisen luontokuvan taso. Mielestäni yksi parhaista kotimaisista taidekirjoista aikoihin, käsittelytapa tuo mieleen Werner Herzogin dokumentin "Cave of Forgotten Dreams". Tekstistä sopii siteerattavaksi tämä pätkä: "Selitykset tulevat ja menevät - uusia keksitään ja entisiä hylätään. Yhden asian kuvat minulle kuitenkin viestivät, ja se on tekijöiden suuri kiinnostus sekä yhteys kuvaamiinsa eläimiin. Niitä metsästettiin, se oli elämän edellytys, mutta niiden ja niiden suojelushenkien kanssa oli oltava hyvissä väleissä. Kaiken piti sujua oikein, riiteissä toistettiin ensimmäisen metsästyksen kaavaa. Tällaiseksi olivat jumalat maailman luoneet ja tällaisena sen tuli jatkuman."


Teemu Keskisarjan haastattelu. Imagessa 14.12. ilmestyneen henkilöhaastattelun voi lukea täältä. Arvostan keskisarjaa terävänä ja ihailtavan sanavalmiina miehenä, vaikken täysin jaakaan hänen internetvihamielisyyttään. Tämä Keskisarjan kommentti kuvaa jäännöksettömästi omaakin elämänasennettani: "En mä suhtaudu mihinkään kriittisesti. Suhtaudun joko vihamielisesti, lämpimästi tai sitten halveksivasti."


Christopher Nolan: Dunkirk. Minua sapettaa, että tämän jälkeen lehtiartikkeleissakin on usein puhuttu "Dunkirkin taistelusta", vaikka paikan nimi on sekä ranskaksi että suomeksi Dunkerque. Joka tapauksessa elokuva on erittäin hyvä. Se edustaa sellaista tarkkaa ja täsmällistä sotajännäriä, jota ei tarvitse tehostaa suolenpätkillä ja irtoraajoilla. Selittävät pohdiskelut on jätetty kokonaan pois, dialogi on niukkaa, ja lisäksi henkilöhahmojen taustoista ei kerrota oikeastaan mitään, vaan he paljastavat luonteensa toiminnallaan. "Dunkirk" on yksilöitä ja heidän pulmiaan suurempi elokuva, siis historiallinen spektaakkeli mutta ilman lajityypille tavanomaisia rasitteita kuten mahtipontisuutta, kitschmäisiä tietokonetehosteita ja ylipitkää kestoa.


Darren Aronofsky: Mother! Aronofskyn uutuus antaa aluksi ymmärtää olevansa Rosemaryn painajaisen tai Inhon kaltainen psykologinen kuvaus päähenkilönsä vajoamisesta vainoharhaan ja hulluuteen, mutta nakkaa sitten menemään psykologisen ja kaiken muunkin realismin ja muuttuu moneen suuntaan avautuvaksi allegoriaksi. Kauhuelokuvan harrastajien piirissä "Mother!" synnytti hyvin ennalta-arvattavan keskustelun, jollaista on viime vuosina käyty esim. Nicolas Winding Refnin "Neon Demonin" ja joidenkin Kiyoshi Kurosawan filmien kohdalla. Etenkin amerikkalaisella yleisöllä on tapana nillittää, että "ei tämä ole kauhuelokuva" jos siitä puuttuvat jotkut ilmeisimmät genreainekset. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jos elokuvassa ei ole naamareita, verta ja jo mekaaniseksi muuttuneita säikyttelykikkoja, se ei ole "oikea kauhuelokuva". Tällainen on vähä-älyisintä kuviteltavissa olevaa kritiikkiä, ja ikävintä on että se estää kauhuelokuvan kehitystä taiteenlajina. Kuinka joku ylipäätään viitsii mennä katsomaan kauhuelokuvaa, jos odottaa näkevänsä jotain tuttua ja turvallista? Asiaan liittyen, minulta valmistuu loppuvuoden aikana kauhuelokuvaa ja -kirjallisuutta käsittelevä esseekokoelma. Se sisältää kirjoituksen nimeltä "Mikä kauhua vaivaa?", jossa nämä genrepuristit saavat ansionsa mukaan.


Morrissey: Low In High School. Parin jokseenkin harhailevan albumin jälkeen Manchesterin suuri poika on julkaissut parhaan levykokonaisuutensa sitten vuoden 2004 "You Are The Quarryn". Levyn myötä alkoi osa vanhasta fanikunnasta puhumaan Morrisseyn lopullisesta vajoamisesta epäkiinnostavuuden suohon, mutta todellisuudessa 2010-luvun Morrissey on koko tämänhetkisen populaarimusiikin kirkkaimpia valonlähteitä. Hän on imagoltaan eräänlainen terveempi työväensankari, mutta hänestä löytyy myös äkkiväärän elitistinen puoli. Lisäksi hän on hirveä narsisti, primadonna ja öykkäri, mutta sellainen oikean tähden täytyykin olla.


The Sisters of Mercy: Some Girls Wander By Mistake 2-lp+2-12 Limited Edition. Tämä ei ole oikea uutuus vaan uudelleenjulkaisu, mutta kuuluu listalle yhtenä vuoden kulttuuriteoista. Sistersin paras kokoelma sisältää alkuvuosien tuotannon, jota on vaikea yksittäisinä EP-julkaisuina löytää. Täydellisen alavireistä musiikkia varsinkin vuoden viimeisiin päiviin, jolloin koko vuoden rasitukset kaatuvat kerralla päälle kiireen tuottaman adrenaliinin poistuttua verestä. Kuten eräs tuttava totesi: "Sisters of Mercyä kuuntelevat ihmiset ovat muita parempia."




keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Muistio kulttuuriministerille



Luin juuri uutisen, jonka mukaan Opetus- ja kulttuuriministeriö on päättänyt lakkauttaa kulttuurilehtien ostotuen kirjastoille. Päätös on minusta väärä, eikä anna hyvää kuvaa tämänhetkisestä kulttuuriministeri Sampo Terhosta. Kultti ry:n puheenjohtaja Juha Säijälä spekuloi jutussa, onko tässä taustalla poliittinen linjaus, jonka tarkoituksena on hallitukselle usein epämieluisten äänenpainojen vaientaminen. Sitä en itse usko, koska kulttuurilehtien painoarvo päivänpolitiikassa on jokseenkin olematon. Veikkaan, että kyseessä on vain nykyään kovin yleinen taipumus nähdä kaikki pienimuotoisempi kulttuuritoiminta pelkkänä menoeränä. Halutaan esimerkiksi tukea suuria, näyttäviä, kertaluontoisia kulttuuritapahtumia, mutta väheksytään kaikkea sellaista mikä todellisuudessa ylläpitää kulttuuriharrastusta pitkällä ajanjaksolla.

Päätös innoitti minut tuomaan julkisuuteen erään asiakirjan. Kyseessä on muistio, jonka kirjoitin viime keväänä juuri virkaanastuneelle kulttuuriministerille hänen silloisen puoluetoverinsa Olli Immosen pyynnöstä. Sen tarkoituksena oli esitellä uudelle kulttuuriministerille tämänhetkisen kulttuurielämän ongelmakohtia, joihin hän kenties voisi vaikuttaa. Muistiota varten keskustelin sähköpostitse ja kasvokkain useiden kollegoitteni kanssa ja pyysin heiltä näkemyksiä ja ideoita. He antoivat luvan siteerata kommenttejaan muistioon, mutta toivoivat pysyvänsä nimettöminä. Tätä toivetta kunnioitan nytkin.

En tiedä, lukiko ministeri Terho lopulta muistiota tai miten hän reagoi siihen. Koska kulttuurilehtien ostotukia koskeva päätös edustaa juuri sellaista pienimuotoisemman kulttuurin elinehtoja kiristävää politiikkaa, josta (muun muassa) halusin muistiossa varoittaa, minusta on nyt paikallaan tuoda teksti julki ja julkisen keskustelun kohteeksi.



***


Arvoisa kulttuuriministeri Sampo Terho,



Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen otti minuun taannoin yhteyttä ja kysyi, olisiko minulla kiinnostusta kirjoittaa jonkinlaista listaa asioista, joihin toivoisin uuden kulttuuriministerin kiinnittävän työssään huomiota. Hänen ideansa innoittamana päätin kirjoittaa eräänlaisen muistion suomalaisen kulttuuripolitiikan ongelmakohdista.

Olen siis oheen listannut asioita, joihin toivoisin Teidän kulttuuriministerikaudellanne ottavan tarkasteluun, ja esittänyt jokaisesta lyhyet perustelut. Kirjoitan ensi sijassa kirjailijana, joka on työskennellyt ammatissaan 2000-luvun alusta lähtien. En osaa suoraan sanoa, ovatko huomioni sovellettavissa muillekin kulttuurin aloille kuin kirjallisuuteen, mutta uskoisin niiden antavan jonkinlaista suuntaa. Olen muistion kirjoittamista varten keskustellut useiden kollegoitteni kanssa ja kysynyt heidän näkemyksiään. Heidän luvallaan käytän myös nimettömiä otteita heidän kanssaan käymästäni sähköpostivaihdosta.

En esitä seuraavassa yksityiskohtaisia ratkaisumalleja kuvaamiini ongelmiin, vaan tuon ne esiin tulevaa pohdintaa ja keskustelua varten. Ennen muuta toivon, että näitä asioita käsiteltäisiin avoimesti julkisuudessa ilman tabujen rikkomisen pelkoa. Lisäksi toivon, että olisi mahdollista luoda jonkinlainen suora keskustelukanava kulttuuripolitiikan päättäjien ja taideammattien harjoittajien välillä. Tämä kirjoitus toimikoon avauksena siihen suuntaan.


kunnioittavasti,

Helsingissä 14.5.2017

Timo Hännikäinen
kirjailija, suomentaja, Kiuas Kustannuksen kustannustoimittaja



1. Kirjallisuuden valtiolliset apurahat

Suomessa on kaksi valtiollista kirjallisuuden apurahoja jakavaa elintä: Valtion kirjallisuustoimikunta ja Kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahalautakunta. Niistä varsinkin jälkimmäisellä on keskeinen merkitys suomalaisten kirjailijoiden työn rahoittamisessa, ja tämän vuoksi olisi ensiarvoisen tärkeää, että ne toimisivat mahdollisimman puolueettomasti ja laaja-alaisesti. Näin ei kuitenkaan ole. Tuki keskittyy tietyllä tavalla ajattelevien, tietyllä tavalla verkostoituneiden ja tietyllä tavalla itsensä esille brändänneiden kirjailijoiden työn rahoittamiseen.

Kuten edellä mainitsin, kirjastoapurahat ovat kirjailijoiden ehkä tärkein tulonlähde. Sellaisen saaminen on huomattavasti helpompaa kuin esimerkiksi säätiöiden tuen tai valtion taiteilija-apurahojen saanti. Kirjastoapurahajärjestelmässä pitäisikin ensisijaisesti huomioida kirjailijat, joilla on tuotantoa viime vuosina ja jotka ovat vähävaraisia. Ei ole millään tavoin kohtuullista, että esimerkiksi Claes Andersson sai lautakunnalta suuria apurahoja samalla kun nautti täyttä ministerieläkettä. Ei myöskään ole oikein myöntää apurahaa virassa olevalle lääkärille.

Itse olen jäänyt nyt kahtena vuonna ilman kirjastoapurahaa, vaikka tällä ajanjaksolla tuotantoni on kasvanut, teokseni ovat saaneet kiittäviä arvosteluja ja niitä on ostettu julkisiin kirjastoihin. Tässä asiassa tapaukseni ei ole mitenkään ainutlaatuinen. Useilla jututtamillani kollegoilla on vastaavia kokemuksia. Eräs heistä, jonka tuotantoon kuuluu mm. runokirjoja, romaaneja, tietokirjoja ja näytelmiä, kirjoitti minulle:


Olen kirjailijana jäänyt yli kahden vuoden ajan vaille kaunokirjalliseen työhön myönnettäviä apurahoja, vaikka olen kirjoittanut 9 teosta tähänastisen noin kymmenvuotisen kirjailijanurani aikana. (...) [viimeisimmän runokokoelmani julkaisemisen jälkeen] apurahat loppuivat kuin seinään.

Tämä apurahattomuus on ollut kohtalokasta, koska kaikki vaiheessa olevat hankkeet ovat nyt jäissä. Sen vähän, mitä olen pystynyt kirjoittamaan, olen rahoittanut kirjoittamalla lehtijuttuja.

Kirjailijana olen huolissani kirjallisuuden apurahojen jako / myöntöpolitiikasta yleisesti, en vain omalta kohdaltani. Haluaisin tietää, kuinka moni Taiteen Keskustoimikunnan lautakunnissa istuvista asuu muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Onko siellä esimerkiksi ensimmäistäkään maaseudun asukkia? Haluaisin myös tietää, edustavatko nämä henkilöt monipuolisesti erilaisia maailmankatsomuksia ja poliittisia suuntauksia. (...) Minulla on huoli kirjallisuuden monimuotoisuudesta ja sanoman kapeutumisesta. Ei voi olla niin, että vain itselle mukavat äänet kuuluvat.


Moni muukin kollega on keskusteluissa ilmaissut minulle huolensa apurahojen jakopolitiikan muuttumisesta ideologiseksi. Aiheeseen on hiljattain otettu kantaa myös muilla kulttuurin aloilla, esimerkiksi teatteriohjaaja Akse Pettersson puhui viime vuoden lopulla Ylen haastattelussa siitä, miten kulttuurimaailmassa on tapana sulkea toisinajattelijat ulos (http://yle.fi/uutiset/3-9230207). Apurahalautakunnissa ollaan toki tarkkoja sidonnaisuuksien ja jääviysasioiden kanssa, mutta Suomen kokoisessa maassa jossa "kaikki" tuntevat toisensa esteellisyyden määrittely on hankalaa, mahdotontakin. Koska kavereita joka tapauksessa suositaan aina ja kaikkialla, olisi tärkeää, ettei päättävissä asemissa ole pelkästään samanmielistä väkeä.

Erään luovaa kirjoittamista opettavan kollegani mukaan ideologisuuden ongelma ulottuu myös kulttuurijärjestöille kohdistettuun valtiolliseen tukeen:

Isoimpana ongelmana näen sen, että kaikissa yhteiskunnan tukemissa kirjallisuuteen liittyvissä instituutioissa, yhdistyksissä, opistoissa jne. on pakollisena vaatimuksena "monikulttuurisuuden tukeminen". Esimerkiksi Nuoren Voiman Liitossa monikulttuurisuuden tukeminen on pakollista. Samoin [eräässä suomalaisessa kansanopistossa], jossa opetan kirjoittamista. Monikulttuurisuuden kannattamista ei kuitenkaan pidetä poliittisena ideologiana, koska kyseisissä laitoksissa on myös pakollista olla "poliittisesti sitoutumaton". (...) Tällainen piilotettu ideologisuus sisältyy jopa lakiin vapaasta sivistystyöstä, jossa todetaan: "Vapaana sivistystyönä järjestettävän koulutuksen tavoitteena on edistää ihmisten monipuolista kehittymistä, hyvinvointia sekä kansanvaltaisuuden, moniarvoisuuden, kestävän kehityksen, monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden toteutumista."



2. Taidehallinnon nimitykset


Yksi tehokas keino edellä mainittuihin ongelmiin puuttumisessa ovat taidehallinnon nimitykset. Ne vaikuttavat suoraan taiteen ja siis kirjallisuudenkin rahoitukseen. Nykyiset nimitykset jatkuvat vuoden 2019 elokuun loppuun taidetoimikuntien ja taideneuvoston osalta, mutta esimerkiksi Taiteen Keskustoimikunnan johtaja tulee vaihtoon nykyisen hallituksen aikana eli 28.2. vuonna 2018. Paavo Arhinmäen kulttuuriministerikaudella taidehallinnon nimitykset olivat röyhkeän poliittisia ja kuten muistetaan, esimerkiksi Tiina Rosenbergin nimittäminen Taideyliopiston rehtoriksi päättyi katastrofiin. Toivon uuden kulttuuriministerin seuraavan kaudellaan tarkasti niitä nimityksiä, joihin voi vaikuttaa, kysyvän neuvoa käytännön tilanteissa ja käyttävän valtaansa tyytymättä virkamiesten nimityksiin.

Eräs nimitysasiaa minulle kommentoinut kirjailija ja kriitikko kiinnitti huomiota myös erääseen toiseen ongelmakohtaan:


Lisäksi suomenruotsalaisilla on huomattava yliedustus kulttuurielimissä, esim. kirjallisuustoimikunnassa kaksi yhdestätoista ja jaostoissa kaikissa joku, ikään kuin heitä pitäisi olla kaikkialla, vaikka kuinka pienessä päätöselimessä. He eivät niissä edes teeskentele moniarvoisuutta, vaan puolustavat aivan suoraan "toista kotimaista" kieltä, vaikka sellaista asemaa heillä ei enää edes ole.



3. Kirjailijoiden sosiaaliturva


Valtaosalle kirjailijoista pitkät vuosiapurahat ovat pelkkä unelma, ja pätkittäisten apurahojen kanssa eläminen on haasteellista ellei kirjailija saa niiden ohella tuloja esimerkiksi osa-aikaisesta työstä. Jos kirjailija joutuu taloudellisesti vaikeana kautena nostamaan työttömyyskorvausta tai toimeentulotukea, hänen on vaikea todistaa esimerkiksi sitä, ettei hän aio kirjoittaa kirjaa työttömänä ollessaan. Ylipäätään on järjetöntä olettaa, ettei kirjailija saisi jatkaa kirjoitustyötään sosiaaliturvan piiriin joutuessaan.

Apurahansaajan eläketurva on nykyisin Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen (Mela) piirissä. Pienistä (yleensä alle 7000 euron) apurahoista ei tarvitse maksaa eläkemaksua, mutta tällöin ne eivät myöskään kerrytä eläkettä eivätkä paranna kirjailijan asemaa, jos hän jää sairaspäivärahalle. Toisaalta isommista apurahoista maksetut pakolliset eläkemaksut vievät ainakin kerralla maksettuna ison siivun apurahasta, jonka kirjailija tarvitsisi elämiseen.

Apurahaa saavien sosiaali- ja eläketurvaa on pyritty viime vuosina parantamaan, ja apurahojen kytkeminen Melaan oli yksi askel tähän suuntaan. Toivon, että suuntaus jatkuu vastaisuudessakin ja järjestelmään jääneitä epäkohtia pyritään edelleen korjaamaan.


4. Kulttuurin käsitteen määrittely

Valtiolliset tukitoimet ovat tähän mennessä keskittyneet pääasiassa suuriin, näkyviin ja pääasiassa kaupunkilaisiin kulttuurihankkeisiin. Kulttuuri ja kirjallisuus sen osana liittyy kuitenkin ennen kaikkea ihmisten arkipäivään kaikkialla Suomessa. Tärkein kirjallisuuden tukipylväs maassamme ovat julkiset kirjastot, ja mielestäni on syytä pohtia, onko järkevämpää kohdistaa tukea esimerkiksi kansainvälisen kirjallisuusfestivaalin kaltaiselle kertaluontoiselle joukkotapahtumalle vai kirjastolaitokselle, joka kuitenkin ylläpitää lukuharrastusta läpi vuoden.

Eräs keskeinen kysymys on kirjallisuuden ostaminen kirjastoihin. Norjassa valtio osti ainakin vielä pari vuotta sitten 1000 kpl jokaista julkaistua teosta kirjastoihin. Tähän verrattuna Suomen määrät ovat minimaaliset, varsinkin pienempien kustantajien kohdalla. Kirjastojen tukeminen olisi tehokas ja edullinenkin keino tukea koko kotimaista kirjallisuutta.

Kulttuurin merkitystä ja koko käsitteen jatkuvaa uudelleenmäärittelyä on aina hyvä pohtia. Yleisistä periaatteista eräs kollega kirjoitti minulle näin:


Minusta uuden kulttuuriministerin kannattaisi pitää esillä laajoja, monia ihmisiä koskevia kulttuurikokonaisuuksia, jotka muodostavat myönteistä kuvaa kulttuurista ja lisäävät uusien ihmisryhmien kiinnostusta. Siis sen sijaan, että kävisi populistisia ristiretkiä oopperoita, baletteja ym. kohtaan, pitäisi korostaa tietenkin kirjastoja, mutta myös paikallista kulttuuria ja esim. miesten kulttuuria, metsästystä, kalastusta, autoilua, tietokirjallisuutta eli aloja, joilla kulttuurin käsite muuttuisi laajemmaksi kuin vanhojen tätien kirjallisuusmatineat (joita en tietenkään sinänsä vastusta).



sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Alaston sota























Sotaromaanin tai -elokuvan nimittäminen "sodanvastaiseksi" on aikamme yleisimpiä kliseitä. Adjektiivi liitetään rutiininomaisesti melkein jokaisen sotakuvauksen yhteyteen liiemmin miettimättä, mitä se tarkoittaa. Nyt kun uusinta, kaikesta päätellen hyvin viihteellistä, Tuntematonta sotilastakin on sanottu sellaiseksi, tuntuu että sodanvastaiseksi kelpaa mikä tahansa kuvaus, jossa sotaa ei esitetä piknik-retkenä.

Yhtä mekaanisesti käytetään ilmausta "sodan mielettömyys". Vaikka sotahan on kaikkea muuta kuin mieletöntä: sen syttymiselle on syynsä, samoin sen lopputulokselle ja sen puitteissa toimivien yksilöiden ratkaisuille, ja sodassa esiintyvä julmuus on johdonmukaista seurausta siinä vallitsevista olosuhteista. Silti ihmiset ja arvostelijat ovat ehdollistuneet uskomaan, että sotakuvauksen varsinainen päämäärä on esittää sodankäynti summittaisena teurastuksena ja olla näin "sodanvastainen". Luultavasti minkään muun ihmistenvälisen kanssakäymisen muodon taiteelliseen kuvaamiseen ei suhtauduta yhtä banaalin yksioikoisesti. Sellaisia katastrofiin päättyvän rakkaussuhteen kuvauksia kuin Sininen enkeli, Kramer vs. Kramer ja Antichrist ei kai kukaan ole keksinyt nimittää "rakkaudenvastaisiksi".

Ylipäätään sota on niin monitahoinen ilmiö, että harva yleistys pätee sen kohdalla. Sotakuvauksen luonne riippuu paljon siitä, onko näkökulma sotilaan vai siviilin, upseerin vai rivimiehen, häviäjän vai voittajan, hyvin koulutetun erikoisjoukkojen taistelijan vai motivoitumattoman nurmiporan. Sota sisältää ristiriitaisia aineksia, jotka kaiken lisäksi kietoutuvat toisiinsa merkillisellä tavalla, ja niinpä sitä olisi syytä tarkastella avoimin mielin. Ristiriitaisia ovat myös sotiin osallistuneiden tuntemukset. Merjalkaväen upseerina Vietnamissa palvellut Philip Caputo kuvaa erinomaisessa muistelmateoksessaan Pelätä ja tappaa (A Rumor of War, 1977, suom. 1978) mielenliikkeitään palvelusaikansa päätyttyä:

Olin siihen aikaan tekemisissä sotaa vastustavan liikkeen kanssa ja koetin onnistumatta sovittaa yhteen vastarintaani ja kaihon tunnettani. Myöhemmin tajusin, ettei niitä voinut sovittaa toisiinsa; en kykenisi milloinkaan vihaamaan sotaa yhtä mutkattoman intohimoisesti kuin toiset toverit. Olin ollut sodassa, ja siksi se ei ollut abstraktinen asia, vaan syvästi tunteenomainen kokemus, tärkein asia joka minulle oli tapahtunut. Pidin tiukasti kiinni ajatuksistani, aisteistani ja tunteistani. Ukkosessa kuulin tykistötulen. En osannut kuunnella sateen ääntä muistamatta etulinjan liejua enkä kävellä metsässä tarkkailematta vaistomaisesti ansalankoja tai väijytystä. Pystyin osoittamaan mieltäni yhtä äänekkäästi kuin vannoutuneimmat aktiivit, mutta en pystynyt kieltämään, että sodalla oli minusta ote, enkä sitä, että se oli ollut kokemuksena sekä lumoava että inhottava, sekä riemukas että surullinen, samalla kertaa hellä ja julma.

Japanilaisen Shohei Ookan (1909-1888) löyhästi omaelämäkerrallista romaania Tulia tasangolla (Nobi, 1950, suom. 1964) luonnehditaan usein sodanvastaiseksi. Luonnehdinta sopii kirjaan sikäli, että se kuvaa viheliäisimpiä olosuhteita, jotka sodassa ylipäätään ovat mahdollisia. Monet sodan kokeneet pitävät sodan raadollisuuden vastapainona sotilaiden välistä toveruutta, joka on vielä intensiivisempi ja kestävämpi kuin rakastavaisten välinen side. Toveruus, ei isänmaallinen tunne tai poliittinen ideologia, saa viime kädessä sotilaat kestämään ja uhrautumaan. Tätä ulottuvuutta Ookan romaanissa ei ole. Se sijoittuu toisen maailmansodan loppuvaiheeseen, kun Japanin joukot Filippiineillä ovat hajoamistilassa, ja hajoamisen myötä miesten keskinäinen solidaarisuus lakkaa. Vain omasta eloonjäämisestä tulee merkityksellistä, ja päämäärän saavuttaakseen voi kävellä toverien ruumiiden yli. Romaanin keskipisteessä on yksilöllinen tajunta eikä kaikkivaltiaan kertojan ohjailema tai näkökulmatekniikalla kuvattu sotilaiden joukko. Kertoja-päähenkilö on keuhkotautia sairastava sotamies Tamura, joka jää heikentyneenä heitteille yksiköstään eikä häntä ota vastaan ylikuormitettu kenttäsairaalakaan. Hän harhailee viidakossa eläimellisessä riippumattomuuden tilassa, toivon tuolla puolen mutta itsesäilytysvietin ajamana. Vaelluksellaan Tamura kohtaa muita hylkiöitä kuin jossain infernaalisessa versiossa Beckettin näytelmistä. Armeijan hajaantuessa epätoivoisiksi yksilöiksi ja pienryhmiksi hänen mielensäkin pirstaloituu.

Kaiken kaikkiaan Tulia tasangolla on puistattava ja kova sotaromaani, joka on kokonaan vapaa kirjallisista suojamekanismeista. Kuolevan sotilaan kohtaloa ei ylevöitetä kuvaamalla puunoksien läpi siivilöityvää valoa, hän vain kuolee ja mätänee tai joutuu eläinten tai nälkiintyneiden tovereidensa ravinnoksi. Silti sitä ei voi typistää mihinkään pasifistiseen sanomaan, vaikka sen epilogissa joitakin sodanvastaisen saarnan piirteitä onkin. Se on ennen kaikkea kuvaus primitiivisten ilmiöiden sitkeästä läsnäolosta ihmiselämässä ja myyttisen kerrostuman hallitsevuudesta luonnonolojen armoille heitetyn ihmisen tajunnassa. Romaania käsittelevässä esseessään (kokoelmassa "Kaksitoista artikkelia", 1967) Veijo Meri kirjoittaa:

Ookan kirjan symboliikka ei rakennu niin pitkälle, että se voitaisiin avata ja ratkaista. Se on tajunnan liikettä ja tietoisuutta, joka on koetettu pitää mahdollisimman lähellä alkuperäistä mieltämistoimintaa. Kirjan vertauskuvat kestävät lukemisen, ne eivät ole yleisavaimia ja ratkaisuja, oikeastaan ne estävät tekemästä lopullisia johtopäätöksiä, koska ne ovat realiteetteina realiteettien joukossa.

Meri on lyhyessä esseessään eritellyt Ookan romaania niin hyvin, ettei minulla ole kovin paljoa lisättävää hänen esitykseensä. Voisin sen sijaan sanoa jotakin romaanin filmatisoinneista.

Tulia tasangolla on kirjoittajansa kotimaassa filmattu kahdesti. Ensimmäisen version teki Kon Ichikawa vuonna 1959, ja se sai lukuisia palkintoja niin Japanissa kuin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Ichikawan taidemaalaritausta näkyy elokuvan mestarillisessa kompositiossa, joka tekee yhä kestävän vaikutuksen. Mutta vaikka elokuvaa pidettiin omana aikanaan provokatiivisena, se tuntuu nykyperspektiivistä melko kesyltä, toisin kuin Ookan romaani, joka on säilyttänyt kykynsä järkyttää. Ichikawa on pohjimmiltaan esteetikko, jolle täydellisen kuvan rakentaminen on tärkeämpää kuin alkutekstin brutaalin voiman välittäminen.

Hyvin toisenlaisen lähestymistavan otti avantgardististen scifi- ja toimintaelokuvien (Tetsuo, Tokyo Fist, Bullet Ballet) tekijänä tunnettu Shinya Tsukamoto vuonna 2014 ilmestyneessä filmatisoinnissaan, joka ilmestyi eurooppalaisena dvd-painoksena tänä vuonna. Tsukamoto on korostanut romaanin raakuutta melkein yliampuvuuteen saakka. Etenkin ihmissyöntiin liittyvät kohtaukset on jäljennetty yksityiskohtia myöten, esimerkkinä kohtaus jossa Tamura syö palan omaa lihaansa, jonka kranaatinsirpale on leikannut hänen olkapäästään.

Tsukamoto rytmittää elokuvaansa seesteisen kauniilla maisemaotoksilla ja käsivarakameralla kuvatuilla toimintajaksoilla, joita säestää sekasortoinen ääniraita. Jälkimmäiset tekevät hänen ilmaisustaan houreista, mikä ei vastaa Ookan romaania. Romaanin vahvuus on tyynessä kielenkäytössä, joka nostaa intensiteettiään vaivihkaa eikä herpaannu pöyristyttävimpiäkään tapahtumia kuvatessaan: "Nagamatsu juoksi hänen luokseen. Teurastusveitsellään hän iski jalat ja kädet nopein lyönnein irti. Kauhistuttavaa siinä oli se, että minä olin suorastaan odottanut näitä liikkeitä, jokaista erikseen." Tsukamoton ratkaisua ei sinänsä voi pitää virheenä, sillä se vastaa hänen ominta tyyliään, mutta Ookan perijapanilainen vähäeleisyys osoittautuu juuri tarinan huippukohdissa tehokkaammaksi kuin Tsukamoton kuumeinen ekspressionismi.

Sekä Ichikawan että Tsukamoton elokuvat jättävät suurelta osin huomiotta alkuteoksen kristillisen symboliikan. He toki korostavat muuta kuvastoa ja luovat lisäksi omaansa, mutta kristillisen aineksen ohuus rikkoo tarinan sisäistä logiikkaa. Kertoja-päähenkilö Tamura kuuluu Japanin kristittyihin, ja tapahtumien myötä kristillinen mytologia valtaa alaa hänen tajunnassaan, ja lopulta koko ympäröivä maailma on hänen mielessään Jumalan ruumis, jota ihmisen toimet häpäisevät. Loppukohtauksessa Tamura tuntee muuttuvansa Jumalan vihan välikappaleeksi ja hänen kivääristään tulee rankaiseva miekka. Molemmissa elokuvissa Tamura myös esitetään passiivisempana ja tahdottomampana kuin hän kirjassa on. Ookan Tamura on ulkopuolinen, mutta hänessä on myös havainnoitsijan lahjomatonta terävyyttä ja taipumatonta selviytyjän mentaliteettia. Asteittain hänen inhonsa omaa ja ympäristön alennustilaa kohtaan muuttuu valkoiseksi raivoksi.

Edeltävillä huomioilla en suinkaan tahdo sanoa, että Ichikawan ja Tsukamoton elokuvaversiot ovat heikkoja. Päinvastoin, kumpikin on omalla tavallaan onnistunut ja useamman katsomiskerran arvoinen. Kuitenkin ne osoittavat ne ongelmat, joita kirjallisen mestariteoksen muuttamiseen visuaaliseksi taideteokseksi sisältyy. Parhaat filmatisoinnit syntyvät yleensä keskinkertaisista romaaneista, jotka eivät sido ohjaajan mielikuvitusta liikaa ja antavat hänelle mahdollisuuden alkutekstiä kunnianhimoisempaan lopputulokseen. Mitä itsenäisempää ja itseisarvoisempaa kirjailijan ilmaisu on, sitä vaikeampi sitä on tulkita liikkuvien kuvien keinoin.

Kummankin filmatisoinnin ehdottomiin vahvuuksiin kuuluu se, että ne pidättäytyvät erittelemästä tarinan historiallista kehystä. Ne voisivat periaatteessa kertoa mistä tahansa lyödystä ja perääntyvästä sotajoukosta, vaikkapa Napoleonin Grande arméesta tai Hitlerin Wehrmachtista. Ottaessaan kantaa jonkin yksittäisen sodan oikeutukseen sotaelokuva tai -romaani ottaa tehtävän, joka kuuluisi historioitsijalle tai pamfletistille. Kertomukset sodasta eivät kiehdo meitä siksi, että ne "paljastaisivat" sodan kauheuden; sotaan lähtijät ovat kyllä maailman sivu olleet tietoisia, että taistelukentällä esiintyy raakalaisuutta ja kuolemaa. Ne vetävät puoleensa, koska käsittelevät ihmisen kestokykyä äärimmäisissä oloissa ja paljastavat tajunnan puolia, joita sellaisinaan on mahdoton houkutella esiin rauhan oloissa. Niinpä Ichikawa ja Tsukamoto toimivat oikein myös jättäessään romaanin tavoin henkilöiden taustat käsittelemättä lyhyitä mainintoja enempää. Mitäpä merkitystä niillä sellaisessa maailmassa olisi.

maanantai 30. lokakuuta 2017

Väkivaltafantasioita



Viime viikolla kirjallisuusmaailmassa kohistiin Riku Korhosen Grantassa julkaisemasta esseestä, johon sisältyy kuvauksia kriitikkojen pahoinpitelyistä. Kyseessä on siis kirjallinen kuvitelma, jossa Korhonen rusikoi hänestä ikävästi kirjoittaneita arvostelijoita. Korhonen käy läpi heidän kirjoituksiaan ja heidän ajattelunsa laiskuutta, ja jossakin kohtaa teksti huipentuu fiktiivisiin väkivaltaisuuksiin.

En ole lukenut itse esseetä, mutta muutaman päivän takaiseen Hesarin haastatteluun Korhosesta sisältyy jokunen raflaava katkelma siitä. Minusta ne tuntuvat melko laimeilta. Yksi kriitikko potkaistaan portaita alas, jolloin kuuluu "huutoa ja rytinää kuin koivupölli kierisi risukkoon." Toinen tainnutetaan etälamauttimella ja sen jälkeen potkaistaan kylkeen. Minulle jäi epäselväksi, viilletäänkö esseen lopussa tainnutetulta kriitikolta vielä kurkku. Ilmeisesti ajatuksella vain leikitellään. Jos nämä ovat tekstin rajuinta antia, olisi ehdottomasti pitänyt mennä pidemmälle. Jouko Turkka teki saman paremmin kirjansa Selvitys oikeuskanslerille jaksossa, jossa hän hekumoi kansanedustajien hirttäjäisillä. Turkan kielikin elää aivan eri tavalla: "Sulje silmäsi: etkö tunne ranteissasi iloista vempahtelua kun komea parlamentaarikko kohoaa kurkustaan hirteen. Kuvittele parvekkeen reunaa kiertävää musta- ja sininaamaista hirtettyjen näyttelyä!"

Eli: missä ovat kunnon kidutus, mielikuvitukselliset murhatavat ja reipas väkivallan hekuma? Hänhän jopa jättää kaunansa kohteet henkiin, vaikka kuvitelmissa on lupa tehdä mitä tahansa. Onko Korhosen sisäinen elämä todella noin tylsää? Tai ehkä hän on vain laskelmoinut liikaa kirjoittaessaan, onhan naislukijoiden mielistely hänen tuotantonsa selvin käyttömoottori.

Kaiken kukkuraksi Korhonen puhuu mainitussa HS:n haastattelussa aivan omituisia: "Se on todella fiktiota, ei väkivaltafantasiaa." Mitä muuta väkivaltafantasia muka on kuin fiktiota? Eikä kukaan oikeasti kirjoittaisi tuollaisia, ellei hän haluaisi mielikuvituksessaan antaa takaisin typerille pikkusieluisille kriitikoille. Raa'at ja sadistiset fantasiat ovat yleinen keino lievittää elämän kolhujen tuottamaa kipua. Kirjoittaahan Korhonen itsekin, että useita ihmisiä elähdyttää vastoinkäymisissä "vähintään symbolinen unelma" että "ehtii ennen menehtymistä murhata kerran, pari."

Ymmärrän oikein hyvin, että kriitikoille ollaan katkeria. Varsinkin kun teos, jota itse on kirjoittanut pieteetillä vuosikaudet, lytätään muutaman kappaleen mittaisessa sepustuksessa. Kirjat kirjoitetaan ensi sijassa omassa päässä, joten ne ovat väistämättä henkilökohtaisia. Niinpä kritiikitkin menevät väistämättä henkilökohtaisuuksiin, ja niiden omaan arvoonsa jättäminen vaatii titaaninlujan henkisen panssarin kasvattamista. Korhosen metodi on sinänsä oivallinen: hän tunnustaa haavoittuvuutensa mutta maksaa samalla kalavelat.

Mutta väsynyttä kriitikoille rähjääminen kieltämättä on. Jos Korhosen uran suurin ongelma ovat ilkeät arvostelijat, hänellä menee hyvin. On aivan sama, mitä kirjasta kirjoitetaan; jos siitä kirjoitetaan, se löytää lukijansa. Ja kriitikoiden tekstit unohtuvat aina. Dantella oli jo vastaansanomattomampia syitä sijoittaa vihollisensa helvetin piireihin: maanpako, omaisuuden takavarikointi, polttorovion uhka...

Intouduin kommentoimaan tätä sinänsä tyhjänpäiväistä kohua, koska itse aihe on minulle läheinen. Väkivaltaiset kostofantasiat kuuluvat rakkaimpiin harrastuksiini. Olen omalla urallani joutunut kokemaan pahempia vastoinkäymisiä kuin huonoimmatkaan kriitikot voivat tarjota, ja vihamiesteni ja -naisteni lista on kasvanut vuosien varrella pitkäksi. Lihamyllyssä pohdiskelin, että jos saisin rajattoman poliittisen vallan, moni kirjassa mainittu todennäköisesti päättäisi päivänsä niskalaukaukseen salaisen poliisin kellarin lattialla sähköshokkien ja muun asiaankuuluvan jälkeen. Korhosen katkelmien lukeminen kirvoitti mielessäni sarjan yksityiskohtaisempia ja kekseliäämpiä visioita. Mielikuvitukseni riensi siinä määrin vilkkaasti, että on vaikea päättää mistä aloittaa.

Kansanedustaja ja entinen vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet tuntuu sopivalta. Hänhän kirjoitti viimevuotisen Kordelin-tapauksen aikaan säätiön seinälle viestin, jossa toivoi hallituksen miettivän, millaisen viestin se antaa tukemalla "vähemmistöjä alistavaa" taidetta. Hurskastelevan vuodatuksensa hän päätti julistukseen: "Meillä on jokaisella vastuu siitä mihin suuntaan Suomea rakennetaan." Häntä koskevaan kuvitelmaan olen saanut vaikutteita Peter Greenawayn elokuvasta Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. Monistaisin ison pinon Varisverkosto-järjestön takavuosina levittämää häväistysjulistetta, johon oli painettu kuvani, nimeni ja osoitteeni. Pitäisin veistä hänen kurkullaan ja toisella kädellä syöttäisin hänelle julisteen kerrallaan, tukehtumiseen tai ruokatorven repeämiseen saakka.

Toisen fantasian rekvisiittaa on kuoppa, jonka pohjalle on isketty ulosteeseen kastettuja teräviä seipäitä. Sen ylle panisin rekin. Minua vastaan väsymättä kampanjoinut toimittaja Pontus Purokuru, äveriään perheen vasemmistoradikaali poika, saisi vetää siinä leukoja ja laulaa samalla "Jumala onpi linnamme", kunnes uupuisi ja putoaisi. Hänen aisaparinsa Veikka Lahtisen teloittaisin pudottamalla kerrostalon katolta hänen päälleen Kaarina Hazardin ruhon.

Entäpä ne, jotka muutama vuosi takaperin vaativat silloista kustantajaani lopettamaan kirjojeni julkaisemisen: nykyään Valtion kirjallisuustoimikunnassa istuva jälkitaistolainen kirjallisuudentutkija Jussi Ojajärvi ja kultturelli yleislahjattomuus Olli Löytty? He ovat vaikeampia tapauksia. He herättävät minussa niin voimakasta, syvältä kouraisevaa inhoa, etten varmaankaan sietäisi katsoa edes heidän kärsimystään. Ehkä muuraisin heidät seinään ja nautiskelisin ajatuksella, että ennen nääntymistään he joutuisivat lievittämään janoaan juomalla omaa virtsaansa.

Tai ehkä vain hakkaisin heidät pesäpallomailalla veriseksi muhjuksi. Sellaisen fyysisen suorituksen jälkeen olisin todennäköisesti niin tyhjä, kaikesta kaunasta vapautunut, etten jaksaisi enää keksiä kovin erikoisia likvidointitapoja listani muille vihankohteille. Kenties lastaisin kaikki loput armeijan kuljetuskoneen ruumaan ja avaisin luukut korkealla meren yläpuolella. Kilometrien korkeuksista putoava ihmisruumis hajoaa veden pintajännitteen takia lähes mikroskooppisen pieniksi palasiksi. Tämä symboloisi lopullista puhdistumistani näistä viheliäisistä yksilöistä ja heihin liittyvistä muistoista.

Vaikka päiväuneni tuntuvat joskus itsestänikin häiritseviltä, uskon niiden viime kädessä auttaneen minua kestämään paljon. Kosto on myös paljon makeampaa mielikuvituksessa kuin todellisuudessa, jossa voitonriemu sammuu nopeasti. Mielessään voitonriemun hetket voi kokea yhä uudelleen, vailla säälin, kuvotuksen ja katumuksen kaltaisia häiriötekijöitä.

Toisaalta väkivaltaisissa kuvitelmissa on vaaransa. En tarkoita sitä, että niitä yrittäisi toteuttaa tosielämässä, vaan niiden addiktiivisuutta. Viha on vaikutuksiltaan kokaiiniin verrattava huume: suuttuessamme elimistö erittää kipua lievittävää noradrenaliinia ja mielihyvää aiheuttavaa dopamiinia. Nämä kemikaalit kuuluvat evolutiiviseen taisteluvarustukseemme, niiden avulla on painittu karhun kanssa ja ansaittu kunniamerkkejä sodassa. Ne vaimentavat pelon ja säälin, ja niiden tuottama voittamattomuuden tunne on niin koukuttava, että se saa toisinaan jopa kaipaamaan kostettavia vääryyksiä.

Väkivaltafantasian varsinainen tarkoitus on kaunasta vapautuminen, mutta vapautus ei ole pysyvä. Sappi nousee uudelleen kurkkuun ennen pitkää, kuvitelmat jatkuvat ja niiden taajuus tihenee. Kierre ei ole hyväksi, jos mielii välttää verenpainetautia. Kirjailijalle uhka on todellinen, sillä ammatti tuottaa lukemattomia syitä turhautuneeseen raivoon. Syyt voivat olla painavia tai vähäpätöisiä, mutta kouriintuntuvia ne yhtä kaikki ovat. Pahinta on, että todellinen vapautuminen kaunasta veisi syyn kirjoittaa, sillä ilman aggressiota syntyy korkeintaan journalismia.

Kirjailijalla on kuitenkin se etu, että hän voi ulkoistaa pahan sisunsa. Kun vihan jalostaa taiteelliseen muotoon, se muuttuu joksikin itsen ulkopuoliseksi, tässä tapauksessa tekstimassaksi jonka voi päästää käsistään lukijoiden päänvaivaksi. Se ei siis poistu tai vähene, mutta alkaa totella tiettyä kuria. Menetelmä on työläs ja epävarmakin, mutta ainakin minut se on pitänyt paitsi poissa terroristin uralta tai vankilasta, myös suhteellisen tervejärkisenä.

Mitä kauhu on? (katkelma)




Tämä blogi on viettänyt hiljaiseloa kesäkuun alkupuolelta saakka. Asiaa selittää osin se, että olen keskittynyt uuden käsikirjoituksen laatimiseen. Tekeillä on kauhua ja kauhufiktiota käsittelevä esseekokoelma, joka saanee lopullisen muotonsa vuodenvaihteen tienoilla tai alkuvuodesta, ja jonka on tarkoitus ilmestyä Hexen Pressin kustantamana ensi kevään loppupuolella. Kirja jakaantuu kolmeen osioon, joista ensimmäinen sisältää kaksi yleisluontoista esseetä aihepiiristä, toinen koostuu yksittäisten teosten ja tekijöiden analyyseistä ja kolmannessa on kaksi kääntämääni H. P. Lovecraftin novellia. Kirjan perustana on pitkäaikainen harrastuneisuuteni kauhuelokuvan ja -kirjallisuuden parissa, ja se kiteyttää joitakin keskeisiä ajatuksiani aihepiiristä. Julkaisen tässä makupalaksi katkelman kirjan ensimmäisestä luvusta "Mitä kauhu on?" Enemmän tietoa kirjasta, julkaisuaikataulusta ym. laitan tänne vuodenvaihteen jälkeen.


***


Mitä kauhu on?


Joitakin vuosia sitten kävin itäisen Berliinin Tierparkissa, eläintarhassa joka perustettiin DDR:n aikana Friedrichsfelden palatsin maille. Alfred Behm -rakennuksessa, josta eläintarha on erityisen tunnettu, oli näytillä isoja kissapetoja, ja huomioni kiinnittyi siperiantiikeriin. Valtava eläin loikoi välinpitämättömän oloisena panssarilasin takana ja haukotteli välillä paljastaen hampaansa, jotka oli kuin mittatilaustyönä valmistettu lihan lävistämiseen ja repimiseen. Uneliaisuudessaankin tiikerin olemus uhkui vastustamatonta raakaa voimaa, eikä minulla ollut vaikeuksia ymmärtää, että tilaisuuden saadessaan se voisi surmata minut yhdellä tassun sivalluksella.

Eläintä katseli lisäkseni kymmenkunta muuta ihmistä. Yksi heistä oli eläkeikäinen nainen, jolla oli sylissään pieni koira. Koira vapisi kauttaaltaan ja painautui koko ajan tiukemmin vasten emäntäänsä, joka oli sille käsittämättömästä syystä uskaltautunut kädenmitan päähän hirmuisesta pedosta. Se ei ymmärtänyt panssarilasin suomaa turvaa, vaan uskoi olevansa kuolemanvaarassa.

Tiikerin läheisyys aiheutti minussa elähdyttäviä väristyksiä; tunsin saaneeni muistutuksen villin luonnon pidäkkeettömyydestä joutumatta kuitenkaan sen armoille. Koirassa se puolestaan aiheutti sietämätöntä pelkoa. Koira oli niin kuin ne Lumièren veljesten elokuvien varhaiset katsojat, jotka luulivat valkokankaalla kulkevan junan ajavan heidän päälleen.

Havainto toi mieleeni sen, mitä filosofi Edmund Burke kirjoitti subliimin eli ylevän kokemuksesta, jonka hän erotti kauniin kokemuksesta: "subliimi on nautinnollinen tunne, mielihyvää, joka syntyy kun pystymme tarkkailemaan kauhistuttavaa asiaa, ilman että se on suoraan vaaraksi itsellemme." Subliimi eroaa kauniista rikkomalla harmonian. Se tuo ulottuville jotakin ylivoimaista, käsittämätöntä ja rajoja venyttävää, josta ihminen samanaikaisesti kauhistuu ja lumoutuu. Kyse on pelon ja viehtymyksen sekoituksesta, joka myös pitkälti selittää ihmisten taipumusta lukea ja katsoa kauhufiktiota.

Halu kokea fiktiivisyyden panssarilasin takaa asioita, jotka ilman tuota välimatkaa tuhoaisivat fyysisesti tai musertaisivat henkisesti, on luultavasti sisäänrakennettu ihmislajiin. Ainakin kauhukertomus lajityyppinä on yhtä vanha kuin tuntemamme inhimillinen kulttuuri, ja sen edustajat kansanperinteen kummitustarinoista Teksasin moottorisahamurhien ja Hellraiserin kaltaisiin elokuviin palvelevat olennaisilta osin samoja tarkoitusperiä. On kuitenkin yksilöitä, jotka eivät lainkaan kestä vaikkapa kauhuelokuvien tai väkivaltaisten kohtausten katsomista. Kenties he ovat tässä asiassa lähempänä eläintarhan koiraa, joka ei kyennyt tuntemaan oloaan turvalliseksi.

Voidaan huomauttaa, että edellä sanottu pätee vain sellaisiin teoksiin, jotka menevät niin sanotusti ihon alle ja herättävät todellista levottomuutta. Moni klassinen kauhuelokuva ei enää pelota nykykatsojaa vaan tuntuu koomiselta tai miellyttävän nostalgiselta. Lisäksi jotkut katsovat kauhuelokuvia vain niiden estetiikan takia; ne tarjoavat heille kiehtovaa kuvastoa ja vaikuttavaa mielikuvituksen lentoa, mutteivät häiritse henkisesti. Huomautus on täysin oikeutettu, mutten itse ole kiinnostunut tällaisista motiiveista. Se, mitä kukakin yksittäinen ihminen saa tai on saamatta irti kauhusta, jääköön psykologien päänvaivaksi.

Minua kiinnostaa sellainen kauhu, joka täyttää varsinaisen tarkoituksensa, ainakin omalla kohdallani. Toisin sanoen ne melko harvinaiset teokset, jotka H. P. Lovecraftin sanoin herättävät "hienovaraisen tunteen siitä kuin kuuntelisi hämmentyneenä mustien siipien iskuja tai ulkopuolisten muotojen ja olentojen raaputusta tunnetun maailmankaikkeuden kauimmaisimmalla reunalla." Otan siis kauhun vakavasti ja etsin taidetta siitä mitä monet pitävät puhtaana ajanvietteenä, syvyyttä siitä mitä monet pitävät silkkana roskana.

Olen toki tietoinen, että etsintä tuottaa tulosta perin harvoin. Jos kaikesta fiktiosta 80% on jätettä, kauhusta sitä on 90-95%. Verenkarvaisilla kansikuvilla ja mauttomilla nimillä varustetut kirjat ja dvd-levyt sisältävät todennäköisimmin lipevällä tusinaproosalla tai hutiloidulla kuvakerronnalla toteutettuja tarinoita, joiden kaikki muunnelmat voi sijoittaa muutamaan kliseekategoriaan. Poikkeuksia on kuitenkin lukuisia ja jotkut niistä ovat tehneet niin suuren vaikutuksen, että hukkatyötä niiden etsiminen ei ole.

Lisäksi hakemani kaltaista kauhua löytyy myös teoksista, joita kukaan tuskin luokittelisi kauhuksi: Strindbergin ja Tennessee Williamsin näytelmistä, Dazain ja Faulknerin romaaneista, Dreyerin ja Bergmanin elokuvista... Yksi kauhun viehättävimmistä piirteistä onkin se, ettei se ole science fictionin, dekkareiden tai romanttisen viihteen kaltainen tarkasti rajattu genre, joka on eristettävissä kioskien telineisiin ja kirjakauppojen erikoishyllyihin. Kauhu on tietyn mielentilan perustalle rakentava taiteenlaji, ja rakennusaineksia on runsaasti kaikkialla.


***


Lähestulkoon kaikissa kauhun määritelmissä ilmiö yhdistetään rajojen rikkoutumiseen ja maailman perusteiden järkkymiseen. Kauhun tunne kumpuaa siitä, että maailma odottamatta näyttäytyy toisenlaisena kuin sen haluttiin tai uskottiin olevan. Paineen alla eivät ole ainoastaan moraaliset, vaan myös ontologiset rajat, itse terve järki ja luonnonlait: kuolleet nousevat haudoistaan, henkiolennot ottavat elävän ihmisen valtaansa, televisio-ohjelma aiheuttaa katsojissaan mutaatioita, katkaistut jäsenet liikkuvat itsestään, universumi paljastuu muinaisten pahantahtoisten jumalolentojen luomukseksi. Kauhufiktio ei ole silkkaa mielikuvitusta, vaan keskustelee tai pikemminkin kiistelee konkreettisen todellisuuden kanssa. Se paljastaa maailmankatsomuksemme itsestäänselvyydet ja niiden mahdollisen haurauden. Se esittää älyllisen haasteen näyttämällä jotakin, mitä ei pitäisi tai saisi olla.

Osa kauhukertomuksista antaa lopussa tapahtumille rationaalisen selityksen: outoudet ovatkin vaikkapa päähenkilön mielisairauden tuotetta eivätkä oikeita yliluonnollisia ilmiöitä. Klassinen esimerkki on Sheridan Le Fanun novelli "Vihreää teetä", jossa pastori Jenningsiä piinannut pahansuopa apinahahmo ei olekaan hänen okkulttisten harrastustensa avaaman "kolmannen silmän" tuote, vaan myrkytystilan aiheuttama harhanäky. Vaikka tällaiset ratkaisut saattavatkin tuntua mieltymyksistä riippuen latistavilta tai huojentavilta, ne eivät sinänsä mitätöi kauhufiktion esittämää haastetta. Vaikka maailman järjestys palautuu, se on paljastunut perin hauraaksi ja voi milloin tahansa järkkyä uudelleen.

Kauhun ontologista puolta valaisee hyvin eräs teksti, jota harvemmin mainitaan kauhun filosofisia perusteita käsiteltäessä. Saksalainen kirjailija Ernst Jünger, yksi koko 1900-luvun monipuolisimmista kulttuuripersoonista, kuvasi varhaistuotannossaan sitä vaikutusta, joka ensimmäisen maailmansodan rintamakokemuksella oli hänen omaansa ja hänen sukupolvensa maailmankatsomukseen. Jüngerin laajaan esseeseen "Taistelu sisäisenä kokemuksena" (Der Kampf als inneres Erlebnis, 1922) sisältyy luku nimeltä "Kauhu", joka alkaa:


Myös kauhu kuuluu siihen tunteiden kirjoon, joka on pitkään uinunut syvällä mielemme sopukoissa, mutta murtautuu suurten mullistusten yhteydessä alkuvoimaisena esiin. Sen synkkä varjo yltää vain harvoin lankeamaan modernin mielen korkeuksiin.

Alkuihmiselle kauhu oli pysyvä, näkymätön seuralainen hänen matkallaan autioiden arojen mittaamattomuuden halki. Se näyttäytyi hänelle yön pimeytenä, ukkosena ja salamoina, pakotti hänet polvilleen kuristavalla otteellaan - hänet, esi-isämme, joka vaivaista kivenmurikkaa nyrkissään puristaen kohtasi luonnon koko mahdin. Ja kuitenkin juuri tämä hänen suurimman heikkoutensa hetki kohotti hänet eläimen yläpuolelle. Sillä eläin voi kyllä säikähtää, kun jokin peto käy äkkiä sen kimppuun, se voi pelätä, kun sitä jahdataan ja se ahdistetaan nurkkaan, mutta kauhun tunne on sille vieras. Se on järjen ensimmäinen tunnusmerkki.


Lukemattomien ikätovereidensa tavoin Jünger kohtasi maailmansodan taistelukentillä asioita, jotka mullistivat täysin hänen käsityksensä sodankäynnistä. Kyse ei ollut ainoastaan romanttisten illuusioiden pirstaloitumisesta oikeassa sodassa, vaan asioista joita kukaan tuon ajan ihminen ei osannut odottaa. Sirpalekranaatit aiheuttivat irvokkaita vammoja, joita saaneita sotilaita piiloteltiin sairaaloiden suljetuilla osastoilla vielä sodan jälkeenkin. Tykistö myllersi maiseman huuruihin kietoutuneeksi kraaterikentäksi, jonka kätköissä vilisi rottalaumoja. Tuntikausia jatkuva rumputuli musersi tasapainoisimmankin miehen hermot, konekivääri ja taistelukaasut muuttivat kuoleman sattumanvaraisesta todennäköiseksi. Tällaiseen maailmaan valmistautumatta joutunut luultavasti tunsi olevansa keskellä painajaisunta, jossa mikään arkielämän logiikka ei pätenyt.


Vaikka oli monta pitkää vuotta astellut hajalle poljetulla, myllätyllä taistelukentällä, hätkähti kuitenkin yhä edelleen joskus äkillisesti kuin hulluudesta ja hirveistä painajaisista heränneenä. Minne oli joutunut? Jonnekin kuun kraattereiden keskelle? Syöstyksi kadotuksen kuiluun? Maan päällä tämä maisema ei ainakaan voinut olla, tämä kuoleman helvetillinen tanssisali, jonka ympärillä löivät kellertävät lieskat! Yksikään tulisija ei luonut rauhaisaa hehkuaan, vain tuhon kirjavat merkkivalot lentelivät ilmaan jostakin maankolosta kuin korviahuumaavan verilöylyn tulisena alkusoittona.


Esseessään Jünger vyöryttää materiaalitaistelun painajaistodellisuuden esiin loisteliaana, puistattavana kuvaelmana. Hän kuitenkin yhdistää kauhun kokemukseen myös uteliaisuuden, hekuman ja leikittelyn halun. Hän nostaa esiin lapsuusajan kummitustarinat ja markkinapaikkojen kummajaisnäytökset, jotka houkuttelivat yleisöä esittelemällä näyteltyjä seksuaalimurhia, tautien runtelemien ruumiiden vahakuvia ja pöyristyttäviä anatomisia poikkeavuuksia:


Olen usein seissyt pitkiä aikoja tällaisten kojujen edessä ja tarkkaillut muiden katselijoiden kasvoja. Ilmassa raikui miltei alinomaa nauru, joka kuitenkin kuulosti niin omituisen hämilliseltä ja tukahdutetulta. Mitä tämän naurun oli tarkoitus kätkeä? Ja miksi minä seisoin siellä? Eikö se johtunutkin halustani kokea kauhua? Lasten ja rahvaan mielihalut eivät ole kenellekään vieraita.


Saman ristiriitaiselta tuntuvan uteliaisuuden Jünger löytää maailmansodan rintamamiehestä. Hän kertoo, miten hänessä ja hänen tovereissaan syttyi taistelun kokeneiden miesten karmaisevia tarinoita kuunnellessa kauhunsekainen halu päästä etulinjaan itsekin: "Jokaista ajoi halu tuijottaa Medusaa suoraan kasvoihin, vaikkei sydän ehkä sen jälkeen enää milloinkaan löisi."

Inhon tunteen sanotaan olevan yksi seikoista, jotka erottavat kauhun pelosta ja kauhukertomuksen jännityskertomuksesta. Kauhun kohde ei ole pelkästään uhkaava, vaan myös iljettävä. Olennaisempi erottava tekijä lienee kuitenkin outo puoleensavetävyys. Kauhun tavoin pelkokin voi lamaannuttaa, mutta se ei samalla tavoin vangitse kokijaa taikapiiriinsä. Kauhistuttava asia lumoaa, aivan kuin sen katsoja olisi samalla jonkin jumalallisen ilmestyksen tai perustavanlaatuisen oivalluksen äärellä. Kauhufiktio sisältää lukemattomia kuvauksia tällaisesta: Alienissa Harry Dean Stanton jähmettyy typertyneenä tuijottamaan eteensä ilmestyvää avaruushirviötä, Pirullisissa Vera Clouzot katsoo kylpyammeesta nousevaa kuollutta aviomiestään kunnes tuupertuu sydänkohtaukseen. H. P. Lovecraftin kertomusten päähenkilöitä eivät johdata tuhoonsa niinkään pahat jumalolennot vaan heidän oma sammumaton uteliaisuutensa, joka ajaa heidät tutkimaan hulluuden alkulähteitä.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Arvostelun arvostelun arvostelu







Nuori Voima -lehden Kritiikki-liitteessä ilmestyi äskettäin Antti Hurskaisen esseemuotoinen kirja-arvostelu, joka käsitteli omaa muistelmateostani Lihamylly ja Koko Hubaran esseekokoelmaa Ruskeat tytöt. Kirjoitus jakoi mielipiteitä poikkeuksellisen jyrkästi ja poiki paljon lähinnä sosiaaliseen mediaan rajoittunutta keskustelua, minkä johdosta Nuori Voima julkaisi verkkosivuillaan kokoomatekstin "Neljä näkökulmaa Antti Hurskaisen esseeseen 'En vittu valehtele'". Päätin aluksi, etten kirjoita mitään laajempaa kommenttia tähän debattiin, koska se niin kirkkaasti ilmentää syitä, miksi olen täysin haluton osallistumaan kirjallisuuskeskusteluihin ylipäätään. Mutta sitten pyörsin päätökseni täsmälleen samasta syystä.

Arvostelun arvostelijoiden mielestä Hurskainen suhtautui Hubaran teokseen vähätellen ja että hän oli valkoisena "etuoikeutettuna" miehenä kyvytön ymmärtämään siinä käsiteltyjä ongelmia. Jotkut pitivät röyhkeänä provokaationa jo sitä, että minun ja Hubaran kirjat oli rinnastettu toisiinsa. Aivan anteeksiantamatonta estetismiä ja elitismiä oli se, että Hurskainen vertaili teoksissa käytettyjä kirjallisia keinoja ja piti omaani tyylillisesti ansiokkaampana. Suuttumus ei kohdistunut pelkästään Hurskaiseen kriitikkona, vaan myös Nuoreen Voimaan lehtenä. Jo arvostelun julkaiseminen oli näemmä tietynlaista arvomaailmaa henkivä kannanotto ja olisi selvästikin pitänyt jättää tekemättä.

Mitä mieltä siis itse olen Hurskaisen arvostelusta? Mielestäni se on varsin hyvä, ja toivoisin näkeväni vastaavantyyppistä kirjallisuuskritiikkiä enemmänkin. Pitkiä, perusteellisia arvosteluita ei enää näe sanomalehdissä ja yhä vähemmän aikakauslehdissäkin. Voisin toki Koko Hubaran tavoin luetella useammankin kohdan, joissa Hurskainen on kirjaani käsitellessään mielestäni väärässä ja todeta, ettei kirjoittajalla ole käsitystä siitä, mitä olen käynyt henkilökohtaisesti läpi ennen kuin päädyin kirjoittamaan teokseni. Mutten koe moista tarpeelliseksi, koska kriitikon ei voi edellyttää olevan oikeassa eikä hänen tehtävänsä ole olla empaattinen.

Itsenäisen näkemyksen ohella kriitikolta voi odottaa tasapuolisuutta, ja molemmat odotukset Hurskaisen kirjoitus selvästikin täyttää. Kumpaakaan teosta ei lytätä, muttei myöskään käsitellä silkkihansikkain. On itse asiassa vaikea arvioida, kummasta kirjasta Hurskainen sanoo enemmän hyvää ja kummasta enemmän pahaa - asia jää viime kädessä lukijan päätettäväksi, mikä on usein hyvän kritiikin tunnusmerkki sekin. Kun hän kirjoittaa "Toisaalta: kiinnostaisiko Hubara ketään, jos hän osaisi laittaa asiat mittasuhteisiin, olisi järkevä?", kyseessä on minun mielestäni kehu. Kaunokirjailijalla on yleensä lupa olla kohtuuton, usein sitä jopa vaaditaan. Ja kun Hurskainen väittää minun kehuvan ensi sijassa itseäni ja olevan megalomaaninen, en ainakaan loukkaannu. Melkein kaikki lukemisen arvoiset omaelämäkerralliset teokset kun ovat itserakkaita ja epäreiluja.

Nuoren Voiman julkaisemassa kokoomakirjoituksessa Iida Sofia Hirvonen -niminen toimittaja kirjoittaa:

"Kirjallisuusihmiset" ovat jaksaneet muistuttaa, että tämä on kirjallisuusessee, jossa arvostellaan estetiikkaa. Hurskainen ei kuitenkaan esseessään määrittele, millä kriteereillä hän tekee arvostelmia.

Jos esseistisessä tekstissä alkaa "määritellä kriteerejä", tuloksena on pohjattoman uuvuttavaa luettavaa. Hirvosen oma kirjoitus "olettamisineen" ja "tulkitsemisineen" on itse asiassa malliesimerkki juuri sellaisesta venkoilevasta kirjoitustyylistä, ja ihmettelen että joku ylipäätään viitsii tuottaa moista. Huomionarvoisempaa on kuitenkin se yleistynyt vaatimus, että kaikki kirjallisuus (tai ainakin kaikki asiaproosa) pitäisi vetää jonkinlaisen akateemisen mankelin läpi ja jokainen lause pitäisi suhteellistaa omituiseksi puuroksi. Tällainen lukutapa edellyttää tahallista tyhmäksi heittäytymistä. Siinä omaksutaan lähtöoletus, että ellei valkoinen mies tai joku muu "etuoikeutettu" erikseen totea puhuvansa vain omasta näkökulmastaan, hän on puhuvinaan jostakin universaalista ja kaikkitietävästä näkökulmasta. Mikä on tietenkin sortoa, provokaatiota, "toiseuttamista" jne. Jostakin syystä se, ettei kirjoittaja laadi puuduttavia alustuslitanioita aina kun tahtoo väittää jotakin, tuntuu olevan ongelma vain tietylle korkeakoulutetulle ihmistyypille. Niin sanottu tavallinen rivilukija ymmärtää yleensä paljon vaivattomammin, että kirjoittaja esittää vain omia näkemyksiään. (Kenen näkemyksiä hän esittäisi, ellei omiaan?)

Ennen kaikkea Hurskaisen kirjoituksesta noussut keskustelu osoittaa yhden asian: jos onnistuu myymään etnisen vähemmistöstatuksensa tarpeeksi tehokkaasti, saavuttaa ennennäkemättömän etulyöntiaseman. Siinä asemassa olevan naurettavimmatkin loukkaantumiset otetaan niin vakavasti, että niitä on pakko puida kirjallisuuslehtienkin palstoilla. Tästä on kiittäminen niin sanotun "intersektionaalisen diskurssin" rantautumista Yhdysvaltain yliopistoista tänne. (Esimerkiksi Hubaran paljon puhuttu "laastarikysymys" on kopioitu suoraan Atlantin takaa.) Kulttuurielämässä tämä tarkoittaa sitä, että kirjailijat, taiteilijat ja kriitikot, jotka luokitellaan pahan hegemonian (so. valkoisuuden, heteroseksuaalisuuden ym.) edustajiksi, voivat toimia vain väärin. Jos he kirjoittavat oman viiteryhmänsä näkökulmasta, he jättävät vähemmistöt huomiotta, toisin sanoen "tukahduttavat" ja "vaientavat" nämä. Jos he valitsevat vähemmistönäkökulman, he syyllistyvät "kulttuuriseen omimiseen". Vähemmistöjen edustajista tulee immuuneja kaikelle arvostelulle, mikään huomio ei riitä heille tai on aina vääränlaista, ja pelkkä heidän subjektiivinen tunteensa riittää todistusaineistoksi "sorrosta".

Koko Hubara on merkittävästi edistänyt tällaisen ilmapiirin vakiintumista suomalaiseen kulttuurielämään. Hän vaatii, että hänen tuotoksistaan keskusteltaisiin vain hänen ehdoillaan, ja vaatimusta toistaa innokas ihailijajoukko. Koska hän puhuu "ruskeana tyttönä", ja kaiken lisäksi tekee sen ensimmäisenä tässä maassa, hänen kuuntelemisensa on velvollisuus ja hänen arvostelemisensa rinnastuu väkivaltaan. Loputtoman syyllisyydentuntoiselle ja toiseutta palvovalle kulttuuriväelle tällaisten vaatimusten oikeutus on taottu selkäytimeen, ja niinpä he alentuvat Hubaran edessä loputtomiin selittelyihin ja muuttavat koko kulttuurikeskustelun farssiksi. Mutta onpa Hubara kokenut millaista todellista tai kuviteltua rasismia hyvänsä, häntä ei voi millään tolkullisella mittapuulla määritellä päähänpotkituksi. Hän on aikuisikänsä työskennellyt hyvin palkatuissa media-alan ammateissa ja apurahasummat, joita hän sai säätiöiltä jo ennen ensimmäisenkään kirjan julkaisemista, ylittävät moninkertaisesti tyypillisenä vuotena saamani apurahasummat. Ruskeat tytöt -kirja on saanut suuren mediahuomion ja todennäköisesti tavoittanut kohdeyleisönsäkin ongelmitta, joten yhden mielistelemättömän arvostelun ei luulisi hänen urakehitystään jarruttavan.

Lihamyllyn lukeneet huomannevat, miten hyvin tämäkin pienoismyrsky vastaa kulttuurielämän tämänhetkisestä kehityssuunnasta antamaani kuvaa. Enkä sano tätä ylpeillen - kyseistä kirjaa kirjoittaessani toivoin olevani sittenkin väärässä. Tällä hetkellä toivon, että sitä voidaan jo kymmenen vuoden kuluttua lukea kuvauksena mielipuolisesta mutta onneksi jo taakse jääneestä aikakaudesta.