keskiviikko 29. joulukuuta 2010

James ja naiset

Joulunpyhinä luin itselleni lahjaksi ostamani James Ellroyn tuoreen kirjan Hillikerin kirous. Kirja oli houkutellut minua äärelleen ilmestymisestään lähtien; se on nimittäin eräänlainen jatko-osa omaelämäkerralliselle kirjalle Muistoja pimeästä (My Dark Places, 1996), joka on Ellroyn teoksista tehnyt minuun suurimman vaikutuksen ja josta kirjoitin kuluneena vuonna esseenkin Kirjailija -lehteen. Muistoja pimeästä on ehkä sumeilemattomin koskaan kirjoitettu omaelämäkerrallinen teos, veret seisauttava kuvaus psykologis-seksuaalisesta pakkomielteestä ja siitä, kuinka pitkälle yksilö on sellaisen perässä valmis menemään. Ellroy kertoo siinä elämänsä merkittävimmästä tapahtumasta, hänen äitinsä vuonna 1958 tapahtuneesta seksuaalimurhasta ja siitä, miten hän alkoi vuosikymmeniä myöhemmin selvittämään tapausta eläkkeelle jääneen poliisietsivän avulla.

Edelliseen omaelämäkertaan verrattuna Hillikerin kirous oli lievä pettymys. Ellroy on siinä yhtä avoin ja anteeksipyytelemätön, mutta sisältönsä puolesta kirja tuntuu alaviitteeltä Muistoihin pimeästä. Mitään erityisen uutta tai kiinnostavaa ei tule ilmi, ja teosta rasittaa kirjailijaneron poseeraus, jota ei aiemmassa teoksessa ollut, tai ainakin se oli huolellisemmin naamioitua. Tyystin tyhjänpäiväinen kirja ei kuitenkaan ole. Saadakseen siitä jotakin irti täytyy vain tuntea Ellroyn aiempi tuotanto ja olla yleisemmin kiinnostunut tekijän sielullisesta rakenteesta; niille, joille Ellroy on uusi tuttavuus, en voi sitä suositella.

Yli kuusikymmenvuotias kirjailija kuvaa omia naissuhteitaan teini-iästä aivan viime vuosiin saakka. Ajassa edestakaisin hyppelevä teos dokumentoi tirkistelyt, ensimmäiset seksikokemukset, avioliitot ja -erot, platoniset ja lihalliset suhteet. Kaiken taustalla on jälleen murhattu äiti, Ellroyn ensimmäinen, traumaattisin ja tietyssä mielessä ainoa rakastettu, johon Ellroy on tuomittu vertaamaan jokaista myöhempää naistaan prostituoiduista vaimoihin. Välillä tuntuu, että kirjailija käsittelee partnereitaan Jean Ellroyn (tyttönimeltään Hilliker) projektioina.

Tämä fetisistinen suhtautuminen naisiin on kuulemma, yllätys yllätys, saanut feminismin tartuttamat kriitikot syyttämään Ellroyta naisvihamielisyydestä. Hyvä niin, minulle tällaiset syytökset ovat suora kehotus lukea teos ja varma merkki, että siitä löytyy ainakin jotain hyvää. Kovin yllättävää ei ole sekään, että Hillikerin kirouksen tapauksessa misogyniasta syyttäminen osuu reilusti ohi maalin. Ellroy ei suinkaan vihaa naisia, vaan päinvastoin palvoo heitä. Hänen rikosromaaneissaan naiset ovat uhreja, eivät ehkä viattomia, mutta uhreja yhtä kaikki. Miesten maailma on armoton ja destruktiivinen; jos pelastusta on, se löytyy naisista. Hillikerin kirouksessa Ellroy luonnehtii itseään osuvasti:

Olin säälimättömän tarkka kuuntelija ja omaa etuaan tavoitteleva uskottu. Olin taitava erittelemään hajoavia suhteita ja armoton arvostellessani avuttomia miehiä. Kuulustelija, keskustelukumppani, kaveri. Miehisten heikkouksien moittija. Murhatun äidin poika. Feministi, joka uskoi ritarilliseen oikeistolaisuuteen. Naisvihaajien demonisoija. Mies, joka halusi aina päästä pukille. Mies, joka antoi aina naisen suudella ensiksi.

Tämä sentimentaalinen "machofeminismi" on aina ärsyttänyt minua Ellroyn romaaneissa, mutta toisaalta siinä on jotain kiehtovaa, ja ainakin Ellroy erittelee sitä avoimesti, toisin kuin joku Stieg Larsson, tuo ruotsalainen tolvana, teennäinen naisten mielistelijä. On hilpeän ristiriitaista, että äärioikeistolaisen seksiaddikti Ellroyn naiskumppanit ovat yleensä akateemisesti koulutettuja vasemmistolaisia feministejä. Sehän ei kerro paljon pelkästään Ellroysta, vaan myös hänen naisistaan: kaikesta itsenäisyydestään ja emansipoitumisestaan huolimatta nämä naiset kaipaavat kumppanikseen vanhan ajan ritarillista kovanaamaa, joka puolustaa heitä pahalta maailmalta. Jos ette usko, että tästä voi tehdä yleistyksiä, kiinnittäkääpä huomiota siihen, kuinka usein feministinaiset haukkuvat miehiä "vellihousuiksi" tai "munattomiksi".

Kiinnostavalla tavalla paradoksaalista Ellroyssa on sekin, että hän ei selvästikään itse vastaa ritarillisen tosimiehen ihannetta. Hän on ujo ja kompleksinen sekä avoimesti perverssi ja voyeuristi, joka huume- ja alkoholihöyryisinä nuoruusvuosinaan tirkisteli naisia ja murtautui heidän taloihinsa hypistelemään heidän alusvaatteitaan. Hän kertoo, miten ulkopuoliseksi hän tunsi itsensä raitistumisensa jälkeen 70-luvun vapaan seksin ilmapiirissä:

Kuljeksin Westwood Villagessa ja katselin mutten koskaan lähestynyt ketään. Minulla ei ollut hajuakaan sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Suhde maailmaan oli yhä epävarma. Seksuaalinen vallankumous koski muita. Vapaamielisyys kuului kauniille ja lipeville. Olin parannuksen tehnyt pervo, tuuliajolla epävarmuuden merellä.

Ellroy kuuluu niihin seksuaalisten halujensa riivaamiin miehiin, jotka ottivat aikuisiällä korkojen kera takaisin nuorena kokemansa puutteen. Tässä mielessä hän on mm. Robert Crumbin ja Philip Rothin sukulaissielu, ja heidän laillaan hän on käyttänyt siekailematta hyväkseen mainettaan sekä omituisuutensa herättämää kiinnostusta. "Haluan vahvan naisen, joka kesyttää minut rakkaudellaan ja talloo minua mustilla saappaillaan," hän sanoo yleisölle romaaninsa pr-kiertueella ja tilaisuuden päätyttyä vie jonkun naispuolisista ihailijoistaan lounaalle.

Ellroy-harrastajille kiinnostavinta Hillikerin kirouksessa on sen paljastamat yhteydet kirjailijan elämänvaiheiden ja hänen merkittävimpien romaaniensa välillä. Varsinkin Levoton veri avautuu aivan eri tavalla Hillikerin kirouksen lukemisen jälkeen, ja on hämmentävää, kuinka tietoisesti sen henkilöhamot on kytketty luojansa omaan sisäiseen draamaan. Ulkopuolisen elämäkerturin "paljastamina" tällaiset yhteydet tuntuisivat vain latistavilta, mutta jollain oudolla tavalla ne taas syventävät lukukokemusta kirjailijan itsensä kertomina. Häikäilemättömällä avomielisyydellään Ellroy on tehnyt käytännössä mahdottomaksi kirjoittaa hänestä elämäkerta. Hänestä ei juuri löydy enää paljastettavaa, mikä on vain hyvä asia, sillä maailma on jo täynnä tunkeilevia taiteilijaelämäkertoja, joiden kirjoittajat ovat "objektiivisuudessaan" ikävystyttävän turvassa Ellroyn kaltaisiin ekshibitionisteihin verrattuna.


***

Ilmoitusluontoinen asia: Kerberos 3/10 ilmestyi jo kuun alkupuolella. Helsingissä sitä myy Akateemisen kirjakaupan lisäksi Burning Books -kirjakauppa (Lönnrotinkatu 16). Burning Booksiin on juuri toimitettu myytäväksi myös valikoima vanhoja numeroita varastosta, ja muutenkin voin lämpimästi suositella tuota laadukasta kirjakauppaa, jossa on myös laaja antikvaarinen osasto.

perjantai 24. joulukuuta 2010

Hyvää joulua














Toivotan kaikille lukijoille hyvää ja rauhallista joulua. Toisin kuin oheinen kuva antaa ymmärtää, sitä ei sittenkään peruttu tänä vuonna, vaan jouluruuhkien kapitalistisesta Götterdämmerungista selvinneenä huomaan, että jonkinlainen joulumieli on minulla yhä tallella.

Mutta älkäämme kuitenkaan unohtako oppia ja sivistystä:

Vanhin kansanomainen joulukerrostuma muistuttaa erittäin suuressa määrin keyriä ja jakoaikaa. Tämä onkin luonnollista, sillä joulun juurena Skandinavian maissa on vanha satovuoden, lähinnä viljan puinnin lopettajaisjuhla ja samalla kuuvuoden loppu sekä sen tasoituspäivät aurinkovuoteen verrattuna, siis aivan samoin kuin meillä jakoaika ja vuoden alkajaiset syksyllä. Meille juhla on levinnyt ruotsalaisena lainana, ja sieltä joskus keskiaikana on saatu myös joulu -sana, joka muotonsa puolesta suomen kielessä ei voi olla kovinkaan vanha eikä aivan nuori. Sen huomattavasti vanhemmasta muodosta on saatu juhla -sanamme, joka Karjalassa tarkoittaa keyriä ja Etelä-Pohjanmaalla joulua. Myöhemmin joulu on, arvossa ja merkityksessä yhä kohoavana juhlana, vetänyt puoleensa vanhojen sadonkorjuujuhlien tapoja ja menoja. Joulun yhteydessä niillä on ollut parempi elämisen mahdollisuus, koska joulu on kiinteäpäiväinen koko yhteiskunnan suosima ja yhä vielä kaikkien mieliä kiehtova juhla kauniine kristillisine sisältöineen.

- Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto

Vielä teemaan sopivaa musiikkia, tässä ja tässä.

PÄIVITYS: Lisää musiikkia.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Vaakunaeläin


















Näin joulun alla olisi hyvä pitää ikävät puheenaiheet minimissä, mutta mediaa seuraavalle siihen ei juuri anneta mahdollisuutta. Joulukuun alussa Ympäristöministeriö ja Suomen Ympäristökeskus julkaisivat päivitetyn listan Suomen uhanalaisista eläin- ja kasvilajeista, niitä oli yhteensä 2247. Lajeja on mahdoton laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta jostakin syystä minua on aina ahdistanut eniten ahman ja ilveksen kaltaisten suurpetojen ahdinko.

Suomalaiset ovat saaneet kyseenalaista mainetta syvään juurtuneesta petovihastaan, jota valistus on kyllä lieventänyt, mutta joka edelleen on voimissaan monilla maaseutupaikkakunnilla, pohjoisessa erityisesti. Salametsästyksen tuhoisa vaikutus ahmakantaan tunnetaan hyvin, mutta myös ilvestä salametsästetään, ja ilveksenkaatolupia myönnetään vuosittain hämmentävän paljon. Syytä on vaikea ymmärtää, sillä varsinkin Etelä-Suomessa, missä lähinnä pienriistaa syövä ilves on yleisin, sen aiheuttamat "tuhot" rajoittuvat lähinnä muutamaan tapettuun lampaaseen.

Näiden pohtiminen johdatti minut miettimään Suomen vaakunaa, josta myös on ollut viime aikoina puhetta. Yleinen kiinnostus heräsi, kun Vihreät ottivat vaakunaleijonan tunnukseksi vaalikampanjaan. Eläinhahmolta puuttui alkuperäisen kuvan tyylitelty siitin, onhan Vihreä liitto sukupuolineutraali ja patriarkaatin vastainen puolue. Huvittavaa kyllä, kastroidun urosleijonan kuvaa pidettiin Ruotsin valtakunnan aikaan kruunun petturin symbolina. Eunukkileijona onkin sopiva tunnus puolueelle, joka on pettänyt järjestelmällisesti alkuperäiset ihanteensa ja jonka vaalivoitto olisi Suomelle tuhoisampaa kuin vihollismiehitys.

Mutta ylipäätään olen vähän ihmetellyt, miksi Suomen vaakunaeläimenä on afrikkalainen suurpeto, joita ei näillä leveyksillä näe kuin eläintarhoissa. Ongelmallista tunnuksessa on sekin, että se on lähtöisin Ruotsin hallitsijasuvuilta, siis entisen isäntämaan tunnus. Lisäksi monilla muilla kansoilla näyttää olevan suomalaisia huonompi kyky hahmottaa kolmiulotteisuutta; ulkomailla Suomen vaakunaa kummastellaan, koska luullaan leijonan puukottavan itseään päähän miekallaan.

Maamme vaakunaeläimeksi olisi ollut viisaampaa ottaa jokin kotoinen peto, esimerkiksi juuri mainitsemani ahma tai ilves, miksei myös merikotka tai vaikkapa susi. Karhu ei todennäköisesti olisi tullut itsenäistymisen jälkeisinä vuosina kysymykseen, sen verran vahva venäläisvastainen mieliala oli. Suuriruhtinaskunnan kruunukin poistettiin vaakunan yläpuolelta 1920. Vaakunakomitea tosin ehdotti vuonna 1936 käyttöön otettavaksi ns. täysvaakunaa, jossa leijonavaakunaa olisi kannatellut kaksi karhua, mutta ehdotusta ei koskaan toteutettu.

Jonkin nykyään harvinaisen suurpedon ottaminen valtion vaakunaeläimeksi saattaisi vähentää otusta kohtaan tunnettuja ennakkoluuloja ja sen myötä salametsästystä. Ilvekseen on perinteisesti suhtauduttu muita petoja myötämielisemmin, kenties juuri siksi, että se on kuvattu Kanta-Hämeen maakuntavaakunassa.

Minulla on Hämeessä kasvaneena erityisen myönteisiä tunteita ilvestä kohtaan, joten jos vaakuna joskus uudistetaan, kannatan Suomen ainoan kissapedon valintaa. Ilveksellä on lähes myyttinen erityisasema luonnonystävän mielessä siksikin, että tuon vikkelän ja ihmisaran eläimen näkeminen elävänä on äärimmäisen harvinaista. Se kuuluu luontohavaintoihin, joilla kelpaa ylpeillä. Itsekin olen kateellinen tuttavalle, joka on kerran onnistunut näkemään ilveksen luonnossa, hänkin tosin vain vilaukselta ja auton ikkunasta.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Keskeneräisyyden estetiikka















Minua kyllästyttää. Tämänkertaisen ennuin laukaisi muuan kirja-arvostelu - ei niinkään siinä käsitelty teos, jota olen vain ohimennen selannut kirjakaupassa enkä luultavasti perehdykään siihen sen tarkemmin.

Vesa Rantama kirjoittaa Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa -kirjasta (2010):

Tällä "viattomuudella", niin kuin Kortteinen itse asiansa määrittelee, rehellisen epätäydellisellä, jopa huonolla tekstillä, hän koettaa vastata täydellisyyden tavoittelun onttoon impotenssiin. Näin hän ankkuroi kirjansa erehdyksen poetiikkaan, joka erään kirjan tekstin mukaan on taustalla koko tuntemassamme todellisuudessa, alkuräjähdyksestä ensimmäisten monisoluisten eliöiden syntyyn.

Kyse on siis keskeneräisyyden estetiikasta, josta on tullut valtavirtaa jo ainakin kuvataiteessa ja kotimaisessa runoudessa. Sen filosofia on tuossa siteeratussa pätkässä selvästi ilmaistu: pyrkimys muodon eheyteen on onttoa ja valheellista, rehellistä taas on rikkinäisyys, kaaos, holtittomuus, ylenpalttisuus. Sen perustana on kyvyttömyys nähdä todellisuudessa muuta kuin epäjärjestystä ja satunnaisuutta. Kirjallisena metodina se tarkoittaa koherentin muodon väheksyntää ja kirjoitusvaiheessa tehtyjen yritysten ja erehdysten jättämistä esiin teokseen.

Keskeneräisyyden estetiikka esiintyy kapinallisena ja radikaalina, mutta pohjimmiltaan se on ajallemme perin tyypillistä epäjärjestyksen ihannointia. Olisi ehkä liian helppoa ohittaa moinen pelkkänä lahjattomuuden peittämisenä kakofonialla (mitä se kylläkin monissa tapauksissa on). Kaaoksen palvonta on syvemmällä tasolla halua hyökätä kaikkea valmista, järjestynyttä, eheää ja normaalia vastaan. Kieliopillisesti korrekti ja täsmällinen ilmaisu huolellisesti jäsenneltyine lauseineen on tukahduttavaa länsimaista valtakulttuuria, joka alistaa yksilön spontaanin luovuuden. Kaikki tämä on tuttuakin tutumpaa vastakulttuurieetosta Rousseaulta, Nietzscheltä, D. H. Lawrencelta, Deleuzelta ja Guattarilta...

Ja Rantama kirjoittaakin arviossaan:

Viinimarjakirja ottaa maalitaulukseen koko länsimaisen maailmanjärjestyksen, jota siinä kuvataan tukahdutettujen seksuaaliviettien raskauttamana autoritaarisena ja elämänilottomana vankilana. Tämä tukahduttaminen johtaa yhtäältä pessimismiin ja tarkoituksettomuuteen, toisaalta kontrolloimattomiin, väkivaltaisiin purkauksiin, joiden kautta nämä vietit kostavat.

Edelleen siis kapinoidaan seksuaalikielteisyyttä ja viettien tukahduttamista vastaan, aivan kuin yhteiskunta ei olisi muuttunut mihinkään viktoriaanisesta ajasta. Olisi mukava tietää, mistä tätä tukahduttamista ja autoritaarisuutta voisi löytää. Kaikista historian tuntemista sivilisaatioista moderni länsimainen on sallivin ja seksuaalisesti vapaamielisin. Se ei kiellä juuri muuta kuin alle 16-vuotiaaseen, eläimeen ja lähisukulaiseen sekaantumisen, ja näistäkin rikkeistä se rankaisee kovin helläkätisesti. Puhumattakaan siitä, että täkäläiset pukeutumis-, käytös- ym. koodit ovat nykyisellään hyvin löyhiä. Ilmeisesti kirjallisuusmaailman kapinallisten mielestä on hirvittävää fasismia, kun kerrostaloasunnossa ei saa huudattaa stereoita aamuyöllä eikä julkisella paikalla saa ulostaa tai harjoittaa sukupuoliyhteyttä.

Edes kielellisessä anarkiassa, ylä- ja alatyylisten puheenparsien "törmäyttämisessä toisiinsa" ei ole mitään uutta eikä ihmeellistä. Sanomalehtiteksti on ollut jo vuosikausia niin pahasti rappiolla, että sellaisia sanoja kuten "paska" tai "vittu" löytää jopa lehtiotsikoista. Ja mitä tahansa internetin keskustelupalstaa vilkaisemalla voi todeta, ettei äidinkielenopettajien autoritaarinen kielioppifasismi ole ainakaan kovin hyvin Suomen nuorisoon tarttunut.

Mutta jospa keskeneräisyyden estetiikassa onkin kyse jonkinlaisesta realismista: kenties se yrittää jäljentää arkipuheen ja rappeutuneen julkisen kielenkäytön sekavuutta mahdollisimman tarkasti. Minä vain en ole realisti, vaan pikemminkin esteetti. En ymmärrä, miksi todellisuuden mätkäiseminen paperille sellaisenaan olisi lähtökohtaisesti aitoa ja rehellistä ja miksi sen pukeminen kauniiseen, tasapainoiseen ja hiottuun muotoon olisi onttoa. Spontaaniudella kun voidaan oikeuttaa millainen tahansa leväperäisyys, amatöörimäinen haluttomuus puuttua omaan tekstiinsä. Taiteessa on jo sanan etymologian perusteella kyse myös taidosta, kyvystä muovata kokemus jäntevään muotoon, erottaa olennainen epäolennaisesta. Sitä ei tämä lahjakkuutta ja luovuutta ylistävä aika nähtävästi halua myöntää.

Mutta ainakin minä odotan kirjan käsiin saadessani, että kokeilut, keskeneräisyydet ja ylimääräiset rönsyt ovat jääneet työpöydälle ja näkyvissä ovat vankat tulokset. Niinpä tällainen hyvinkin klassillinen teksti miellyttää minua ja tuntuu raikkaalta:

Päivä on raskas ja luuni hennot
              kuin linnunluut ja jokainen luu soi,
näin kuljen polkua kapeaa
      siltaa luoksesi

 - Leif Färding: Levoton oksa, keinuva sydän (1977)

 Tällainen teksti taas on minusta tunkkaista ja uuvuttavaa, olipa se sitten miten spontaania ja vilpitöntä tahansa:

Pelko ja vavistus, ettei millään ole mitään väliä on kuukävelyä Hurmioon ja Hykerrykseen, ettei millään ole mitään eroa ja että mikään ei ikinä kuole ja Kuolema on Totuutta, Kauneutta ja Vapautta & Rakkauden Ylösnousemusta ja että iankaikki myriadit moneudet ovat Hähhähhänen lähähähimmäisen taikalyhty-ykseytensä yhtä ainaisesti palaavaa tulennielemisnäytöstä Taivaan Fly In-valkokankailla & Iänainaisen Myönnön ylikuohuvaa jumalallista ainesta & Välitöntä Lunastusta & Ikiomaisuutta & Enkelivehreyttä & Unikesää & Taikamehkaa ja että YLIPÄÄNSÄ on silkkaa riemua ja kirkkautta ja ainoutta ja aamua.
 - Janne Kortteisen runo/proosakirjasta, siteerattu arvostelussa

Tiedän, että olen tämän sanottuani joidenkin mielestä formalistinen änkyrä, joka tukahduttaa "uudistavan" ilmaisun. Roskaa. Minulla ei ole valtaa tukahduttaa yhtään mitään, ja vaikka olisikin, en vaivautuisi. Jos en yksinkertaisesti pidä jostakin, se ei tarkoita, että olisin kieltämässä sitä. Kunhan vain tuon ilmi, että se, mitä minulle tarjoillaan uutena ja mullistavana, on yleensä tuhanteen kertaan nähtyä, teennäistä ja joutavaa. Enkä tiedä, miksi minun olisi uhrattava aikaani näille keskeneräisyyden estetiikan pompööseille verbaalioksennuksille, kun minulla on vielä metrikaupalla lukematta maailmankirjallisuuden hienoimpia mestariteoksia.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Kosto

Kerran lukioaikanani Helsingissä eräs entinen luokkakaveri soitti ja kertoi, että eräs samaa yläastetta käynyt, minua paria vuotta vanhempi poika oli kuollut auto-onnettomuudessa. Hän oli ajanut, ilmeisesti humalassa, päin rekkaa ja kuollut välittömästi. Merkittävää tapauksessa oli, että vainaja oli elinvuosinaan ollut todella sietämätön yksilö, joka oli aktiivisesti piinannut heikompiaan ja hakenut väkivaltaista konfliktia kaikkialta ympäriltään. Olin itse yksi niistä lukuisista, joita tämä luonnevikainen oli käyttänyt brutaalin huvittelunsa välikappaleina.

Se oli ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa kerta, kun olen ollut vilpittömän iloinen jonkun kuolemasta. Muistaakseni samana vuonna kuoli Pol Pot; sekin oli minusta hyvä asia, mutta uutinen ei tuottanut samanlaista henkilökohtaista tyydytystä, tunnetta että maailma oli kostanut puolestani.

Kosto on yksi elämän suurimmista ja hienostuneimmista nautinnoista. Tätä on turha kiistää. Jos kosto ei olisi suloinen, suomalaisessa tuskin herättäisivät vastakaikua Kullervon sanat: "Malta, malta, hiien huora! / Jos itken isoni veistä, / vielä itkenet itseki, / itket lypsylehmiäsi." Eikä Jääkärinmarssissa olisi säkeitä "me nousemme kostona Kullervon / soma on sodan kohtalot koittaa".

Pari merkittävää ongelmaa kostoon kuitenkin sisältyy. Yksi on se, että toteutuessaan kosto usein menettää makunsa. George Orwell vieraili toisen maailmansodan päätyttyä sotavankileirillä, jossa näki USA:n armeijan juutalaissotilaan nöyryyttävän entistä SS-upseeria. Tapauksesta jäi hänelle vain tunkkainen maku, koska hän ei osannut nähdä apaattisessa ja rähjäisessä vangissa natsikiduttajaa. Juutalaisesta vartijasta hän kirjoitti:

Mietin, mahtoiko juutalainen todella nauttia hiljan saadusta vallastaan, jota hän nyt käytti. Tulin siihen tulokseen, ettei hän todella nauttinut siitä ja että hän vain uskotteli - niin kuin bordellissa käyvä mies tai ensimmäistä sikariaan polttava poika tai taidemuseossa laahustava turisti - että hän nautti siitä, ja käyttäytyi niin kuin oli suunnitellut käyttäytyvänsä voimattomuutensa päivinä. (Esseestä "Kosto on karvas", suom. Jukka Kemppinen)

Niinpä Orwellin mielestä koko koston ajatus oli lapsellista haaveilua, joka kostajan avuttomuuden väistyessä haihtuu ilmaan. Näin voi toki usein olla. Luulen kuitenkin, että juutalaisen kosto valui tyhjiin, koska hän toteutti sen kovin karkealla tavalla, vain puoliksi suunniteltuna. Vangitun natsin potkiminen ja solvaaminen tuntuu kovin banaalilta ja on loppujen lopuksi laiha lohtu miehelle, joka luultavasti oli menettänyt koko sukunsa holokaustissa. Tökeröön väkivaltaan turvautuessaan vartija vain alensi itsensä entisen vainoojansa tasolle. Tiettyä tylyä nerokkuutta voi puolestaan nähdä Nürnbergin vanginvartijoiden kostossa Albert Speerille: tämä kuolemantuomiolta välttynyt pantiin teloitusten jälkeen luuttuamaan kuolleiden puoluetovereidensa ulosteet hirttolavan alta.

Kosto on parasta kylmänä, sanotaan. Siis tarkkaan suunniteltuna ja hallittuna. Siten haluaisin kostaa minua loukanneille miehille ja minuun kylmäkiskoisesti suhtautuneille naisille. Sellaista kostoa pitää olla valmis odottamaan vaikka kymmeniä vuosia ja toteuttaa se vasta kun oikea hetki on käsillä, ei yhtään aikaisemmin eikä myöhemmin.

Mutta tästä päästäänkin toiseen, visaisempaan, ongelmaan: oikeaa hetkeä ei välttämättä tule. Maailma ei ole oikeudenmukainen, ja elämän voi helposti tuhlata hautomalla suurenmoista kostoa, jota ei koskaan pääse toteuttamaan.

Kirjallisesti lahjakkailla ihmisillä on tässä asiassa puolellaan merkittäviä etuja. Vihollisiaan voi loukata ja häpäistä tehokkaasti ja turvallisesti vaikkapa avainromaanin kirjoittamalla. Kriitikoita moititaan siitä, että he kostavat murskakritiikeillä itseään lahjakkaammille, mutta useimmat kaunokirjalliset teokset ovat aivan vastaavanlaisia kostoja, tosin yleensä taitavammin naamioituja. Suorat sanalliset sivallukset eivät kuitenkaan ole ainoa koston elementti kirjallisuudessa - kirjoittaminen on kokonaisvaltaisempaa kostoa, ja Orwellkin on listannut "halun antaa takaisin" tärkeimpien kirjoittamisen käyttömoottorien joukkoon.

Pari kuukautta viimeisimmän kirjani ilmestymisen jälkeen pari nuorta naisihmistä lähestyi minua ravintolan narikkajonossa. He tahtoivat tietää, miksi olin kirjoittanut kyseisen teoksen. Kysymys oli toki typerä, mutta koska naiset olivat kauniita, päätin vastata asiallisesti: "Kostaakseni." "Kenelle?" toinen naisista ihmetteli. "No... kaikille, kaikelle."

Maailma on viheliäinen jo siitä syystä, että kukaan ei kysy meiltä, haluammeko syntyä tänne. Sen voisi vielä kestää, jos saisi tehdä mitä huvittaa, mutta näin ei ole. Elämä murjoo, tuottaa pettymyksiä, on tuskallista. Kaiken kukkuraksi syntymälahjana saa elämän- ja nautinnonhalun, joka estää useimpia päättämästä koko yritelmän omatoimisesti. Koko tämä asetelma huutaa kostoa. Kätevä ja sofistikoitunut, vaikkakin toki vain puolittainen, tapa kostaa on kirjoittaa totuus maailmasta. Siitä useimmat ihmiset eivät pidä: he haluavat rohkaisua, vakuutteluja siitä että elämä ennen pitkää korjaa vääryydet ja pettymykset. Tällainen asennoituminen kirjoittamiseen ei tarkoita pelkkää kostoa yksittäisille ihmisille erikseen, mikä olisikin jokseenkin pikkusieluista, vaan kaikille ja kaikelle yleensä. Contre le monde, contre la vie, otsikoi Michel Houellebecq H. P. Lovecraft -tutkielmansa, ja otsikko sisältää tärkeän kirjoittamisohjeen. Tutkielmassa myös todetaan, etteivät kirjat ja elokuvat ole niitä varten, jotka rakastavat elämää, vaan niitä, jotka ovat hieman kyllästyneitä siihen.

Illuusioton kirjoittaminen riittää itsessään kostoksi, vaikka myönnän toki, että vielä makeammaksi tällainen kosto muuttuu, jos siitä saa osakseen ihailua ja ylistystä. Ne lisäävät katkeransuloista voitonriemua, jonka hehkussa voi istua iltaisin nojatuolissa ja todeta kiitollisena, että tätä lähemmäs tyytyväisyyttä en edes välitä päästä.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Kaikki matalaksi

Olen monessakin blogimerkinnässä viitannut brittiläisen Theodore Dalrymplen kirjoituksiin. Miestä tuntemattomille kerrottakoon, että kyseessä on kirjailijaksi ryhtynyt lääkäri, joka on siviiliammatissaan työskennellyt mm. Afrikassa, Britannian kaupunkislummeissa ja vankilapsykiatrina. Kirjoittajana hän on parhaimmillaan pitäytyessään lyhyessä muodossa, siis noin kymmensivuisessa esseessä. Siinä hän edustaa parasta brittiläistä esseeperinnettä, jossa vakavista asioista kerrotaan henkevän huumorin maustein. Lähin vertailukohta lienee George Orwell; hänkin ylitti aiheesta riippumatta asiaproosassaan journalismin ja teki siitä kirjallisuutta.

Luin hiljattain Dalrymplen yhden tunnetuimmista kirjoista, esseekokoelman Life at The Bottom (2001), joka on luultavasti hänen paras teoksensa. Pokkaripainoksen kanteen on painettu arvostelijan kommentti, jossa kirjaa sanotaan "välttämättömäksi maailmamme ymmärtämisessä", eikä kehu ole aivan aiheeton. Life at The Bottom on panoraama englantilaisen alaluokan elämästä, jota kirjoittaja on lääkärinurallaan päässyt seuraamaan lähempää kuin useimmat. Siis niiden ihmisten, joita kuvaamaan nokkelat britit ovat keksineet lyhenteet ned (=non-educated delinquent) ja chav (=council housed and violent). Dalrymple on jonkinlainen nykyajan Henry Mayhew, joka tarkkailee ja dokumentoi yhteiskunnan pohjakerroksen ihmisten tapoja, arvoja ja asenteita.

Kurkistus pohjamutiin on järkyttävä, mutta valaiseva. Varsinkin suomalaiselle lukijalle avautuu maailma, jollaista ei kotimaassa näe. Suomessa vihoviimeisinkin hampuusi osaa lukea ja kirjoittaa, eikä kaupunkiemme kaduilla ole vaaraa joutua kymmenvuotiaan pojan aseellisesti ryöstämäksi; Britanniassa on toisin, ja kaikki siellä asuneet tuttavani ovat pääpiirteittäin vahvistaneet Dalrymplen antaman raadollisen kuvan. Alaluokan britin elämä on yksinäinen, köyhä, ruokoton, eläimellinen ja lyhyt. Sitä leimaa alkoholismi, huumeet, rikollisuus, täydellinen yleissivistyksen puute ja väkivalta kodin seinien sisä- sekä ulkopuolella.

Tapakulttuurin brutaalisuutta Dalrymple kuvaa välillä pöyristyttävästi, välillä hirtehisesti. Hänen alaluokan tatuointeja käsittelevä esseensä on saavuttanut jo jonkinlaisen klassikon aseman:

A surprisingly large number of auto-tattooists choose for the exercise of their dermatographical art the chief motto of British service industries, namely FUCK OFF. Why anyone should want these words indelibly imprinted in his skin is a mystery whose meaning I have not yet penetrated, though my researches continue, but I recall a patient who had the two words tattooed in mirror writing upon his forehead, no doubt that he might read them in the bathroom mirror every morning and be reminded of the vanity of earthly concerns.

Dalrymple korostaa, ettei alaluokan kurjuus ole ensi sijassa aineellista vaan henkistä. Sosiaalihuolto takaa asunnon, ruoan ja television viihdykkeeksi, ja Mayhew'n aikaisiin köyhiin verrattuna nykyisten slummien asukkien elintaso on yläluokkainen. Mutta näiden siedettävien puitteiden sisältö on surkea. Rikkinäinen perhe on sääntö eikä poikkeus, lapset kasvavat aikuisiksi ilman minkäänlaisia valmiuksia työelämään, ruokavalio on epäterveellinen vaikka parempaan ravintoon olisikin varaa. Pahin vitsaus on näköalojen puute ja täydellinen välinpitämättömyys sivistysarvoista: televisio on korvannut kirjallisuuden, satunnaiset sukupuolisuhteet perhe-elämän, huumeet ja katuväkivalta ovat suosituin harrastus. Tyypillinen chav ei kaipaa muuta kuin primaareimpien tarpeidensa välitöntä tyydytystä, hän on menneisyydestään irti leikattu ihminen, jolla ei ole tulevaisuutta.

Life at The Bottom on myös ankara syytekirjelmä älymystölle, jonka relativismia Dalrymple pitää tärkeänä syynä alhaison kurjuuteen. Liberaalit / vasemmistolaiset opettajat, poliitikot, journalistit, tutkijat ja taiteilijat pitävät slummien rappiota "työväenluokan omana kulttuurina" ja kieltäytyvät tarjoamasta sen tilalle mitään parempaa. Intellektuellien näkökulmasta kaikki elämäntavat ovat yhtä hyviä, ja jos jonkun valitsema tie tuottaa vahinkoa ja kärsimystä, syy on "vallanpitäjissä". Heidän välittämänsä maailmankuva, jossa yksilön vastuuta ei ole, vaan kaikki ovat yhteiskunnallisten olosuhteiden passiivisia uhreja, on levinnyt kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin ja jälki on ollut rumaa. Kaikkia vaatimuksia pidetään elitisminä ja paternalismina, eli jos lasten koulumenestyksessä havaitaan tilastollista laskua, vaatimustasoa madalletaan. Niinpä nykyään onkin mahdollista käydä läpi koko englantilainen koulujärjestelmä oppimatta lukemaan tai laskemaan kunnolla.

Samaa tasa-arvon eetosta on korkean ja matalan rajojen poistaminen, mikä käytännössä tarkoittaa kaiken muuttumista matalaksi. Vanhaan työväenkulttuuriin kuului olennaisena osana se, että työläiset omaksuivat ylempien yhteiskuntaluokkien harrastuksia, kuten klassikkojen lukemisen, taidenäyttelyissä käymisen ja yleistiedon hankkimisen opiskelemalla. Kansanopistojen ja työväenyhdistysten ideana oli, että kulttuuri ja tiede kuuluu kaikille, ei vain varakkaille. Nykyään kaikki tällainen yleissivistävä henki on hylätty elitistisenä, ja vaikutteiden suunta on muuttunut päinvastaiseksi: ylemmät yhteiskuntakerrokset omaksuvat alaluokan tapoja. Tatuoinnit, lävistykset, karkea kielenkäyttö ja ruokoton julkinen esiintyminen kuuluvat nyt kaikille, eivät vain köyhille. Tämä suuntaus ei tietenkään ole vain brittiläinen, vaan yleislänsimainen: suomalaisissa sanomalehtiartikkeleissa on kirosanoja ja miljonäärisuvun perijätär Paris Hiltonin habitus ei mitenkään eroa tavallisesta pissaliisasta.

Eikä kyse ole pelkästään vulgarisoitumisesta, vaan vulgaariuden ihannoinnista. Kaikki räävitön ja karkea on "aidompaa" kuin hienostunut. Dalrymple kirjoittaa eräästä potilaastaan:

He was under the influence of the idea that some aspects of reality are more real than others: that the seedy side of life is more genuine, more authentic, than the refined and cultured side - and certainly more glamorous than the bourgeois and respectable side. This idea could be said to be the fundamental premise of modern popular culture.

Kyseiselle ajatukselle perustuu populaarikulttuurissa yleinen "katu-uskottavuuden" myytti: kunnioitusta saadakseen pitää asua kymmenen vuotta roskalaatikossa ja käyttää heroiinia. Silloin on "nähnyt elämää".

(Tässä vaiheessa minun pitää huomauttaa, etten sinänsä näe kulttuurin matalassa puolessa mitään pahaa. Joihinkin rahvaanomaisiin tapoihin olen jopa mieltynyt. Pidän raskaasta juopottelusta ja nauran törkeille vitseille, eikä makuni ole kaikissa asioissa mitenkään elitistinen: Neil Young ja Clash ovat minulle läheisempiä kuin Mozart tai Beethoven. Mutten silti kuvittele, että tällaiset asiat olisivat samanarvoisia, saati hienompia, kuin kultivoituneet tavat tai länsimaisen taidehistorian suurimmat helmet.)

Dalrymplen teesi on, että vinoutunut kulttuuri tuottaa yksilöitä, jotka ovat tuomittuja elämään loppuelämänsä pohjalla. Eteenpäin ponnistelu ei kannata, koska rahaa saa sosiaalitoimistosta, yhteiskunta on syyllinen kaikkeen ja huumehöyryissä rötöstely on kuitenkin coolimpaa kuin koulussa pänttääminen tai töissä raataminen.

Life at The Bottomin yksi ansio on siinä, ettei se anna helppoja, poliittisesti korrekteja selityksiä kuvaamilleen ilmiöille. Yksi sokea piste Dalrymplellakin tosin on. Lukeneiston petos ei riitä alaluokan raaistuneen elämän syyksi, vaikka se onkin merkittävä tekijä yhtälössä. Dalrymple ei juuri käsittele Thatcherin kauden rampauttavaa vaikutusta: silloin myytiin Britannian kansallisomaisuus ja silloin omaksuttu vapaa kapitalismi raaisti työelämää niin, ettei se todellakaan houkuttele puoleensa. Avokätinen sosiaalihuolto ei vielä riitä luomaan suuria syrjäytyneiden massoja, se korkeintaan pitää niitä yllä; tarvitaan tilanne, jossa syrjäytyminen on houkuttelevampaa kuin yhteiskuntaan sopeutuminen.

Sellainen on hiljalleen päässyt syntymään Suomessakin, jossa Juha Siltalan analyysi työelämän huonontumisesta on totisinta totta: tappava työtahti, irtisanomisen pelko ja pitkien työsuhteiden vähittäinen siirtyminen historiaan saavat vanhemmat ihmiset suunnittelemaan työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä ja nuoremmat välttämään koko työelämään astumista. Kun tähän yhdistetään vielä ihmisten passivoitumisesta elävä sosiaalisektori sekä moraalis-sivistyksellinen rappio, josta vastuussa ovat sekä lukeneisto että viihdeteollisuus, on koossa toimiva resepti alaluokan luomiseksi. Life at The Bottomia sopii siis lukea myös profetiana.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Nationalismi ja rakkaus
















Sitaatti Benedict Andersonin kirjasta Kuvitellut yhteisöt (1983, suom. 2007):

Aikana, jolloin on niin tavallista, että edistykselliset, kosmopoliittiset intellektuellit (erityisesti Euroopassa?) korostavat nationalismin liki patologista luonnetta, sen toiseuden pelkoon ja vihaan paikantuvia juuria ja sen läheisyyttä rasismin kanssa, on paikallaan muistuttaa, että kansakunnat herättävät myös rakkautta, usein vieläpä syvää uhrautuvaa rakkautta. Nationalismin synnyttämät kulttuurituotteet - runous, proosa, musiikki, kuvataiteet - ilmentävät tätä rakkautta hyvin selvästi lukemattomissa eri muodoissa ja vivahteissa. Samaan aikaan on erittäin vaikea löytää vastaavia pelkoa ja inhoa ilmaisevia nationalistisia kulttuurituotteita. Jopa tapauksissa, joissa kolonisoiduilla kansoilla olisi kaikki syyt tuntea vihaa imperialistisia hallitsijoitaan kohtaan, on hämmästyttävää, kuinka vähäpätöisiä vihan elementit ovat kansallisuustunteen ilmaisuissa.


Sitaatti on huomionarvoinen siksi, että juuri kyseistä Andersonin teosta jarkkotonteilla on tapana käyttää lyömäaseena, kun he haluavat hyökätä nationalismia vastaan ja osoittaa sen keinotekoisuuden. On vaikea uskoa, että kansainvälisyysintoilijat ovat lukeneet Kuvitelluista yhteisöistä muuta kuin takakannen; Anderson ei nimittäin kutsu kansakuntia kuvitelluiksi yhteisöiksi siksi, että pitäisi niitä sumutuksena, vaan siksi, että kansallisvaltion kokoisen yhteisön kaikki jäsenet eivät mitenkään voi tuntea toisiaan, jolloin yhteisyyden tunne syntyy mielikuvista eikä todellisista kontakteista. Maailmanuskonnot ovat samassa mielessä kuviteltuja yhteisöjä, ja suurimman kuvitteellisen yhteisön muodostaa humanistinen ideologia, joka julistaa rakkautta koko ihmiskuntaa kohtaan, vaikka yksittäinen ihminen ei elämänsä aikana ehdi tutustua kuin suunnilleen 150 lajitoveriinsa.

Nationalistisen mielikuvayhteisyyden väkevyyttä Anderson ei suinkaan kiistä, ja lisäksi hän näkee siinä paljon myönteistä. Nationalismin ydin ei suinkaan ole sodan ihannointi tai "ulkopuolisiin" kohdistuva viha, vaan kiintymys maisemaa ja tilaa kohtaan, ja erityisesti kielen luoma "samanaikaisen yhteisöllisyyden" tunne. Viimeksi mainittu seikka näkyy erityisesti itsenäisyyspäivinä laulettavissa kansallislauluissa: niiden laulajat tietävät, että toisilleen tuntemattomat ihmiset esittävät samat sanat saman sävelmän tahdissa yhtä aikaa. Anderson huomauttaa, ettei kansallislaulujen sanoista yleensä löydy vihan ilmauksia. Poikkeus on Britannian "God Save The Queenin" toinen säkeistö, jossa puhutaan "vihollisten tuhoamisesta"; mutta kyseinen laulu ei ole perinteisessä mielessä nationalistinen, sillä siinä ylistetään monarkiaa ja puhutaan hallitsijan eikä kansakunnan vihollisista.

Toinen tärkeä huomio Andersonin kirjassa on se, ettei rasismin alkuperä ole kansakuntia, vaan yhteiskuntaluokkia korostavissa ideologioissa. Se kumpuaa hallitsijoiden uskosta omaan jumalallisuuteensa sekä "aatelisveren" opista. Sen "kantaisä" ei ole kukaan keskiluokkainen nationalistifilosofi, vaan kreivi Joseph Arthur de Gobineau (1816-1882). Niissä tilanteissa, kun nationalismi on herännyt imperiumeissa, on ollut kyse nationalismin käyttämisestä itsensä uhatuksi tunteneiden yläluokkien tarpeisiin - esimerkkinä tsaarinvallan venäläistämistoimenpiteet.

Luulen, että yksi syy älymystön lähes patologiseen inhoon nationalismia kohtaan on se, ettei nationalismilla ole koskaan ollut yhtenäistä eikä erityisen vankkaa teoreettista perustaa. Pikemminkin kuin teoriaan, nationalismi perustuu myytteihin ja vetoaa ihmisen tunnepuoleen. Intellektuellit rakastavat teorioita, ja se, että jokin niin "hatarasti" perusteltu oppi menestyy selvästi paremmin kuin heidän hienot älylliset rakennelmansa, herättää heissä mustasukkaista raivoa. Sellainenkin hyvin kirjallinen ja teoreettisesti haastava oppi kuin marxilaisuus asettui alun perin nationalismia vastaan, mutta joutui aina vaikeassa paikassa vetoamaan isänmaallisiin tunteisiin. Stalin sai alamaisensa taistelemaan fanaattisesti saksalaisia maahantunkeutujia vastaan vasta julistettuaan taistelun "suureksi isänmaalliseksi sodaksi" ja otettuaan käyttöön vanhan venäläisen patriotismin symbolit ja retoriikan.

Oma suhteeni kansallismielisyyteen on ambivalentti. Pidän itseäni nationalistina, vaikka suomalaiset ovat minusta ihmisinä enimmäkseen typeriä. Suomen valtioonkaan eivät isänmaalliset tunteeni kohdistu, nykyisen valtiovallan puolesta en uhraisi partakarvaakaan. Mutta suomen kielessä, kulttuuriperinnössä ja suomalaisessa maisemassa on jotain, mikä saa minut tuntemaan, etten ole atomisoitunut yksilö vaan osa sukupolvien, ihmisten ja tapojen ketjua.

Paradoksaalista tässä on se, että tällaiset yhteenkuuluvuuden hetket syntyvät minulla lähes aina yksinäisyydessä; klassista kotimaista kirjallisuutta lukiessa, kuunnellessa kotonani Sibeliusta kun ulkona sataa räntää, käydessäni öisellä uintiretkellä metsälammella. Erilaiset kollektiiviset isänmaallisuuden ilmaukset eivät useimmiten saa mitään minussa värähtämään, ja lipunheiluttelu urheilukatsomossa herättää minussa pelkkää inhoa. Ainakin omalta osaltani voin todeta, että nationalismi on maukkaampaa yksin nautittuna kuin porukalla.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Neil Young

Musiikissa, ainakin populaarimusiikissa, minuun vetoaa yleensä ensimmäisenä laulajan ääni. Kyse ei ole äänen puhtaudesta eikä laulajan taidoista, vaan tunnistettavasta äänestä ja sen ilmaisuvoimasta. Kirjallisuudessa asia on pitkälti samoin, tosin siinä äänestä puhutaan vertauskuvallisesti. Joidenkin mielestä vertauskuva on niin epämääräinen, ettei sitä pitäisi käyttää lainkaan, vaan kirjallisuutta pitäisi käsitellä pelkkänä sanojen ja lauseiden kokonaisuutena. Mutta musiikissa tällaiset saivartelut eivät käy päinsä, vaan olemme pääsemättömissä kuulemastamme äänestä.

Neil Youngin ääni on ehdottoman tunnistettava, ja sellaisena se on aina jakanut mielipiteet. Siihen joko rakastuu tai sitä inhoaa. Youngin ääni on nimittäin pysynyt täsmälleen samanlaisena koko hänen uransa ajan, minkä voi todeta vertaamalla keskenään vaikkapa tätä alkuaikojen Buffalo Springfield -äänitystä ja tätä raitaa hänen tuoreelta studiolevyltään. Jollakin oudolla tavalla ääni on välttänyt kaikki fyysiset muutokset ja kulkenut vuosikymmenet läpi samana hauraana ja usein epävireisenä, mutta kummallisen vangitsevana puolifalsettina. Ainoa poikkeus on vuoden 1974 On the Beach -albumi, jossa se on jonkin verran tavanomaista matalampi. Young itse selitti väliaikaista muutosta sillä, että levytysten aikaan hän käytti runsaasti pellillä paistettuun hunajaan sekoitettua marijuanaa, joka muuttaa ihmisen sisäänpäinkääntyneeksi ja madaltaa ääntä.

Äänensä puolesta Young ei siis ole "uudistunut" lainkaan, mutta kaikessa muussa hän on ollut täysin arvaamaton. Albumit ovat sisältäneet mitä erilaisempaa musiikkia akustisesta folkista ja countrysta aina punkrockiin ja elektroniseen musiikkiin saakka. Young on pysynyt samanaikaisesti sekä avoimena että immuunina tyylillisille vaikutteille, koska hän osaa suodattaa ne kaikki persoonallisen tyylinsä läpi. Hänen äkkinäiset tyylinvaihdoksensa ovat hirvittäneet levy-yhtiöitä, mikä on sinänsä ymmärrettävää. On vaikea kuvitella toista artistia, joka suoraan ensimmäisen merkittävän kaupallisen menestyksensä (Harvest, 1971) jälkeen julkaisee rosoisen, vaikean ja pelkkiä uusia kappaleita sisältävän livealbumin (Time Fades Away, 1973). Itse muuten lasken kyseisen konserttitaltioinnin Young-klassikkojen joukkoon, ja harmittelen, ettei siitä ole koskaan julkaistu cd-painosta. Käsittääkseni artisti itse ei jostakin syystä ollut levyyn lainkaan tyytyväinen; kenties soundin rupisuus oli liikaa jopa hänelle.

Lauluäänen ohella Youngista tekee ainutlaatuisen se, että hän on ainoa rockmuusikko, jonka kitarasooloja jaksan kuunnella. Teknisesti hän häviää kenelle tahansa "kitarasankarille", minkä lasken hänelle eduksi; en siedä soittotaidolla koreilua, progressiivinen rock on sielunvihollisen keksintö. Yleensä ajattelen, että kitara on rytmisoitin ja soolojen poisjäämistä muodista olen tervehtinyt ilolla. Mutta Young onkin kitaransoittajana ekspressionisti, jonka karkeasti maalaamat äänimaisemat vaikuttavat tunnelmallaan. Niinpä aika ei käy pitkäksi, vaikka Cowgirl In The Sandin konserttiversiot saattavat venyä 20-minuuttisiksi.

Sanoittajana Young on naivisti, joka tasapainoilee jatkuvasti nerokkuuden ja latteuden välillä, yleensä onnistuneesti. Häntä voisi luonnehtia idealismia kaihtavaksi romantikoksi ja nostalgikoksi, ja näiden ominaisuuksiensa takia hänestä tulikin niin pätevä tulkki 1960-luvun villejä vuosia seuranneelle krapulalle, desilluusiolle ja paranoialle. Tuo jälkitila soi After The Gold Rushilla (1970) lempeän haikeasti, kun taas toista teemalevyä, On the Beachia leimaa epäluulo, sulkeutuneisuus ja autius.

Varsinainen syy, miksi otan esiin tämän varhaisteini-iästä saakka intohimoisesti seuraamani lauluntekijän, on hänen tuore albuminsa, jonka hankin hiljattain. Näyttää nimittäin siltä, että varsin epätasaisia kokonaisuuksia viime vuosina julkaissut Young on tehnyt ensimmäisen täysipainoisen studiolevyn sitten vuoden 1994 Sleeps With Angelsin. Osaksi kiitos saattaa kuulua tuottaja Daniel Lanois'lle, joka aiemmin on tehnyt hyvää jälkeä mm. Bob Dylanin ja Emmylou Harrisin kanssa, mutta joka tapauksessa Le Noise on hieno teos. Se on tyylillisesti eheä mutta vivahteikas kokonaisuus, jossa ei ole yhtään täytekappaletta. Musiikillisesti sillä on päädytty erikoiseen ratkaisuun: Young säestää itseään sähkökitaralla, ilman taustayhtyettä. Välillä meluisatkin feedback-osuudet eivät kuitenkaan hautaa itse lauluja, jotka parhaiden Young-levytysten tapaan sopisivat soitettavaksi akustisestikin.

Mainostankin Le Noisea häpeämättömästi kaikille kiinnostuneille laittamalla loppuun muutaman näytepalan levyltä:

Hitchhiker

Angry World

Love and War

Walk With Me

Jos joku on erehtynyt luulemaan, että Kanadan suuren pojan aika on jo ohitse, nämä riittänevät todistamaan vastaan.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Pureskeltavaa miestenviikoksi

Akateemisen tiedostavaiston oma verkkojulkaisu Megafoni julkaisi vastikään Katariina Mäkisen artikkelin "Miesliike nyt". Minut mainittiin siinä lukuisia kertoja, ja kirjoitus sisälsi linkit peräti kolmeen tämän blogin kirjoitukseen. Kirjoittaja luokitteli minut lähtökohtaisesti "uskottavammaksi" ja siksi myös selvästi vaarallisemmaksi kirjoittajaksi kuin esimerkiksi Henry Laasasen tai Jukka Hankamäen, jotka hän puolestaan luokittelee asiallisen tieteelliseen tyyliinsä "marginaalimeuhkaajiksi". En tiedä, pitäisikö tuosta olla mielissään vai harmissaan.

Joka tapauksessa Mäkisen kirjoitus on juuri sitä, mitä siltä sopiikin odottaa. Ideologista kuumapäisyyttä ja huiskintaa, joka on puettu akateemisen objektiivisuuden kaapuun asiaankuuluvin lähdeviittein ja kirjallisuusluetteloin.

Kommentoin sitä tässä lähinnä siksi, että naistutkija Mäkisen mukaan kuulun kerhoon, jonka jäseneksi en muista missään vaiheessa liittyneeni. Tarkoitan siis miesasiamiehiä, niin sanottua miesliikettä. Minua ei saisi istumaan Miesten tasa-arvo ry:n kokoukseen ensinnäkin siksi, etten pidä kokouksista ja toisekseen siksi, etteivät nykyiset yhteiskunnalliset epäoikeudenmukaisuudet mielestäni liity ensi sijassa kumpaankaan sukupuoleen. Voisin listata moniakin paljon sorretumpia ryhmiä kuin miehet tai naiset (yksinäiset vanhukset esimerkkinä). En pidä uhri-ideologioista, ja miesliikkeen suurin ongelma tuntuukin olevan se, että se pyrkii lähinnä omimaan feministeiltä heidän uhrimonopolinsa eikä kerta kaikkiaan lakkauttamaan sortajat ja sorretut -dikotomioille ja yksilön subjektiivisten oikeuksien naukumiselle perustuvaa ajattelua.

Feministejä olen kyllä haukkunut ja käsitellyt joitakin erityisesti miessukupuolen kohtaamia ongelmia, muttei se vielä tee minusta sen enempää miesasia- kuin naisasiamiestäkään. Miesliikkeellä on myös ollut ansionsa monien tärkeiden asioiden esiin tuomisessa, minkä osoittaa jo se aggressiivisuus, jolla naisliike hännystelijöineen on sen kimppuun käynyt. Feministit ovat selvästi turhautuneita siihen, että heidän peräänkuuluttamansa miesten tasa-arvokysymysten esiinnostaminen ei tapahtunutkaan heidän ehdoillaan, ja valkohehkuisen raivon vallassa siitä, että heiltä ollaan viemässä virallisen sorretun etuoikeudet.

Tämä raivo läpäisee koko Mäkisen kirjoituksen, erityisesti sen epätoivoiset todistelut heikoimpienkin miesten oletetusta valta-asemasta:

Etuoikeus on kuitenkin eri asia kuin voimattomuus, ja tämä jää miesaktivisteilta monesti huomaamatta. Siitä huolimatta, ettei pysty maksamaan vuokraansa tai saamaan hoitoa sairauteensa, saattaa olla etuoikeutettu suhteessa toisiin ihmisiin. Samalla tavoin kuin jokainen Euroopan unionin kansalainen on etuoikeutettu voidessaan matkustaa maasta toiseen, myös jokainen suomalainen mies on etuoikeutettu tietyillä alueilla. Ja niitä alueita on monia. Yksi niistä on mahdollisuus vallankäyttöön.

Jostakin syystä Mäkiseltä jää kuitenkin selittämättä, mitä etuoikeuksia yksin elävällä, työttömällä, alkoholisoituneella ja eriasteisista psyykkisistä ja fyysisistä sairauksista kärsivällä suomalaismiehellä on verrattuna vaikkapa naiskansanedustajaan tai feministiseen yliopistoprofessoriin? Ehkä hänellä on enemmän lihasvoimaa kuin useimmilla naisilla, mutta me emme elä viidakossa tai yläasteen pihalla, vaan järjestäytyneessä yhteiskunnassa, jossa pelkällä raa'alla voimalla ei pitkälle pötkitä. Hänen valtansa on pelkkä teoreettinen "konstruktio", jota ei ole olemassa Mäkisten aivokuoren ulkopuolella.

Lisää samanlaista "logiikkaa":

Etuoikeuksia on hankala nähdä, sillä etuoikeuteen kuuluu se, ettei sitä tarvitse havaita.

Onneksi meillä on Mäkisen kaltaisia korkeasti koulutettuja henkilöitä, jotka osaavat havaita olemattomatkin etuoikeudet puolestamme. Vielä puuttuu se, että he osaisivat selvällä suomen kielellä selittää esimerkiksi minulle, miksen ole koskaan elämässäni tuntenut olevani miehenä etuoikeutettu (patenttivastaus "koska olet mies" ei kelpaa). Päinvastoin, kaltaiseni mies, joka ei ole perinyt suuria omaisuuksia, joutuu omin ponnistuksin saavuttamaan sekä naisten että muiden miesten kunnioituksen, sosiaalisen statuksen, jopa itse mieheyden. Sellaiset käytöksen kultaiset säännöt kuten "naista ei saa lyödä" ja "naiset ensin", eivät koske minua tai ketään muutakaan miestä. Vasta kamppailtuaan ja lunastettuaan mies voi saada etuoikeuksia, automaattisesti niitä on vain naisella.

Viitatessaan erääseen blogikirjoitukseeni Mäkinen kirjoittaa:

Yksilöllistä vapautusta ihannoiva ideologia näkyy myös antifeministien taipumuksena samastaa feminismi kommunismiin ja kaikkiin totalitaarisiin voimiin, joiden ajatellaan uhkaavan yksilöllisyyden ilmaisua:

Olen puhunut feminismin totalitaarisuudesta siksi, että kyseinen aate kuuluu dialektisiin ideologioihin. Sellaisille on tyypillistä maailman jakaminen hyvän ja pahan voimiin, joista edellisiä edustavat feminismin tapauksessa erilaiset emansipaatiopyrkimykset ja jälkimmäisiä patriarkaaliset rakenteet. Näiden välisten konfliktien myötä yhteiskunta sitten edistyy kohti yhä suurempaa tasa-arvoisuutta. Toinen tyypillinen piirre on vaistonvaraisen rationaalisuuden eli niin sanotun terveen järjen väheksyntä ja (usein hämärästi ilmaistujen) teoreettisten apparaattien korostaminen. Dialektisten ideologioiden kannattajat muodostavat oikeinajattelevan eliitin, joka teoreettisen osaamisensa avulla paljastaa pahat valtarakenteet ja väärän tietoisuuden, joita tavallinen tallaaja ei osaa havaita.

Tällä älyllisellä eliitillä on tapana tehdä itsensä tarpeelliseksi: sen edustajat esiintyvät asiantuntijoina, jotka ainoina osaavat käsitellä tiettyjä ongelmia. Vuonna 2009 ilmestyneessä esseekirjassani Ilman totesin, että feministit itse vain häviäisivät yhteiskunnan muuttuessa äkisti täydellisen tasa-arvoiseksi. Silloin tasa-arvovaltuutetun viroilla, naistutkimuksen laitoksilla, naisasialiitoilla ja muilla heidän leipäpuillaan ei olisi enää tulevaisuutta. He elävät siitä, että heidän paljastettavissaan on todellisia ja kuvitteellisia epäkohtia.

Totalitaarisuus tulee mukaan kuvaan, kun tällainen asiantuntijaeliitti pääsee merkittävissä määrin ohjailemaan yhteiskuntaa. Koska dialektisessa maailmankuvassa tavalliset ihmiset ovat jatkuvassa vaarassa joutua väärän tietoisuuden levittäjien aivopesemiksi, heitä täytyy valvoa ja valistaa. Harhaoppisia mielipiteitä tai vääränlaisia taideteoksia ei saa päästää turmelemaan viattomia mieliä. (1980-luvulla eräs feministinen paikallispoliitikko sai David Cronenbergin elokuvan Videodrome kieltoon kanadalaisessa elokuvateatterissa; feminismin ja sensuurin yhteyksistä voisi kirjoittaa enemmänkin.) Henkilökohtaisen ja poliittisen välisen rajan kadotessa katoaisi yksityiselämäkin sellaisena kuin sen käsitämme; ihmisen jokainen teko pitäisi arvioida sen mukaan, edistääkö se pyhää päämäärää. Feministien suvereenisti hallitsemassa järjestelmässä näin epäilemättä tapahtuisi, joten siksi minusta on aivan perusteltua verrata kyseistä oppia kommunismiin tai kansallissosialismiin. Sellaisia oppeja pidän vaarallisina, eikä minulla ole kiinnostusta ryhtyä "rakentavaan" "keskusteluun" niiden edustajien kanssa. Siihen suuntaan raja railona aukeaa.

Mitä tasa-arvoon tulee, en ole koskaan täysin ymmärtänyt koko käsitettä, sillä ketään ihmistä on nähdäkseni mahdoton edes teoreettisessa mielessä tiivistää yhdeksi arvoksi, jonka tasalle kaikki muut ihmiset voitaisiin nostaa tai laskea. Tasa-arvoaatteen joitakin käytännön sovelluksia, kuten sukupuolten samapalkkaisuusperiaatetta, kannatan kyllä, täysin itsekkäistä syistä. En yksinkertaisesti jaksaisi elättää, määräillä ja holhota puolisoani. Mutta minulle on aivan turha tulla väittämään, että ihmiset ovat tasa-arvoisia, sillä sitä me emme ole, vaan olemme erilaisia. Ja koska minuakin on lapsesta saakka aivopesty kaikenlaisilla humanistisilla ajatuksilla, suostun kyllä pitämään Katariina Mäkistä ja muita feminismin ristiretkeläisiä ihmisinä, mutta siihen myönnytykseni jäävätkin.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Skandaalimagneetin voitto

Jo toinen merkittävä kirjallisuuspalkinto tänä vuonna myönnettiin mieleiselleni ehdokkaalle. Michel Houellebecq sai Ranskan Finlandian eli Prix Goncourtin tuoreesta romaanistaan La Carte et le territoire. Uusinta kirjaa ei ole vielä käännetty millekään kunnolla osaamalleni kielelle, mutta suhtaudun palkintoon kunnianosoituksena hienolle tuotannolle, vaikka se yksittäisestä teoksesta virallisesti myönnetäänkin.

Romaanin tie palkintopallille ei ollut mitenkään mutkaton. Yksi Goncourt-lautakunnan jäsenistä haukkui kirjan lyttyyn julkisuudessa päätöksentekoprosessin ollessa vielä kesken, ja se sai myös aiheettomia plagiointisyytöksiä. Houellebecq vetää skandaaleja puoleensa tahtomattaankin, ja on jo kertaalleen luvannut lopettaa romaanien kirjoittamisen, "koska siitä on liikaa harmia".

Kontroversiaalisena hahmona Houellebecq on jäänyt kahden vastakkaisen leirin väliin: toiset rakastavat häntä ja toiset vihaavat - ja kummatkin aina samoista syistä. Tätä hän kommentoi happaman selvänäköiseen tyyliinsä haastattelussa:

Ennen kaikkea he (kriitikot) vihaavat minua enemmän kuin minä heitä. En moiti heitä huonoista arvosteluista. Moitin heitä siitä, että he puhuvat asioista, joilla ei ole mitään tekemistä kirjojeni kanssa - äidistäni tai verottajan pakoilustani - ja että he tekevät minusta karikatyyrin niin, että minusta on tullut symboli niin monille epämiellyttäville asioille - kyynisyydelle, nihilismille, naisvihalle. Ihmiset ovat lakanneet lukemasta kirjojani, koska heillä on jo käsitys minusta. Tietenkin tämä pätee jossakin määrin kaikkiin. Kirjailija ei voi odottaa, että häntä luetaan parin kolmen romaanin jälkeen. Kriitikot ovat tehneet päätöksensä.

Goncourt-raadissa lopullinen valinta tehtiin Houellebecqin ja Virginie Despentesin välillä. Vaikea sanoa, olenko iloisempi Houellebecqin voitosta vai siitä, ettei Despentesin kaltainen puoskari voittanut. Despentes kun edustaa kaikkea sitä, mistä Houellebecqia on syytetty: pornografisuutta, vulgaariutta ja pamflettikirjallisuutta.

Elämää iskulauseiden keskellä

Itäkeskuksen laadukkaassa kirjastossa, jossa vierailen usein, on jo pitkään ollut samanlainen kyltti kuin oheisessa kuvassa. En suoraan sanoen ymmärrä, miksi se on sinne laitettu. Mitä tarkoittaa, että kirjasto on "syrjinnästä vapaa"? Miten kirjastossa voi ylipäätään syrjiä ketään?

En ole huomannut, että Itäkeskuksen kirjastossa olisi aiemmin ollut vaikkapa vain valkoisille varattuja osastoja tai että ketään olisi kieltäydytty palvelemasta etniseen taustaan vedoten. Sellaisen kieltää jo laki. Asiakaskunnassa on aina ollut käytännössä kaikki rodut, ikäryhmät ja sukupuolet edustettuina. Henkilökuntaankin kuuluu sekä kantasuomalaisia että erilaisten maahanmuuttajaryhmien edustajia. Tästä kenkä ei siis voi puristaa.

Vai tarkoittaako kyltti, että kirjastosta on poistettu syrjivät nimikkeet, kuten H. P. Lovecraftin rasistisia stereotypioita vilisevät novellikokoelmat, kolonialisti Kiplingin tuotanto, Tintti Kongossa -sarjakuva tai pahamaineisen antisemiitin Louis-Ferdinand Célinen romaanit? Tätä en ole tarkistanut.

Syrjintää on kuitenkin näemmä oltava kaikkialla, koska siitä pitää noin näyttävästi sanoutua irti. Vajaat pari viikkoa sitten olin Helsingin kirjamessuilla paneelikeskustelussa Mike Pohjolan ja Sirpa Pietikäisen kanssa. Keskustelu koski mm. sitä, millainen kielenkäyttö on syrjivää, ja koko puolituntinen uhkasi taantua jankkaamiseksi, koska edes perusasioista ei päästy yksimielisyyteen. Itse en usko, että pelkillä puheilla voi syrjiä ketään. Islamin nimittäminen pedofiiliuskonnoksi saattaa edustaa huonoa makua tai huonoja tapoja, mutta syrjintää se ei ole. Muut keskustelijat olivat kuitenkin sitä mieltä, että jo väärän nimityksen käyttäminen jostakin ihmisryhmästä voidaan luokitella syrjinnäksi.

Termin määrittely näin löyhästi on osasyy kieltämättä kummalliseen ilmapiiriin, joka tässä maassa vallitsee. Varastossa työskennellyt tuttava kertoi afrikkalaisesta työntekijästä, joka oli ajanut trukin keskelle kulkuväylää. Kun päällysmies oli komentanut siirtämään sen pois, työntekijä oli alkanut valittaa rasismista. Vielä hämmentävämpi oli todistamani tapaus, jossa turkkilaissyntyinen pizzerianomistaja oli poistanut kantasuomalaisen sokean naisen ravintolastaan aggressiivisen käyttäytymisen takia, minkä jälkeen nainen oli valittanut viranomaisille syrjinnästä.

Kun syrjintää voi olla mikä tahansa, kuka tahansa voi vedota siihen, kunhan sattuu kuulumaan virallisesti syrjittyyn ryhmään. Jos joudun jonakin päivänä tilanteeseen, jossa en saa hakemaani työpaikkaa, pitääkin tehdä valitus, että minua syrjittiin vasenkätisyyteni takia. Kaiken järjen mukaan sen pitäisi onnistua, koska pelkkä vähemmistöön kuuluminen näyttää oikeuttavan syrjintään vetoamisen.

Edellä käsittelemäni kirjaston kyltti ei ole ilmoitus mistään todellisesta tai kuvitellusta syrjinnästä luopumisesta. Se vain julistaa, että me täällä olemme suvaitsevaisia, oikeamielisiä ihmisiä ja hyvien asioiden puolella. Mitään muuta tarkoitusta tai sisältöä sillä ei ole. Sen voisi aivan yhtä hyvin kiinnittää asuntoni vessan oveen.

Tietysti kyltti on myös signaali maailmasta, jossa iskulauseet ovat korvaamassa yksilöllisen ajattelun.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Eläinkoe












    Kun ihmiset alkavat haluta tasa-arvoisuutta, tasajakoa, oikeutta päättää itse, valita,

    ei heille voi sanoa että te pyydätte tavaraa jota ei
ole mahdollista tehdä.

    Ei voitu sanoa että kun niitä valmistetaan, ne katoavat,
ja kun niitä lisätään, ne koko ajan vähenevät.

    Tämä voidaan kertoa myös eräitten pienten hännällisten viljaa syövien eläinten kokemuksesta. Kun niitä kootaan paljon yhteen, ne saavat toisiltaan lämpöä ja informaatiota. Niistä tulee äreitä ja turhautuneita. Ja ne sanovat: Me tahdomme vapautua todellisuuden kokemisesta. Se ei voi olla näin ahdas. Keskinäisestä riippuvuudesta, hyvistä tavoista, imettämisestä, jälkeläisten hoitamisesta, ylläpitämisestä.

    Ja ne alkoholisoituvat, neurotisoituvat, tuhoavat ympäristönsä, alkavat purra toisiaan, valitsevat, muuttuvat tasa-arvoisiksi.

    Toisaalta ne saavat nyt riittävästi mahdollisuuksia valita, äänestää, vaikuttaa ja toteutua.


- Paavo Haavikko, Puhua, vastata, opettaa (1972)

Riippuvuus
















Ajattelin tänä iltana katsella töiden päätteeksi elokuvan Paniikki piikkipuistossa (Panic In The Needle Park, 1971). Se on paras näkemäni kuvaus suonensisäisten huumeiden käytöstä. Se on paljon parempi kuin klassikkona pidetty Christiane F. (1981), joka kenties ilmestymisaikanaan tuntui rajulta, mutta on nykynäkökulmasta enemmän journalismia kuin taidetta.

Jerry Schatzbergin elokuvan varsinainen juju on siinä, että tarinan rakastavaiset (Al Pacino ja Kitty Winn) eivät ole ensisijaisesti riippuvaisia heroiinista vaan toisistaan. He palaavat aina yhteen, vaikka tietävät vetävänsä toisensa suoraan alimpaan helvettiin. Kysymys kuuluu, mitä he toisistaan saavat?

Riippuvuustematiikan pohdiskelu sai minut kaivamaan hyllystä Matti Mäkelän esseekokoelman Ohitusleikkaus (2000), johon sisältyy kirjoitus "Hyvä riippuvuus". Se alkaa näin:

Olen nikotinisti, alkoholisti, seksiaddikti, syöppö, työnarkomaani, kuntoiluhullu. Kahdella sanalla, kohtuuton ihminen.
Mäkelän luettelo ja lopputoteamus sopii minuunkin, tosin kuntoiluhulluudelta olen toistaiseksi välttynyt. Lisäisin myöskin omalta osaltani luetteloon riippuvuuden makeisiin sekä internetaddiktion.

En kuitenkaan ole erityisen ahdistunut riippuvuuksistani, ja tulen parhaiten toimeen muiden eri tavoin addiktoituneiden ihmisten kanssa. Heissä on tiettyä suvaitsevaisuutta ja humaaniutta, jota harvemmin tapaa riippuvuuksista täysin vapaissa yksilöissä. Pahimpia ovat entiset addiktit, nämä tupakoinnin ja juopottelun lopettaneet selviytyjäsankarit; he eivät koskaan lakkaa tuomitsemasta muita ja pilaamasta heidän harvinaisia ilonhetkiään. Ilmeisesti riippuvuudesta vapautuminen on saanut heidät jonkinlaisen yli-ihmisharhan valtaan, ja käännynnäisen fanaattisella katseella he havaitsevat ympärillään vain moraalisesti alamittaisia häviäjiä, joita heidän on toruttava ja valistettava.

Välillä tuntuu, että erilaisia riippuvuuksia keksimällä keksitään. Puhutaan esimerkiksi pornoaddiktiosta, vaikka sen olemassaoloa ei ole toistaiseksi pystytty todistamaan. Yksi hyvä puoli yleistyneessä riippuvuuspuheessa on: addiktoitua voi käytännössä mihin tahansa. Se on askel sen myöntämiseen, että olemme jatkuvasti riippuvaisia lukemattomista asioista. Huono puoli on taas se, että riippuvuus mielletään lähtökohtaisesti negatiiviseksi asiaksi, josta olisi päästävä jonkinlaiseen vapauden tilaan.

Mieleen tulee vanha kansantarina mustalaisen hevosesta, joka päätti opetella olemaan syömättä, ja onnistuessaan kuoli. Paitsi että täydellisen riippumattomuuden tila on mahdoton, en myöskään usko sen olevan toivottava. "Läheisriippuvuudesta" on jankutettu ainakin 1990-luvulta saakka, mutta keskinäisestä riippuvuudesta kokonaan vapautunut yhteiskunta olisi luullakseni hirvittävää sosiaalidarwinistista varpaille tallomista. On hyvä, että kansakunnan jäsenet ja jossakin määrin kansakunnatkin ovat riippuvaisia toisistaan. Se hillitsee edes hieman sotimis- ja hävitysintoa sekä paljasta oman edun tavoittelua. Kenties yksilöllisistä riippuvuuksista on tullut niin polttava kysymys ja ongelma, koska keskinäinen riippuvuudentunne on heikentynyt.

Yksilötasolla täydelliseen riippumattomuuteen pyrkivän neuroottisuus on yleensä moninkertaista pahimpaankin addiktiin verrattuna; vai mitä pitäisi ajatella niistä, jotka keräävät kellariinsa suuret varastot säilykkeitä ja haulikonammuksia tulevan ydin- tms. katastrofin varalle?

Omista riippuvuuksistani olen nauttinut paljon enemmän kuin kärsinyt, ja kärsimyksiinkin olen oppinut suhtautumaan jokseenkin stoalaisesti, ilmaisia aterioita kun ei ole. Olen kokenut niiden avulla sellaisia irrationaalisen hurmion hetkiä, jollaisista järkevällä, riippumattomalla ihmisellä ei ole aavistustakaan. Se, jolla ei ole pakonomaista keräilyviettiä, ei milloinkaan kykene ymmärtämään sitä sykkeen huippulukemiin nostattavaa kiihkoa, jota bibliofiili tuntee löytäessään sattumalta kauan etsimänsä harvinaisen kirjan; uskon, että kyseistä tunnetta voi verrata lähinnä muinaisen ihmisen riemuun, kun hirvi kaatuu hänen keihäänsä osumasta. Lisäksi olen addiktioiden avulla oppinut ymmärtämään rituaalien merkityksen. Tupakoimaton ei koskaan käsitä, mikä rooli aamun ensimmäisellä tai aterian jälkeisellä savukkeella on tupakoitsijan elämänrytmissä ja -piirissä.

Riippuvuudet tarjoavat meille pääsyn nulikkamaisen ja näsäviisaan "kriittisyyden" tuolle puolen. Siksi meidän pitäisi riippua niissä kynsin ja hampain eikä pyrkiä niistä eroon.

Mutta ongelma tulee vastaan, kun riippuvuus on liian hallitseva tai kohdistuu tuhoisaan asiaan, kuten vaikkapa koviin huumeisiin. Toinen hyvä puoli nykyisessä riippuvuuskeskustelussa on se, että on otettu esiin riippuvuuksien kemiallinen ja geneettinen perusta. Jotkut yksinkertaisesti ovat syntyjään alttiimpia riippuvuuksille kuin toiset. Psykologia tuntee addiktiivisen persoonallisuuden käsitteen; henkilökohtaisesti tunnen monia tuon persoonallisuustyypin edustajia. He jäävät helposti alkoholi-, huume- tai lääkekoukkuun, ja jos he innostuvat jostakin vaarattomammasta kuten bodaamisesta, he vievät senkin liiallisuuksiin. Tällaisten ihmistyypin pitäisi selviytyäkseen haeskella mahdollisimman harmittomia ja tiheään vaihtuvia riippuvuuksia; heidän onnekseen koituu usein se, että he myös kyllästyvät riippuvuutta aiheuttavaan toimintaan nopeasti ja etsivät uuden.

Kaipaan kulttuuria, jossa riippuvuuksien kanssa pyritään elämään niiden pakonomaisen välttelyn sijaan. Kenties avaimet ovat kaikenkarvaisten terapeuttien ja elämäntaidon opettajien käsissä. He voisivat kehittää uusia lähestymistapoja ja iskulauseita: "eroon riippuvuudesta!" voisi muuttua muotoon "löydä parempi riippuvuus!" Voisi myös järjestää viikonloppukursseja, joissa osallistujia opastettaisiin juuri heille itselleen sopivien addiktioiden löytämiseen. Kuulostaa kieltämättä koomiselta, mutta jostain on aloitettava.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Tärkeintä on show

Huomenna eli tiistaina Yle 1 esittää "valtakunnanjohtaja" Pekka Siitointa (1944-2003) käsittelevän dokumentin Isän valtakunta. Valitettavasti en ehdi katsoa sitä, mutta toivottavasti se tulee myöhemmin katsottavaksi Yle areenalta.

Siitoimen persoona herättää kiinnostusta yhä, luultavasti myös siksi, että hän on vaikeasti määriteltävissä. Oliko hän urbaani kylähullu, poliittinen äärimmäisyysmies vai elämäntaiteilija? Siitoimen kulttimaineesta kertoo jotakin se, että hänen jäämistönsä huutokaupattiin ja päätyi keräilijöille ja antikvariaatinpitäjille. Omaan lipastonlaatikkooni jäämistöstä on eksynyt Siitoimen kesätyöpaikasta lähettinä saama työtodistus ("Hän suoritti työtehtävänsä tunnollisesti ja vastuuntuntoisesti ja käyttäytyi esimerkillisesti."), hänen kannattajiensa vappumarssia esittävä valokuva sekä Kansallis-mytologisen yhdistyksen pamfletti nimeltä Rotu-oppi.

Olen pitänyt Siitointa räikeydestään huolimatta harmittomana hahmona, ja poliittisesti hän olikin sitä. Natsismin uutta nousua pelkäävät voivat olla levollisin mielin, kun führerkandidaatti pitää hihassaan hakaristinauhaa, hirttää muuminuken talonsa edustalle, uskoo yhdessä edellisistä elämistään olleensa ranskalainen aatelismies ja julistaa olevansa "kivenkova rasisti, fasisti ja sadisti". Sellaisen kelkkaan ei nykyaikana lähde kukaan täysipäinen. On epäselvää, kuinka vankasti Siitoin uskoi poliittisiin päämääriinsä. Hän ei selvästikään ollut tyhmä mies, joten hänen täytyi tajuta, että halutessaan todella tehdä oikeistoautoritaarisen vallankumouksen pitäisi valita aivan toisenlainen lähestymistapa. Tuskin hän edes tavoitteli poliittista uskottavuutta, vaan halusi pikemminkin elää jotakin eriskummallista fantasiaa. Tärkeintä oli show, näyttävyys, spektaakkeli.

Tämä tekee Siitoimesta puhtaasti postmodernin hahmon. Hänelle politiikka oli suurta karnevaalia ja pinta pinnanalaista tärkeämpää. Ja jos kaikki identiteetit ovat nykyään heimoidentiteettejä tai yksilön vapaasti poimittavissa kuin munat korista, miksei identiteettiä voisi rakentaa myös natsismista? Ei kunnon relativistin pitäisi nähdä asiassa mitään kummallista. Jos modernin ihmisen on Wilden sanoin joko oltava taideteos tai pukeuduttava taideteokseen, Siitoin oli puhdasverinen elämäntaiteilija, jonka merkittävin teos oli hän itse.

Siitoimen haastattelut ja muut julkiset esiintymiset ovatkin loistavaa viihdettä. Harva asia ällistyttää niin kuin lacostepaitaan ja SS:n koppalakkiin pukeutunut mies, joka puhuu vakavalla naamalla suhteestaan Luciferiin, sadoista rakastajattaristaan ja kranaatinräjähdysten kodikkuudesta. Vielä oudompaa on, ettei kyse ole mielipuolesta, vaan Siitoin osaa olla myös itseironinen. Muutakin kuin verrattoman viihdearvon ovat jotkut nähneet Siitoimessa: vaikka hänen poliittista puoltaan eivät kaiketi ota vakavissaan edes uusnatsit, monet okkultismista kiinnostuneet myöntävät miehen ansiot sillä saralla, ja häntä on verrattu Anton LaVeyn ja Aleister Crowleyn kaltaisiin legendaarisiin hörhöihin. Monipuolisen ja hilpeän yleiskuvan Siitoimesta saa esimerkiksi Mesikämmen-blogin artikkeleista.

Yksityiselämässään Siitoin ei ollut yhtä harmiton kuin poliittisesti, vaan hänen jälkikasvunsa joutui ilmeisesti kärsimään isänsä alkoholismista ja ideologisista päähänpinttymistä. Isän valtakunta -dokumentissa käsittääkseni tuodaan lasten näkökulmaa paljonkin esiin.

Vasemmistoradikaaleiltakin löytyy oma Pekka Siitoimensa, nimittäin Akuliina Saarikoski. Hän ajaa omaa queer-anarkistista "vallankumoustaan" hyvin siitoinmaisin keinoin, eli toinen toistaan räikeämmillä ja absurdimmilla lausunnoilla sekä valtaväestölle mahdollisimman vastenmielisillä tunnuksilla ja iskulauseilla. Selvästi hänellekin on tärkeintä show, poseeraus ja massasta erottuminen. Mutta Pekka oli hauskempi.

torstai 21. lokakuuta 2010

Sentimentalismin kulttuuri

Timo Vihavaisella oli hyvä kirjoitus Kanavassa. Hän kirjoitti ajankohtaisesta ilmiöstä nimeltä sentimentalismi ja referoi Theodore Dalrymplen tänä vuonna ilmestynyttä kirjaa aiheesta (Spoilt Rotten: The Toxic Cult of Sentimentality). Termillä tarkoitetaan tunnereaktioiden ylivaltaa argumentaatiossa ja ajattelussa, ja Vihavaisen mielestä se näkyy varsinkin historianopetuksessa ja -tutkimuksessa.

Kouluissa historialliset tapahtumalinjat supistetaan kertomuksiksi sortajista ja sorretuista, vaikka historia tieteenä on koko olemassaolonsa ajan pyrkinyt eroon moisista dikotomioista. Tämä yksinkertaistaminen tuottaa yksilöitä, jotka eivät välttämättä osaa mainita muita merkittäviä asioita länsimaiden historiassa kuin holokaustin ja neekeriorjuuden. Holokaustin kaltaiset tapahtumat, jotka ennen käsiteltiin muun historianopetuksen ohessa, ovat saaneet pakolliset erityiskurssit.

Mitään uuttahan ei ole siinä, että historianopetus on poliittista. Poliittisesti korrekti sentimentalismi on vain tullut sotienvälisen, kansallista kertomusta vuoden 1917 kiintopisteestä korostavan historiantulkinnan tilalle. Mutta sentimentalismin valta on tosiasia, jonka havaitsee muuallakin kuin historianopetuksessa. Aikamme on romanttinen sanan sentimentaalisessa mielessä, siis yksilön tunnetta palvova.

"Olet väärässä, koska näkemyksesi loukkaa tunteitani" on täysin hyväksytty argumentti julkisessa keskustelussa, vaikka sitä ei koskaan näin paljaassa muodossa näekään. Tämän voi todeta tarkastelemalla takavuosien Tatu Vanhanen -skandaalia, tämän hetken homoliittokeskustelua tai melkein mitä tahansa muuta "kuumaa perunaa". Tärkeintä on hyvin tunteminen, ei hyvin ajatteleminen.

Sentimentalismi on vallankäyttöä, joka perustuu raa'an voiman asemesta manipuloinnille. Tämä manipulointikyky löytyy jokaiselta pikkulapselta, mutta myös monilta eläimiltä: kissa osaa mouruta raastavasti halutessaan ylimääräistä ruokaa ja koira luo pöydästä kerjätessään sydäntäsärkevän katseen ruokailijaan. Sentimentalismissa ei siis ole mitään erityisen ihmismäistä, vaikka sen edustajilla onkin tapana vedota humaaniuteen ja inhimillisiin arvoihin.

Tunteen ilmaisemisessa on jotakin vastaansanomatonta. Niinpä mikä tahansa kuulostaa vakuuttavalta, kun siinä on riittävä emotionaalinen lataus: voimme kiistää vastustajan asia-argumentin, muttemme hänen tunnettaan. Kääntäen: vastustaja on helppo saada epäilyttävään valoon syyttämällä häntä empatian puutteesta. Kukapa haluaisi leimautua kylmäksi psykopaatiksi. Sentimentalistisessa kulttuurissa vallitsee kilpailu uhriudesta, jota olen käsitellyt toisaalla. Uhrius on valttia, koska sen myötä saa moraalista auktoriteettia, ja pelkkä uhriksi ilmoittautuminen riittää kyseisen statuksen saamiseen.

Juttelin taannoin filosofisia erään tuttavan - joka ei edusta sentimentalistista mielenlaatua - kanssa, ja yhdessä vaiheessa keskustelua hän totesi, että tärkeintä on olla pienten ja heikkojen puolella. Ensi kuulemalla ajatus kuulostaa hyvältä, eihän kukaan ainakaan halua olla pieniä ja heikkoja vastaan. Mutta kelpaako se oikeasti maksiimiksi? Mistä tiedämme tänä suuren teatterin aikana, ketkä ovat pieniä ja heikkoja ja ketkä vain tekeytyvät sellaisiksi?

Asenteessa on se ongelma, että pienuuden ja heikkouden monopolin saavat helposti tietyt ryhmät, kun taas toiset leimataan automaattisesti vallan ja voiman edustajiksi. Rotujen välisissä konflikteissa syyllisiä ovat valkoiset, yksilön ja yhteiskunnan ristiriidoissa syyllinen on yhteiskunta jne. En hyväksy maailmankuvaa, jossa yhdet ihmiset ovat aina lampaita ja toiset aina susia, ja jossa lampaiksi luokiteltujen typerimmätkin teot selitetään parhain päin. Eikö olisi mielekkäämpää vastustaa vääryyttä, harjoittipa sitä kuka tahansa ja kohdistuipa se kehen tahansa? Meillähän riittää näitä, jotka ovat heikkojen puolustajia vain, koska sanovat olevansa sellaisia.

Minusta pitäisi tavoitella totuutta, ei vaikuttavuutta. Muuten kaikki mielipiteenvaihto taantuu reagoinniksi; typerys reagoi, kun taas viisas kysyy ja punnitsee. Vihavainen kirjoitti kolumninsa lopuksi kaipaavansa sentimentalismin tilalle hyvää ajattelua. Tällainen vetoomus hukkuu helposti, koska se on viileä ja harkitseva. Rääkymällä saa asiansa paremmin perille.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Oikea ja väärä elitismi

"Maailman varjelemisen, maailmanjärjestyksen säilyttämisen ele on traaginen, elitistinen ele. Jotta se vaikuttaisi aidolta, sen on perustuttava syvälle ulottuvaan perinteeseen, voimassaolevaan ja järkkymättömään tahtoon - toisin sanoen olemassaolevaan eliittiin. - Perustaa vailla olevan valtaeliitin konstruktiivisuus puolestaan on aina tekokonstruktiivisuutta, jonka sisältö on yksinkertaisesti dekonstruktiivisuus, selvemmin sanottuna tuhoaminen."

- Imre Kertész, Kaleeripäiväkirja

lauantai 9. lokakuuta 2010

Clint Eastwood

Helena Ylänen ylisti joskus Clint Eastwoodin Armoton -elokuvaa, koska hänen mielestään Eastwood on siinä kasvanut spagettiwesternien ja Likaisen Harryn pyssysankarista vakavaksi ja aikuiseksi mieheksi.

Ylänen unohtaa tyystin sen, että Armottoman katsoja odottaa koko ajan, koska Eastwoodin esittämästä, kunnolliseksi ryhtyneestä entisestä revolverimiehestä tulee jälleen vanha itsensä. Odotukset lunastetaan raivokkaassa loppukohtauksessa, joka on käytännössä paluu Likaisen Harryn henkeen.

(Sivumennen sanoen, pidän suuresti Likaisesta Harrysta ja sen arvomaailma on minusta terve, viisas ja humaani.)

Sekin jäi Yläseltä huomaamatta, että Eastwood on tehnyt vakavia ja tunnetasolla kompleksisia rooleja jo kauan ennen Armotonta. Yksi niistä on Don Siegelin elokuva Korpraali McB (The Beguiled, 1971), Eastwoodin pitkän uran lähes unohduksiin painunut helmi. Elokuva on erikoinen veto sekä ohjaajalta että miespääosan esittäjältä; ainakaan Eastwood ei ole sitä ennen eikä sen jälkeen tehnyt yhtä kieroa ja mustanpuhuvaa roolia. Se on loistava esimerkki "amerikkalaisesta gotiikasta" ja täynnä kipeitä seksuaalisia jännitteitä.

Korpraali McB sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan loppuvaiheeseen. Eastwoodin esittämä nimihenkilö korpraali John McBurney on pahasti haavoittunut Unionin joukkojen sotilas, joka pelastautuu hoidettavaksi etelävaltiolaiseen tyttökouluun. Koulun väki kiintyy McBurneyhin eikä luovuta häntä sotavangiksi hänen toivuttuaan. Korpraali alkaa leikitellä koulun keski-ikäisen johtajattaren turhautuneella ja puberteetti-ikäisten oppilaiden heräävällä seksuaalisuudella. Hän ei kuitenkaan tajua, millaisia voimia hän on päästämässä irralleen suljetussa ja sodan entisestään eristämässä ympäristössä, ja seuraukset ovat makaabereja.

Minua viehättää Korpraali McB:ssä koko ajan esiin työntyvä sysimusta huumori ja asetelman vinksahtaneisuus. Eastwoodin esittämä antisankari on todellinen törkimys, joka pitää kunnon miehen kulissia pelatakseen sen takana häikäilemättömästi omia pelejään. Hän kertoo pelastajilleen olevansa kveekari ja toimineensa rintamalla lääkintämiehenä, koska ei suostu kantamaan asetta. Takauma kuitenkin paljastaa, että hän on lukuisia konfederaation sotilaita kaatanut tarkka-ampuja. Vielä hillittömämpi on kohtaus, jossa McBurney auttaa koulun tyttöjä puutarhatöissä. Hän kertoo tuntevansa kunnioitusta maata kohtaan ja aikovansa sodan jälkeen ryhtyä maanviljelijäksi. Sitten seuraa takauma, jossa hänet nähdään sytyttämässä etelän viljapeltoja tuleen.

Siegelin elokuvan ydin on pessimistinen: seksuaalisuus ei ole lempeä ja myönteinen voima, kuten elokuvan tekoajankohdan radikaalit uskoivat, vaan kantaa tuhon ja väkivallan alkiota. Sillä ei parane leikkiä huolettomasti, eikä ihmisten hyvätahtoisuuteen kannata luottaa. McBurney tajuaa asian vasta, kun on liian myöhäistä.

Korpraali McB on käytännössä sisätiladraama, siinäkin mielessä epätyypillinen Eastwood-elokuva. Kuvissa korostuu klaustrofobinen ahtaus ja valaistus on usein niin himmeä, että katsoja saattaa kuvitella televisiossaan olevan vikaa. Future Film julkaisi elokuvasta pari vuotta sitten suomalaisen dvd-painoksen, jota on yhä helposti ja edullisesti saatavilla. Kulttuuriteko, sillä Korpraali McB on merkillisyydestään huolimatta täysipainoinen Eastwood-Siegel-yhteistyön klassikko, joka on jäänyt liian vähälle huomiolle.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Oikein palkittu


Tämänvuotinen kirjallisuuden Nobel meni oikeaan osoitteeseen. Sen sai perulainen Mario Vargas Llosa. Yllätyin vähän uutisen kuullessani, koska olin elänyt siinä uskossa, että Vargas Llosa oli jo Nobelinsa saanut.

Yleensä hyvät kirjailijat ovat huonoja poliitikkoja, mutta Vargas Llosa on saavuttanut huomattavaa menestystä kummallakin uralla. Vuonna 1990 hän oli keskusta-oikeistolaisen Frente Democrático -liiton ehdokkaana Perun presidentinvaaleissa ja voitti ensimmäisen kierroksen, mutta hävisi toisella vielä silloin lähes tuntemattomalle Alberto Fujimorille. Hän pettyi nuoruutensa vasemmistoaatteisiin ja kääntyi myöhemmällä iällä oikeistolaisempaan ja kansallismielisempään suuntaan. Minun makuuni Vargas Llosa on aivan liian uusliberaali (hän mm. pitää kotinsa seinällä Margaret Tatcherin valokuvaa), mutta hän on silti piristävä poikkeus Latinalaisen Amerikan kirjallisuusmaailmassa, jossa selvä enemmistö kirjailijoista tuntuu olevan vasemmistolaisia ja Castro / Chavez -faneja. Hänen ystävyytensä marxilaisen Gabriel Garcia Marquezin kanssa päättyi hänen lyötyään Marquezia nyrkillä naamaan erään elokuvan ensi-illassa Mexico Cityssä. Ei ole varmuutta, johtuiko tappelu poliittisista erimielisyyksistä vai naisista.

Itse olen lukenut Vargas Llosan laajasta tuotannosta vain yhden teoksen, romaanin Vuohen juhla, mutta jos hänen muut kirjansa ovat puoliksikaan niin hyviä, hänet voi lukea mestarien joukkoon. Otan selvää. Vuohen juhla on armoton balzacilainen läpileikkaus vallan kerrostumista diktatuurimaassa. Monilla aikatasoilla kulkevassa tarinassa käydään niin kabineteissa kuin kidutuskammioissa, ja kuvauksen yksityiskohtaisuus melkein kääntää vatsan ylösalaisin. Hämmästyttävän väkevä kirja.

Alkavana viikonloppuna voisin juoda pari maljaa Vargas Llosan saaman tunnustuksen kunniaksi ja miettiä, millaista solmiota käytän palkintoseremoniassa kun saan itse Nobelin.

torstai 7. lokakuuta 2010

Yhtä suurta perhettä

Elämme maailmassa, jossa tämän päivän vitsi on huomisen poliittinen kiistakysymys. Siksi kannattaa miettiä, millä vitsailee, hymy voi hyytyä nopeasti. Sukupuolineutraalista avioliitosta keskusteltaessa jotkut irvailivat, vaaditaanko seuraavaksi lukumääräneutraalia avioliittoa, ja nyt sitä sitten vaaditaan, kuten viimekuisen Ylioppilaslehden artikkeli osoittaa.

Olen usein nimittänyt Ylioppilaslehteä akateemiseksi versioksi City-lehdestä, ja MOT: julkaisun nykyinen päätoimittaja Maria Pettersson onkin entinen Cityn toimittaja. Pääkirjoituksessa Pettersson antaa täyden tukensa lukumääräneutraalille avioliitolle. Itse artikkelin kirjoittaja Maria Manner kuuluu maamme aktiiviseen tiedostajafalangiin, ja on kuluneen vuoden aikana kunnostautunut mm. selittämällä parhain päin toiseutta edustavien jamaikalaisten reggae-muusikoiden homovastaisia lausuntoja.

Cityn ja Ylioppilaslehden rinnastaminen ei sekään ole pelkkä vitsi. Edellinen edustaa ultrahedonistista trendi- ja kulutuskeskeisyyttä, jälkimmäinen lähinnä vasemmistoliberaalia idealismia, mutta nämä maailmankuvat eivät pohjimmiltaan ole kaukana toisistaan. Molemmat ihannoivat nautintoja, vapautta ja rajojen rikkomista. Samoin talousvaikuttajien huippukokouksissa voi vain ihmetellä, miksi liituraitamiesten ja heitä katukivillä paiskovien rastatukkaisten vaihtoehtoihmisten välillä vallitsee moinen epäsopu: kumpikin joukko vaatii lisää vapauksia, vähemmän sääntöjä ja rajatonta maailmaa.

Mutta nyt itse asiaan, eli polygamiaan. Idean älyttömyyden voi usein paljastaa laatimalla siitä kaavan; sovellan metodia nytkin. "Lukumääräneutraali avioliitto" tarkoittaa linkittämäni artikkelin mukaan sitä, että polygamia ja monogamia voivat elää rinnakkain samassa yhteiskunnassa. Eli kenellä tahansa on oikeus ottaa mielensä mukaan joko yksi tai useampia partnereita, eikä keneltäkään saa riistää tätä valinnanvapautta. Henkilö A voi siis ottaa puolisoikseen vaikkapa henkilöt B, C ja D. Olisi toki hirveää ahdasmielisyyttä sitoa B, C ja D vain yhteen puolisoon, joten hekin voisivat siis halutessaan ottaa A:n lisäksi muita puolisoita. Niinpä vaikkapa B saisi mennä A:n lisäksi naimisiin myös E:n ja F:n kanssa. E voisi sitten naida myös G:n ja H:n, jotka puolestaan naisivat hänen lisäkseen I:n ja J:n, ja niin edelleen ad infinitum.

Lopputuloksena olisi todellinen 60-lukulainen vapaan rakkauden paratiisi: lopulta kaikki olisivat naimisissa keskenään eikä kukaan kuuluisi kenellekään. Yhtä suurta perhettä kaikki; tätä seksuaaliradikaalit kaiketi haluavatkin. Kaavasta puuttuvat vain sellaiset inhimilliset tekijät kuin mustasukkaisuus ja omistushaluisuus, mutta sellaisethan ovat vain markkinavoimien turmelemien ihmisten kypsymättömyyttä, ja katoavat kuin itsestään vapaaseen ja tasa-arvoiseen yhteisöllisyyteen siirryttäessä.

Yhteenveto: yhteiskunta voi olla joko yksi- tai moniavioinen, muttei molempia yhtä aikaa eikä mitään siltä väliltä. Jos minulta kysytään, valitsen paljon mieluummin yksiavioisen mallin. Moniavioisuus sitoo kumppanin löytämismahdollisuudet yksioikoisesti varallisuuteen. Useimmilla ei ole varaa elättää kuin yhtä puolisoa tai tämän jälkeläisiä. Moniavioisissa yhteisöissä onkin paljon köyhiä miehiä, joiden kohtalona on jäädä loppuiäkseen lehdelle soittelemaan, kun naiset hakeutuvat rikkaan miehen haaremiin. Tulos olisi suurin piirtein sama, vaikka moniavioisia voisivat olla sekä miehet että naiset.

Erityisen huvittavaksi Ylioppilaslehden polygaamisen ristiretken tekee se, että maassamme mikään laki ei estä elämästä suhteessa useamman kumppanin kanssa. Aviorikoskin poistui laista jo vuonna 1948. Mutta jostain syystä radikaalit haluavat aina yhteiskunnan virallisen tuen elämäntavalleen. Niin, juuri sen saman yhteiskunnan, joka on heidän mielestään niin mätä, sortava ja syrjivä. Tämä on kummallista. Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa, saanko "yhteiskunnalta" tunnustusta, kunhan saan tehdä mitä lystään. Ilmeisesti juuri tätä Baudelaire tarkoitti sanoessaan, että usko edistykseen on laiskimusten oppi.

Baudelaire kirjoitti Alastomassa sydämessä toisenkin katkelman, joka käsittelee George Sandia, mutta kuvaa hyvin myös tuntemuksiani Ylioppilaslehden artikkelioksennuksen kirjoittajaa kohtaan:

Hän on ennen kaikkea ja ensisijaisesti suuri aasi; mutta hänessä on riivaaja. Kuka muu kuin Paholainen on suostuttanut hänet luottamaan hyvään sydämeensä ja terveeseen järkeensä, jotta hän puolestaan suostuttaisi kaikki muutkin suuret aasit luottamaan hyvään sydämeensä ja terveeseen järkeensä.

En voi ajatella tuota typerää luontokappaletta tuntematta tiettyä kauhun väristystä. Jos sattumalta kohtaisin hänet, en voisi olla paiskaamatta vihkivesimaljaa hänen päähänsä.

Näiden neutraalisuuskeskustelujen yhteydessä on tapana jossakin vaiheessa esittää hirtehinen argumentti lajineutraalista avioliitosta (rahvaanomaisemmin: "Koska sitten saa mennä naimisiin koiransa kanssa?"). Minun mielestäni pitäisi mennä pidemmälle. Lajineutraali suhde voisi liberaalin näkökulmasta olla ongelmallinen, koska eläimen tahdosta ei voi olla täyttä varmuutta ja luontokappale saattaa myös kärsiä asiasta. Mutta miten olisi suhdemalli, jota voisi kutsua vaikkapa elämäneutraaliksi? Vainajat eivät tiettävästi ainakaan kärsi, ja koska kaikki ovat autonomisia yksilöitä, omaisillakaan ei pitäisi olla nokan koputtamista asiaan. Jotta kaikki menisi vapaamielisen protokollan mukaan, asiasta pitäisi kysyä ihmiseltä vielä hänen eläessään. Ehkä tulevaisuudessa sairaaloista löytyy elintenluovutustestamenttien rinnalta kaavakkeita, jolla voin testamentata ruumiini eroottiseen käyttöön.