lauantai 22. toukokuuta 2010

Elämä isänmaalle


















Kirjailija Yukio Mishima (1925-1970) ohjasi elinaikanaan yhden elokuvan. Kyseessä on 27-minuuttinen Patriotism (Yukoku, 1966), jossa hän myös esittää pääosaa. Mishiman omaan novelliin perustuva filmi on dialogiton kuvaus epäonnistuneeseen vallankaappausyritykseen osallistuneesta japanilaisesta upseerista, joka tekee rituaali-itsemurhan uskollisen vaimonsa kanssa. Yltiöromanttisen ja verisen tarinan taustamusiikkina on - kuinkapa muutenkaan - Tristan ja Isolde.

Kuten kirjallisuushistoriaan perehtyneet tietävät, Mishima kuvaa oman neljä vuotta myöhemmin tapahtuneen kuolemansa. Samuraiden kunniakoodia noudattavan yksityisarmeijan perustanut kirjailija tunkeutui kannattajineen japanilaisen sotilaskomentajan toimistoon ja otti tämän panttivangiksi. Mishima vaati päästä pitämään puheen armeijan joukoille, ja toivoi siten käynnistävänsä vallankumouksen, joka palauttaisi Japanin sotilaallisen voiman ja suuruuden. Kun puheella ei ollut toivottua vaikutusta, Mishima suoritti perinteisen seppukun.

Tietenkään Mishima ei vakavissaan olettanut, että coup d'état´lla olisi ollut todellisia onnistumismahdollisuuksia. Mutta kuolla hän halusi, ja oli suunnitellut itsemurhaansa ainakin vuoden. Ennen sotilaskomentajan toimistoon menoa hän oli kirjoittanut perinteisen kuolinrunon, jollaisen samurait kirjoittavat ennen itsemurhaansa. Vapaasti suomennettuna runo kuului näin:

Pieni yömyrsky puhaltaa
sanoo "putoaminen on kukan olemus".

Sitten ne, jotka epäröivät, saapuivat.



Väkivaltaisen kuoleman fantasioita esiintyy pitkin Mishiman laajaa tuotantoa: Erään naamion tunnustuksia, Kunnia on katkera juoma, Runaway horses, jne.

Mishima halusi kuolla Japanin ja keisarin puolesta. Nimenomaan kuolla, ei niinkään elää tai tappaa isänmaalleen. Hänelle ei riittänyt valmius uhriin, vaan hän halusi ehdottomasti todella uhrautua. Toisen maailmansodan aikana Mishima koki elämänsä ehkä suurimman pettymyksen, kun häntä ei runoilijoiden tautia eli tuberkuloosia sairastavana hyväksytty keisarilliseen armeijaan, vaan hän joutui tyytymään työpalveluun (muistaakseni Mishima palveli ilmatorjuntaosaston apumiehenä). Häneltä evättiin hänen ikuinen haaveensa, sankarikuolema.

Patriotismin dvd-painoksessa ekstrana löytyvässä haastattelussa Mishima kertoo, että kuullessaan Japanin antautumisesta ja keisarin julistuksesta, jossa tämä kiisti jumaluutensa, hän ihmetteli miksei aurinko sammunut ja maa peittynyt tuhkaan, vaan elämä jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mishiman elämässä tiivistyi japanilaisen äärimmäisessä muodossa kokonaisen sukupolven trauma ja järkytys.

Jos suomessa on joku mishimamainen hahmo, hän on ehdottomasti Jouko Turkka. En tarkoita pelkästään Turkan äärimmäistä ruumiillisuuden palvontaa. Jossakin haastattelussa hänkin nimittäin totesi, että haluaisi kuolla Suomen puolesta, koska kuolema on kaunis ja siinä kaikki ovat veljiä. Hänelle ei vain ollut suotu siihen tilaisuutta, mitä hän harmitteli.

Mishima taas loi itse puitteet omalle itsetuholleen. Oliko hän jonkinlainen eksistentiaalinen sankari, vai pelkästään mieleltään järkkynyt? Ainakin hän oli niin pettynyt omaan aikaansa ja sen elämänmuotoon, että uskoi vain kuoleman yhdistävän hänet johonkin suurempaan ja kauniimpaan. Taidekaan ei tuottanut hänelle riittävästi iloa, vaan hän uskoi todellisen kauneuden toteutuvan vaan rituaalisessa itseuhrissa. Mishiman kuoleman jälkeen hänen äitinsä totesi surunvalittelujen esittäjille, että turhaan surette, hänen poikansa oli kuolemansa hetkellä ensimmäistä kertaa elämässään onnellinen.

Patriotism on komeaa katsottavaa, vaikkei aina tiedä, katsooko taideteosta vai sairaskertomusta. Useinhan niiden raja on liukuva. Kinematografiassa on sellaista julmuuden ja kauneuden symbioosia, johon pystyy vain japanilainen. Erityisesti mieleeni on painunut vaimon kimonon helma, joka laahaa miehestä vuotaneessa verilätäkössä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Mishiman oma itsemurha esitetään inhorealistisin lähikuvin, kun taas naispäähenkilö viiltää lähes eteerisesti kurkkunsa eikä puistattavia lähiotoksia käytetä.

Vanha kunnon ahdistunut kalvinisti Paul Schrader ohjasi Mishimasta elämäkertaelokuvan Mishima: A Life in Four Chapters (1985), joka koostuu sekä elämäkerrallisista jaksoista että Mishiman romaanien kohtausten dramatisoinneista. Jotkut pitävät sitä (osittain perustellusti) tekotaiteellisena, mutta minusta se on hieno ja käsittelee kohdettaan perin ymmärtävästi.

perjantai 21. toukokuuta 2010

Totalitaarinen kieli



Kirjaston poistomyynnistä löytyi 80-luvun lopun kohukirja, Eskelisen ja Lehtolan Jälkisanat: Sianhoito-opas. Se on mielenkiintoinen teos, ei sisältönsä vaan ilmaisunsa puolesta. On valaisevaa lukea kirjaa, joka vastustaessaan kaikkia auktoriteetteja ja vaatiessaan avoimuutta on samalla täysin totalitaarinen.

On tuskin mitenkään uutta tai omaperäistä todeta, että jokaisen liberaalin sisällä asuu pieni natsi tai stalinisti. Se vain näyttää pitävän koko ajan enemmän paikkansa. Vapaamielisyyden ja suvaitsevaisuuden monopolin omineet vihreät vaativat rippisalaisuuden lakkauttamista, PEN-klubi antaa ymmärtää että ajatusrikoksesta tuomitun pitäisi varoa sanojaan ja Yleisradion kapinallisimman anarkistin taidemanifestista löytyy pelkkiä kieltoja, sääntöjä ja kategorisointeja. Muun muassa ilmaisunvapautta ja ihmisen yksityisyyden suojaa ovat viime aikoina puolustaneet lähinnä konservatiiviset, ahdasmielisinä pidetyt ihmiset. On aika sijoiltaan, sanoisi Hamlet.

Markku Eskelinen kirjoittaa Jälkisanoissa G. H. von Wrightistä: "Hänen tekstinsä ovat jatkuvaa normatiivista monologia, hänen kielensä ei kysy vaan käskee." Lause kuvaa, luultavasti tahattomasti, Eskelisen ja Lehtolan omaa ilmaisua. Kirjassa ei ole sävyjä, se on taukoamatonta, puuduttavaa maanista huutoa. Se on oppikirjaesimerkki manifesteille tyypillisestä totalitaarisesta kielestä:

Vain skitso on vapaa ei-fasistiseen elämään. (...) Älä sotkeennu tutkimukseen, joka pysäyttää jatkuvassa liikkeessä olevat lauseet ja julistaa sen olevan tiedettä. (Neurootikoille puhuttaessa on käytettävä imperatiiveja.)


Ja neurootikkoja tai anaalis-autoritaarisia persoonallisuuksia ovat luonnollisesti kaikki paitsi kirjoittajat itse ja muut samanmieliset. Jälkisanoista tekee erityisen vastenmielistä luettavaa se, että niissä kirjoittajat kuvittelevat olevansa ideologioiden ja vallankäytön yläpuolella, kaikkeen soveltuvan teoreettisen apparaatin suvereeneina haltijoina. Muut ovat median aivopesemiä ja läsnäolon metafysiikan turmelemia zombeja.

Imperatiivin runsaan käytön ja julistavuuden ohella totalitaarisen kielen pettämätön tunnusmerkki on jargonin käyttö. Hämärä, monimutkainen, abstraktioita tiukkuva kieli antaa mahdollisuuden vetää matto jalkojen alta kaikilta niiltä, jotka eivät tunne tai ymmärrä sen taustateoriaa. Jos ei keskustele jargonin käyttäjän ehdoilla, keskustelua ei ole. Jargon vapauttaa käyttäjänsä velvollisuudesta selittää asiat perusteellisesti, ja hän voi keskittyä todellisten ja kuvitteellisten vastustajiensa poispelaamiseen. "Dekonstruktio, jota ilkatkaijatpertit ymmärtävät, lakkaa olemasta dekonstruktiota."

Jälkisanat on kirjallisuushistoriallinen kuriositeetti, sinänsä hassunhauskaa räyhäpostmodernismia. Mutta totalitaarinen kieli elää: talouselämässä, yliopistoilla, politiikassa, lehdistössä. Erityisen vitaali se on siellä, missä kiivaimmin puretaan ja rikotaan rajoja, vapaudutaan ja "kritisoidaan". Kun näitä kritisoijia alkaa itse kritisoimaan, heidän pyhät lehmänsä paljastuvat. Silloin totalitaarinen kieli ottaa aseekseen leimaamisen ja vaihtoehdottomuuden.

Kun arvostelee monikulttuurisuuden pyhää lehmää, ensin leimataan rasistiksi, fasistiksi ja ksenofobiksi. Koko jargonarsenaali otetaan käyttöön. Jos arvostelu vielä jatkuu, sanotaan että elämme jo monikulttuurisessa todellisuudessa, joten arvostelu on turhaa.

Kun arvostelee feminismin pyhää lehmää, leimataan naisvihaajaksi ja patriarkaatin puolustajaksi. Jargonarsenaali on laaja ja vakuuttavan kuuloinen. Jos arvostelija ei hiljene, todetaan että ulkopuolinen feminismin arvostelu on turhaa, koska kriittisenä ja tieteellisenä ajatussuuntauksena feminismi osaa arvostella itse itseään riittävästi.

Kun arvostelun kohteen paikalle laittaa vaikkapa talouskasvun, kehitysavun tms., seuraukset ovat jokseenkin samat.

Yksi totalitaarinen imperatiivi minullakin on: kun kuulet puhuttavan rajojen rikkomisesta, kapinasta, dekonstruoimisesta, emansipaatiosta, poista varmistin browningistasi. Se on varma merkki, että salainen poliisi on paikalla.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Sisäsiistejä päiväunia



Moderni elämä tuottaa harvemmin yllätyksiä. Sen vuoksi on hyvä, että kirjoissa on takakansitekstit. Niitä lukemalla voi helposti rivien välistä päätellä, mitä on odotettavissa, ja yhdeksässä tapauksessa kymmenestä arvio osuu oikeaan.

Kun Riie Heikkilän ja Anna K. Ahon eroottisten novellien valikoiman Seksin vai Adornon tähden (Basam Books, 2009) takakannessa kerrotaan, että novelleissa "perinteiset sukupuoliroolit ja valtarakennelmat sekoittuvat moneen kertaan" ja luonnehditaan niitä "perinteisiä fantasioita uudistavaksi pornoksi", tietää saman tien mitä on tulossa. Akateemista feminismillä ryyditettyä taidepornoa, joka ei toimi taiteena eikä pornona, aiheuta erektiota eikä esteettistä elämystä. Näin ajattelin kirjaan tarttuessani enkä yllättynyt nytkään, en vaikka pakotin itseni lukemaan opuksen kannesta kanteen.

Mikä pahinta, tämä kuona on poliittisesti korrektia. Kirjoitustyyliltään Regina-lehden "lukijoiden fantasioita" muistuttavien novellien pääosassa on muodikkaasti (yleensä yliopistokoulutetun) naisen halu. Haluava nainen hankkii nuoremman rakastajan, pettää tylsää miestään rasvaisen duunarin kanssa, käyttää tyttöystävänsä kanssa miesprostituoidun palveluksia, jne. Miehillä seisoo aina, ainakin pienen esileikin jälkeen. Ja jottei oltaisi heteronormatiivisia, mukaan on laitettu pari lesbo- ja homotarinaa.

Jossakin jo huomautettiin, että valikoiman niminovelli, jossa keski-ikäinen tutkijanainen viettelee 19-vuotiaan opiskelijapojan, olisi nykyaikana paljon radikaalimpi jos viettelijä olisi vanhempi mies ja vietelty teinityttö. Itsestäänselvää, mutta perin totta. Samaa asetelmien kääntämistä voi soveltaa moniin muihinkin kertomuksiin.

Novellissa "Risteilijät" eronnut nainen hankkii itselleen hieromasauvan. Hänen nautintoaan varjostava häpeä hälvenee hänen opittuaan käytännössä, että hyvä masturbaatio on suttuista satunnaisseksiä parempaa. Olisiko tarina voinut kertoa miehestä, joka keinovaginan ostettuaan tekee samat johtopäätökset? Ei tietenkään, tekopimperon kanssa puuhaileva mies on säälittävä runkkari, jonka touhut eivät kiihota ketään. Ja kiihottaahan näiden novellien tarkoitus on, sen tekijät ovat itsekin sanoneet. Laatuerotiikkaa, ei inhorealismia.

Kertomusten mieshahmot ovat paitsi kunnon panomiehiä, myös sopivan kohteliaita, herkkiä ja naiset huomioonottavia. Ainoa poikkeus on "Se aika kesästä" -novellin öykkärimäinen ja sovinistinen henkilöstöpäällikkö, joka sitten saakin mitä ansaitsee: hän kohtaa räävittömän ja aggressiivisen Venlan, joka antaa hänelle makuuhuoneessa raippaa. Kun ahdistunut henkilöstöpäällikkö pakenee tämän syöjättären asunnosta, hänet haukutaan vielä impotentiksi runkkariksi.

"Se aika kesästä" -novellista pitäisi kirjoittaa versio, jossa tiedostava, emansipoitunut ja vaativa nykynainen on kyllästynyt länsimaisen miehen itsekkyyteen / avuttomuuteen / munattomuuteen ja hankkii partnerikseen ihanan eksoottisen arabin, joka sitten hakkaa hänet siniseksi ja anaaliraiskaa hänet. Vielä kiinnostavampaa olisi, jos naispäähenkilö löytäisi lopulta sisäisen masokistinsa ja alistuisi mielihyvin osaansa machomuslimin kotiorjana ja nyrkkeilysäkkinä.

Mutta kaikkein turhauttavimpia ovat pari miehen näkökulmasta kirjoitettua novellia. Niiden uskottavuustaso on vielä matalampi kuin miestenlehtiin naisten näkökulmasta kirjoitettujen juttujen. "Isis" -novellissa opiskelijanuorukainen saa vuoteensa lämmikkeeksi tyhjäpäisen yökerhoprinsessan. Seksi on kuitenkin jotenkin mekaanista ja erektio lopahtaa. Mutta aamulla mies alkaa tuntea hellyyttä nähdessään vieressään nukkuvan tytön, jonka ripsiväri on varissut tyynylle, ja sitten harrastetaankin aivan toisenlaista ja herkkää lempeä (lue: mies tyydyttää naisen sormillaan). Lopussa henkilöt vielä kertovat toisilleen nimensä. Tämän kaiken on tietenkin tarkoitus osoittaa, että miehilläkin on tunteet. Voi hyvä Jeesus.

Minua etovat nämä akateemisten pimujen sisäsiistit päiväunet. Missä on Robert Crumb -tyylinen anarkismi ja räävittömyys? Crumbilla onkin muuan strippi, joka kuvaa hyvin koko kelvotonta valikoimaa. Siinä mies kysyy vaimoltaan: "Pitääkö meidän taas harrastaa poliittisesti korrektia seksiä?" "Kyllä," vaimo vastaa, "sytytä sinä tuoksukynttilät, niin minä haen hierontaöljyt." Seuraavassa ruudussa mies istuu nojatuolissa ja yrittää pornolehtiä selaamalla saada erektion, kun vaimon ääni kuuluu makuuhuoneesta: "Tuletko vuoteeseen, George?" Vanha kunnon porno onkin niin paljon rehellisempää, sympaattisempaa ja yksinkertaisesti toimivampaa kuin tällainen puolivillainen älykköerotiikka.

Seksin vai Adornon tähden ei sisällä edes mitään todella kipeää materiaalia, joka havahduttaisi lukijan hereille pöyristyttävyydellään. Toivottavasti seuraavasta tällaisesta yritelmästä löytyy raiskaus-, insesti- ja eläimiinsekaantumisfantasioita, tai salaisen ihailun tunnustuksia Peter Kürtenin kaltaisia seksuaalimurhaajia kohtaan - omilla nimillä kirjoitettuna tietenkin.

torstai 13. toukokuuta 2010

Hyvin sanottu



















Sami Liuhto arvosteli Kari Hukkilan Kerettiläisesseet Kiiltomadossa. Arviosta löytyi kiteytys:

(...) hyväksymällä ennakkoluulot, identiteetit, kulttuurit ja sen sellaiset voisi elämä helpottua, kun taas raja-aitoja saa kaataa loputtomiin, aina löytyy tätä tiettyä porukkaa, joka on ulkoistanut pahan (...).


Tähän minulla ei ole mitään lisättävää. Suvaitsevaisuusfanaatikoilta pitäisi tosiaan kysyä, miksi tehdä vaikea elämä ehdoin tahdoin vielä vaikeammaksi ja miksi korjata laitetta, joka ei ole rikki.

Todellakin, kun suvaitsevaisuusfalangi nousee Suomessa valtaan, tiedän heti häipyä tästä maasta.


Tähän pitää huomauttaa, että suvaitsevaisuusfalangi on ollut vallassa jo pitkään. En ole silti poistunut maasta, vaikka olisi ehkä pitänyt. Suomi on isänmaani ja henkinen kotini, kaikesta huolimatta, ja vaikka se ei sitä ansaitsekaan, haluan uhrautua tämän joutomaan puolesta.

Pyövelin laulu



Aikoinaan baarimikkona työskennellyt ystäväni kertoi kanta-asiakkaiden vaimoista, jotka tulivat pyytämään häneltä porttikieltoa aviomiehilleen, etteivät nämä ryyppäisi kaikkia perheen rahoja. Jonkun pitäisi mennä pyytämään minulle porttikieltoa Akateemisen kirjakaupan myyjiltä. Aina kun piipahdan siellä, mukaan tarttuu nide tai pari. Kiusauksen vastustaminen tuntuu mahdottomalta, vaikka juuri nyt pitäisi karsia kaikki ylimääräiset menot.

Joseph de Maistre, jonka kirjan ostin viime käynnillä, luultavasti sanoisi, että vain pelko hirmuisesta rangaistuksesta voisi estää minua tekemästä ylimääräisiä kirjaostoksia, eikä vararikko selvästikään ole riittävä pelote.

De Maistre (1753-1821) kuuluu ranskalaisen kirjallisuushistorian merkillisimpiin hahmoihin. Tälle jyrkälle katolilaiselle rojalistille pyhä kolminaisuus koostui paavista, kuninkaasta ja pyövelistä. De Maistre oli Ranskan vallankumouksen ja liberalismin leppymätön vihollinen, jonka mielestä vallankumous oli Jumalan rangaistus Ranskan kansalle. Teologisena ajattelijana hän oli ultramontanisti, joka korosti paavin suvereeniutta ja kirkon riippumattomuutta valtiovallasta.

Diplomaattina leipänsä ansainnut De Maistre on herättänyt jälkipolvissa ristiriitaisia tunteita. Katolilainen dekadentti Charles Baudelaire kirjoitti, että de Maistre oli "opettanut hänet ajattelemaan"; Baudelairen hengenheimolainen J.-K. Huysmans puolestaan luonnehti häntä "kivenkovaksi lahkolaiseksi, kaikessa pitkäveteisyydessään ja onttoudessaan niin korskeaksi, niin pompöösiksi mieheksi". Mutta useimmat niistäkin, jotka pitävät de Maistrea kummituksena pimeiltä vuosisadoilta, tunnustavat hänen suuret tyylilliset ansionsa. Katolinen kirkko pitää häntä yhä merkittävänä uskonnollisena ajattelijana, kuten Catholic Encyclopedian artikkeli osoittaa.

Penguin Books on julkaissut Great Ideas -sarjassaan de Maistre -englanninnoksen The Executioner, joka sisältää katkelmia raivokkaan antimodernistin ehkä tunnetuimmasta teoksesta, dialogikirjasta Les Soirées de Saint-Pétersbourg ("Pietarilaisia iltoja", 1821). Käännökseen valikoidusta aineistosta on koottu de Maistren ylistys lainkäytölliselle väkivallalle.

Kirjassaan de Maistre ottaa tarkasteluun pyövelin hahmon. Pyöveli on hänelle traaginen sankari, jonka ammattia kauhistellaan ja halveksutaan, mutta joka estää toiminnallaan yhteiskuntaa suistumasta kaaokseen:

Eli kuka on tämä merkillinen olento joka, kun valittavana olisi niin monta mukavaa, tuottoisaa, rehellistä ja jopa kunniallista ammattia joissa hän voisi harjoittaa voimaansa ja taitojaan, on valinnut kaltaistensa kiduttamisen ja surmaamisen? (...) Ulkoiselta olemukseltaan hän on samaa tekoa kuin mekin, hän on syntynyt samalla tavalla kuin mekin. Mutta hän on epätavallinen olento, ja hänen saattamiseensa ihmisten perheen jäseneksi on tarvittu erityinen määräys, luovan voiman mahtikäsky.


Sotilasta ihaillaan ja pyöveliä kammoksutaan, vaikka molemmat tekevät samaa työtä. De Maistrelle pyöveli on sotilasta jalompi ja kristillisempi olento, koska tämä tappaa vain rikollisia eikä saa synkästä työstään edes kunnon palkkaa tai kiitosta.

Lukiessa Hannele Klemettilän mainiota populaarihistoriallista teosta Keskiajan pyövelit huomaa, että de Maistre on tavoittanut jotain oleellista historiallisesta pyöveli-instituutiosta. Keskiajan Euroopassa tavalliset ihmiset karttoivat pyöveliä; häntä tai hänen käsittelemiään esineitä ei haluttu koskettaa, eikä hänen seurassaan ollut soveliasta viipyä. Joissakin paikoissa papit jopa kielsivät pyövelin hautaamisen pyhitettyyn maahan. Silti pyöveli tavallaan oli keskiajan oikeuslaitoksen selkäranka, rangaistusten toimeenpanija, jota ilman koko järjestelmä olisi ollut tehoton. Aikakauden joskus julmat rangaistukset juontuivat siitä, että keskusvalta oli jokseenkin tehoton ja lainkäyttö demonstratiivista: rangaistuksista tehtiin julkisia näytäntöjä, jotka iskostivat kansaan Herran ja esivallan pelkoa.

Yhdessä asiassa de Maistre menee harhaan: pyövelin ammattiin ryhtyminen oli harvemmin vapaa valinta. Usein pyöveleiksi ryhtyivät tuomitut rikolliset, joille annettiin mahdollisuus välttää rangaistus ryhtymällä sosiaalisesti halveksitun ammatin harjoittajaksi. Lisäksi pyövelin hyljeksintä ulottui myös hänen perheenjäseniinsä: pyövelin pojan oli yleensä mahdotonta löytää muuta toimeentulon lähdettä kuin isänsä ammatin jatkaminen, ja niinpä muodostui merkittäviä pyövelisukuja, joissa virka kulki perintönä.

Nämä suvut jatkoivat olemassaoloaan vielä modernina aikana. Albert Pierrepoint (1905-1992), yksi Englannin viimeisistä pyöveleistä, kuului maineikkaaseen teloittajasukuun. Tämä rautainen ammattilainen kutsuttiin 1946 Nürnbergiin pelastamaan tilanne, kun kömpelö ja sadistinen amerikkalaispyöveli John C. Woods oli tyrinyt monen natsirikollisen hirton. Pierrepoint pyrki nopeuteen ja tuskan minimoimiseen, ja elämänsä lopulla hänestä tuli kuolemanrangaistuksen vastustaja.

De Maistren pyövelidialogi ei oikeastaan ole tutkielma kuolemanrangaistuksesta erityisesti, vaan rangaistuksen ideasta yleensä. De Maistrelle ihminen on niin kaamea ja viheliäinen peto, että vain rangaistuksen pelko voi pitää hänet aisoissa. Rangaistus on myös pahantekijän ainoa keino pelastaa sielunsa - pyövelistä tulee armon välikappale, tuomitun viimeinen toivo. Kaikessa äärimmäisyydessään kirja on hyvin puhuttelevaa luettavaa. Tavallaan se on myös tehokas tekopyhyyden kuvaus, joka osoittaa, miten halveksimme eniten niitä, jotka tekevät verityöt puolestamme. De Maistren lukemista voi suositella vaikkapa shokkiterapiaksi kaikille jotka ovat saaneet ihmisuskon tartunnan.

De Maistrea ei ole toistaiseksi suomennettu, mitä pidän rikollisena, ja toivon vastuussa olevien saavan asianmukaisen rangaistuksen. Asiain tilan korjaamiseksi lupaan tarjota lounaan ja ilmaisen vuositilauksen sille, joka suomentaa jonkin de Maistren kirjoituksen Kerberokseen.

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Essee elää










Olli Sinivaaran HS-arvostelu Mitä Houellebecq tarkoittaa? -kirjasta oli minulle mieleinen, luultavasti myös kustantajalle. On aina mukavaa, kun intressit menevät yksiin. Kriitikko intoutui pohtimaan myös esseistiikan roolia:

Ehkä esseen nousu johtuu romaanin ja runouden liiasta eriytymisestä. Nykykirjallisuuden työnjaossa romaanit ovat helposti pelkkiä lukuelämyksiä, runot taas pelkkää kielimateriaa.

Näiden ääripäiden välinen alue voi olla parhaiten esseen tavoitettavissa. Se on ikävien kysymysten ja vaikeiden ajatusten alue, jota kirjailijoiden ei kannattaisi unohtaa.


Samansuuntaisesti olen itsekin ajatellut. Ehkä kaikkina aikoina kirjailijat ajautuvat kuin jonkinlaisen keskipakoisvoiman vaikutuksesta sellaisten lajien pariin, jotka tarjoavat eniten liikkumavaraa. Romaanit tosiaan kirjoitetaan nykyään pitkälti lukuelämyksiksi, joissa on sopivasti todenkaltaisuutta ja humanistis-eettistä pureksittavaa. Runous puolestaan on säyseästi ottanut kielen peilaajan roolin. Esseen kentällä on vielä lupa ja velvollisuuskin tehdä mitä huvittaa. Lisäksi kotimainen esseeperinne on perin ohut: aiemmat esseistit ovat julkaisseet lähinnä lehdissä julkaistujen esseiden koosteita eivätkä rakentaneet asiaproosastaan varta vasten taiteellisia kokonaisuuksia. Erno Paasilinna on yksi harvoista esseetä taidemuotona pohdiskelleista suomalaisista kirjailijoista, ja hänenkin pohdintansa sopivat lähinnä johdannoksi siihen, mitä essee voi olla.

Hesari huomioi myös, että esseistiikkaa ovat lähteneet julkaisemaan lähinnä pienet kustantajat. Savukeitaan ohella harvemmin mainitaan esim. SanaSato. Suuret tuottavat mernestysprosaisteja ja pitävät yllä keskikokoista runoilijakaartia imagosyistä. Mutta esseen nousun tapaisiin ilmiöihin niillä ei näytä olevan häikäilemättömyyttä lähteä. Uusien päänavausten suhteen aloite pysynee yhä pienten ja keskisuurten käsissä, jälleen yksi syy iloita kolmen suuren muodostaman kulttuurikartellin murtumisesta.

lauantai 8. toukokuuta 2010

Konditionaalinen pidättäytyminen



Törmäsin vastikään osuvaan termiin, jota en ollut ennen kuullut: konditionaalinen pidättäytyminen. Se tarkoittaa tietyntyyppistä varmuutta omasta käyttäytymisestä tilanteessa, johon ei ole joutunut. Konditionaalinen pidättäytyminen on tyypillistä hyvin moralistisille ja idealistisille yksilöille, joiden mielestä tietyt teot ja tekemättä jättämiset ovat yksiselitteisen tuomittavia olosuhteista riippumatta. He ovat siten moraalisesti värisokeita, etteivät erota minkäänlaisia harmaita alueita, ja heiltä näyttää myös puuttuvan jonkinlainen syvempi kuvittelu- ja samaistumiskyky.

Tällaisia ihmisiä löytyy kaikilta poliittisilta ja aatteellisilta sektoreilta. Olen tavannut tiukan pasifistin, joka väitti pidättäytyvänsä väkivallasta siinäkin tapauksessa, että joku yrittäisi raiskata hänen tyttöystävänsä. Ultravapaan kapitalismin jyrkkä kannattaja saattaa puolestaan sanoa, että kannattaisi ilmaisen terveydenhuollon lakkauttamista silloinkin, jos hän itse tarvitsisi sydänleikkausta, johon hänellä ei olisi varaa.

Kuvaamani kaltaiset luonteet ovat pelottavia, kuten idealistit aina. Eniten pelkään sellaista ihmistä, joka luottaa vakaasti omaan rationaalisuuteensa ja uskoo käyttäytyvänsä joka tilanteessa samalla tavoin. Häneltä voi odottaa mitä tahansa.

Nykyeurooppalaisella on usein tapana pohtia, miten olisi toiminut natsi-Saksassa. Aihetta sivusi tänään Tommi Melender blogikirjoituksessaan. Luettuani kirjahyllyllisen kolmatta valtakuntaa käsittelevää tieto- ja kaunokirjallisuutta voin omasta puolestani vastata, etten tiedä. Sikäli kuin itseäni tunnen, olisin saattanut olla intomielinen natsi tai intomielinen antinatsi. Äärimmäisyydet vetävät minua puoleensa, joten on viime kädessä sattumankauppaa, olisinko ollut kaasukammioon marssivien vai heidän viimeistä matkaansa vartioivien joukossa. Nykyisen minäni mielestä uljainta olisi ollut kuulua Hitlerin murhayritykseen osallistuneihin konservatiivisiin upseereihin, jotka vastustivat natsien kansanmurhapolitiikkaa mutta halusivat jatkaa saksalaisen Völkisch-nationalismin perinteitä. Mutta tämä on silkkaa jälkiviisautta.

Jonathan Littellin Hyväntahtoiset -romaanin päähenkilö, entinen SS-upseeri Maximillian Aue, on oikeastaan sanonut jo kaiken konditionaalisesta pidättäytymisestä, ja hänen sanoihinsa tämäkin kirjoitus on hyvä päättää:

Ette voi koskaan sanoa: En tapa koskaan - se on mahdotonta, voitte korkeintaan sanoa: Toivon etten tapa koskaan. Niin minäkin toivoin, halusin elää hyvän ja hyödyllisen elämän, olla ihminen toisten joukossa, muiden kanssa tasa-arvoinen, halusin kantaa korteni yhteiseen kekoon. Mutta toiveeni eivät toteutuneet, ja vilpittömyyttäni käytettiin hyväksi työssä, joka osoittautui pahaksi ja sairaaksi, ja ylitin pimeän rajat, ja kaikki se paha tuli minun elämääni, eikä mikään voi sitä koskaan korjata. Sanoistakaan ei ole hyötyä, ne katoavat kuin vesi hiekkaan, ja se hiekka täyttää suuni. Elän, teen sen mikä on mahdollista, ja sama koskee kaikkia, olen ihminen siinä missä muutkin, olen ihminen kuten tekin. Sanon, että olen kuten te!

torstai 6. toukokuuta 2010

Hullut tiedemiehet

















Kuten kaikkialla muuallakin, tiedemaailmassa on omat helppoheikkinsä ja huomionkipeät puoskarinsa. Useimmiten he ovat harmittomia, kuten kotoinen Kauko Niemisemme, eikä heidän vakavasti ottamisestaan ole vaaraa. Tunnetaan kuitenkin tapauksia, joissa mainetta, arvonantoa ja valtaa himoitseva tiedepuoskari on ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja saanut mahtavia poliitikkoja tuekseen.

Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on neuvostoliittolainen biologi Trofim Lysenko (1898-1976), joka johti kotimaansa maataloustieteiden akatemiaa aina 1960-luvun puoliväliin saakka. Lysenkon tausta oli vaatimattoman talonpoikainen, mikä miellytti Stalinia samoin kuin sekin, että Lysenko halveksi perustutkimusta ja halusi tieteen keskittyvän käytännön kokeiluihin. Lysenkon kaltaista miestä tarvittiin, kun koko maatalous piti mullistaa ja kapitalistimaat lyödä ruoantuotannossa. Hänestä tuli tiedemaailman diktaattori, jonka arvostelu oli hengenvaarallista ja vuodesta 1948 lähtien virallisestikin kiellettyä.

Lysenko hylkäsi mendeliläisen genetiikan ja lämmitti uudelleen Lamarckin teorian hankittujen ominaisuuksien periytymisestä. Ajatus sopi täydellisesti kommunismin ideologiaan, koska se avasi mahdollisuuden homo sovieticuksen luomiselle. Ihmisen ja luonnon kehitys ei enää ollut sattumanvaraista, vaan sitä voitiin ohjata tahdolla ja ennen kaikkea nopeuttaa. Utopiaan oli kiire.

Käytännön miehenä Lysenko ei jättänyt teorioitaan laboratorio-oloihin, vaan kiirehti testaamaan niitä laajassa mittakaavassa kentällä. Yksi hänen tunnetuimmista kasvitieteellisistä kokeiluistaan liittyi idunviritykseen eli vernalisaatioon. Lysenko yritti "karaista" viljansiemeniä kylvämällä ne keväthangelle. Siemenet tietenkin turposivat ja paleltuivat, ja jättisadon sijasta tuloksena oli ruokapula. Tapauksesta kirjoittaessaan Aleksandr Solzhenitsyn totesi sarkastisesti, että koska Lysenko ei voinut sanoa, että lumi oli kulakki tai että hän itse oli idiootti, hän päätti syyttää epäonnistumisesta muiden kasvitieteilijöiden ja maatalousinsinöörien sabotaasia, ja heitä lähetettiinkin sadoittain keskitysleireille.

Lysenko myös lupasi Stalinille muuttaa Siperian ilmaston jättimäisillä puunistutusohjelmilla. Puita istutettiinkin satoja miljoonia, mutta sikäläisissä oloissa vain neljä prosenttia selviytyi. Kaiken kaikkiaan Lysenkon kokeilut olivat niin katastrofaalisia ja hänen valta-asemansa neuvostotieteessä kesti niin kauan, että on väitetty hänen vaikuttaneen ratkaisevasti Neuvostoliiton häviöön kylmässä sodassa.

Donald Rayfieldin kirjasta Stalin and His Hangmen löytyi merkillinen tieto: Stalin itse näyttää olleen tietoinen lysenkolaisen tieteen heppoisuudesta. Hän oli mm. raapustanut Lysenkon laatimiin muistioihin halveksivia reunahuomautuksia. Silti hän piti Lysenkon valtaistuimellaan. Kenties Stalin ei vain ottanut maataloutta läheskään niin vakavasti kuin vaikkapa aseteknologiaa, jonka alueella hän oli paljon pragmaattisempi ja vähemmän ideologiansa ohjailema. Maatalouden saattoi uhrata ideologialle, koska epäonnistumisten aiheuttamat pulakaudet ja nälänhädät eivät uhanneet hänen valta-asemaansa, mutta hävitty sota olisi ollut katastrofi.

Lysenkon tragikoominen tapaus kertoo paljon tieteen ja ideologian välisistä suhteista. Pohjimmiltaan se todistaa tieteen luotettavuuden puolesta eikä sitä vastaan. Tiede voi olla alisteinen ideologialle vain tiettyyn rajaan saakka: kun halutaan kestäviä tuloksia, aatteen ohjaksia pitää hellittää. Politisoituneella tutkimuksella on tapana tuottaa epäonnistumisia käytännön tasolla, eivätkä ideologisesti valjastetut tutkijat aina onnistu kehittämään edes näennäisesti uskottavaa teoriaa. Suhteellisuusteoriaa pidettiin Neuvostoliitossa porvarillisena hapatuksena ja Mendelin perinnöllisyystiedettä dekadenttina, mutta suhteellisuusteorialle ei koskaan onnistuttu keksimään marxilaista vastinetta ja genetiikan oikeaoppinen vastine johti katastrofeihin.

Lysenkon tieteellinen harharetki kuuluu nykyään tieteenhistorian kuriositeetteihin, mutta joissakin kulttuurin ilmiöissä sillä on vielä vaikutusta. Biologin koulutuksen saaneella sisarellani oli tapana lukea tyttärelleen Pekka Töpöhäntä -kirjoja, ja muuan niistä löytynyt episodi huvitti häntä kovasti. Kun Pekka Töpöhäntä sai liudan pentuja Maija Maitoparran kanssa, osalla pennuista oli pitkä häntä ja osalla lyhyt. Lamarck ja Lysenko elävät siis edelleen lastenkirjallisuudessa.