torstai 17. kesäkuuta 2010

Nero piparkakkutalojen keskellä


Jörn Donnerin muistelmakirja Ingmar Bergmanista on lukemisen arvoinen, vaikka se jääkin pitkälti Laterna magican ja muun olennaisen Bergman-kirjallisuuden täydennysosaksi. Fragmentaarisista muistikuvista piirtyy rehellisen oloinen henkilökuva ja kuvaus siitä, millaista elokuvanteko on pienessä maassa.

Donner kirjoittaa hyvin (älkää kysykö mitä se tarkoittaa, lukekaa ennemmin kirja). Kieltämättä minua häiritsee hänen tapansa kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa. Menetelmä tuntuu maneerilta aina kun siihen törmää. Kenties se on joillekin kirjoittajille ainoa tapa ottaa etäisyyttä omasta elämästä kirjoittaessa. Donnerin mukaan Bergman puhui itsestään samoin.

Muistelman johtomotiiviksi muodostuu kysymys, miten ihmisestä tulee taiteilija. Kuinka suuri osuus on sattumalla, kuinka suuri omalla toiminnalla? Kysymykset tuntuvat läheisiltä, olen itsekin miettinyt monesti, miksi olen huippuälykäs ja monilahjakas valioyksilö. Yhä enemmän uskon, että itsestä riippumattomilla tekijöillä on ratkaiseva osa: hyvillä geeneillä, kulttuuria arvostavalla lapsuudenympäristöllä ja joutilaalla nuoruudella.

Bergmanin kohdalla kysymys on mutkikkaampi, hän kun sattui olemaan ruotsalainen.

Ruotsi on maa, jonka kulttuuri ja kansanluonne eivät herätä minussa minkäänlaista innostusta. On mysteeri, miten tuossa sillipurkkien, yhteislaulujen ja sukupuolineutraalien päiväkotien maassa on voinut syntyä neroja, sellaisia kuin Bergman ja August Strindberg. He taitavatkin olla ainoat.

Mieleeni muistuu ensimmäinen käyntini Torniossa vuonna 2003. Tornio on rujo ja ankea betonikeskittymä, jossa asuvat epäilemättä harkitsevat itsemurhaa vähintään kerran vuorokaudessa. Ainoa tapa tehdä kaupungista esteettinen olisi lakaista se maan tasalle Dresdenin kaltaisilla mattopommituksilla ja rakentaa sitten kaikki uudelleen.

Hannulan sillan yli pääsi kävellen muutamassa minuutissa Ruotsin puolelle Haaparantaan. Siellä taas oli silmänkantamattomiin piparkakkutaloja ja kynsisaksilla leikattuja nurmikoita. Oloni siellä oli epätodellinen. Tornio oli ruma mutta kouriintuntuva; Haaparanta oli täysin vieraannuttava. Se ei näyttänyt oikeiden ihmisten, vaan outojen satuhahmojen rakentamalta ja asuttamalta paikalta.

Samalta minusta tuntui, kun viimeksi kävin Tukholmassa joulun alla 2005. Vanhakaupunki oli liian pittoreski, että siitä olisi voinut pitää. Postilaatikotkin olivat pastellinvärisiä. Kaikki oli ällöttävän sympaattista. Donnerkin kuvaa toisen maailmansodan jälkeisen Tukholman imelää yleisilmapiiriä: "Tukholmaa leimaa kaikkialla läsnä oleva makeus, jota lukuisat vanhat rakennukset huokuvat. Missään ei ole sirpalevaurioita tai pommien jälkiä. Kaikki ruotsalaiset näyttävät tyytyväisiltä."

Donnerin kirja yrittää hahmottaa myös ruotsalaisuuden osuutta Bergmanin persoonassa ja taiteessa, mutta en silti saanut tyydyttävää vastausta kysymykseen, kuinka sellaisessa ympäristössä kasvanut saattoi saada aikaan muutaman niin hienon elokuvan. Baudelaire kirjoitti, että suuren miehen täytyy olemassa ollakseen "kehittää iskuvoima joka voittaa tuhansien yksilöiden yhteisen vastarinnan." Bergman teki luultavasti juuri niin. Hirvittää ajatellakin, millainen urakka se on kansankodin kasvatille ollut.

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Varjojen maasta














Jotkut lukijat ovat kaiketi huomanneetkin, että muuan blogi on viime aikoina toiminut käytännössä Marginalian varjoblogina. Loistava puhalllus on tänä vuonna päivittynyt harvakseltaan, ja varsinkin parin kolmen viime kuukauden merkinnät ovat käsitelleet pääosin minua, silloin tällöin myös Tommi Melenderin blogia.

Blogin pitäjä Lassi Kämäri näyttää pitävän minua (ja ilmeisesti myös Melenderiä) parhaana esimerkkinä "aikalaishulluudesta", jota hän ilmoittaa bloginsa käsittelevän. Oikeastaan voisin tässä käyttää Kämäristä hänen oman estetiikkansa mukaisesti nimeä Kassi Lämäri, yksi lukija kun ei ottanut uskoakseen, että kyseessä on todellinen henkilö, vaan epäili häntä jonkin opiskelijaporukan kollektiivisesti luomaksi vitsiksi.

Yksi toistuva piirre Lämärin minua käsittelevissä merkinnöissä on se, että hän kiistää minun olevan oikea kirjailija ja pitää minua julkisuushakuisena harrastelijana. Tämä on tietysti kovin imartelevaa mieheltä, jonka oma tuotanto koostuu "jokapäiväinen leipämme viedään kehitysmaiden lasten suusta" -tasoisista aforismeista, joiden tärkein levittäjä on ollut niitä Princess Royal -teepusseihin painattanut elintarvikefirma Transmeri. Mutta kiinnostampaa on hänen pikkusieluinen raivonsa, joka tunkee läpi koko blogista, ei pelkästään allekirjoittanutta koskevista merkinnöistä.

Pikkusieluisuus ilmenee Lämärillä kyvyttömyytenä tai haluttomuutena nähdä muita kuin kirjaimellisia merkityksiä sekä moraalisena tuohtumuksena asioista, jotka yleensä saavat iltapäivälehtien yleisönosastokirjoittajat tulistumaan. Jälkimmäisestä löytyy viihdyttäviä esimerkkejä täältä ja täältä. Yksitotisessa jäärävasemmistolaisuudessaan Lämäri on oikeastaan eräänlainen karvalakkieditio Putte Wilhelmssonista.

Filistealaisen raivonpuuskan Lämärissä aiheutti myös alkuvuodesta 2009 ilmestynyt neljäs kirjani. Siihen hän on merkinnöissään palannut yhä uudelleen, vaikka tuomitsi (ilmeisesti sitä lukematta) teoksen eri verkkofoorumeilla "ilmaisultaan epäonnistuneeksi" ja muutenkin kelvottomaksi.

Minusta moinen fiksoituminen yhteen kirjailijaan ja hänen tuotoksiinsa on perin outoa, enkä lähde arvailemaan sen psykopatologista tai muuta taustaa. Lämärin purkauksissa on kuitenkin aistittavissa itsensä henkiseen / kirjalliseen / sosiaaliseen umpikujaan ajaneen ihmisen patoutunutta aggressiota, joka etsii sopivaa kohdetta ja sellaisen löydettyään takertuu siihen pakkomielteisesti.

Pahin loukkaus tällaisen ihmistyypin edustajaa kohtaan on jättää hänet kiehumaan omissa liemissään. Olkoon tämä siis ensimmäinen ja viimeinen merkintä, jonka kirjoitan Kassi Lämäristä tähän blogiin.

Ilmauksia, jotka pitäisi kieltää (osa 2)


Muutosjohtaminen

Joukkoistaminen

Sukupuolettuneisuus

Koivuklapiproosa

Synergiaetu

Oikeistopopulismi

Lopputulema

Tulokulma

Missio

Verkostoituminen

Jalkautua


(Kiitos lukijoille, jotka lähettivät täydennyksiä listan ensimmäiseen osaan. Olen lisännyt parhaat niistä tähän. Lista täydentyy jatkuvasti.)

perjantai 11. kesäkuuta 2010

William Wyler


William Wyler (1902-1981) kuuluu niihin klassisen Hollywoodin suuruuksiin, joista ei nykyään liiemmin pidetä meteliä. Film noir -kirjassaan Seinä vastassa (Suomen elokuva-arkisto, 1982) Matti Salo lainaa David Morse -nimisen kirjoittajan mietteitä Wyleristä:

On tuskin yllättävää, että Wyler ei ole nykyään muodissa, sillä hänen teoksensa ilmenevät vapauden kieltona. Wylerin elokuvan kehitelmässä mahdollisuudet asteittain saarretaan, hänen henkilöhahmonsa liikkuvat yhä pienemmissä kehissä - vapaus näyttäytyy kiusauksena, eräänlaisena syöttinä johon hänen henkilönsä hanakasti tarttuvat vain tuhotakseen itsensä ja siten todistavat oman olemassaolonsa valheellisuuden, niin kuin MacBeth kuunnellessaan kolmen noidan ennustuksia.


Morsen katkelmaan voisi lisätä, että Wyler heittää katsojalle aivan samanlaisen valheellisen syötin. Hänen elokuviaan katsoessa haluaa uskoa, että ihmisen luontainen oikeudentaju tai henkilöhahmojen parhaat luonteenpiirteet lopulta pääsevät voitolle, mutta lopussa huomaa järkytyksekseen, että henkilöt ovat alusta saakka kulkeneet tuhoaan kohti ennalta määrättyä polkua pitkin. Juuri katsojan odotuksilla pelaaminen on Wylerin julminta kissa ja hiiri -leikkiä, ja kehittyy huippuunsa pitkän uran tehneen ohjaajan myöhäistuotannossa.

Aikanaan arkaa aihetta eli homoseksuaalista suhdetta käsittelevä Huhu (The Children's Hour, 1961) rakentaa painostavan tarinan valheellisesta syytöksestä ja sen seurauksista pikkukaupunkimiljöössä. Katsoja odottaa totuuden paljastuvan, mikä tapahtuukin, mutta vasta kun kaikki on liian myöhäistä ja päähenkilöiden elämä jo pilalla. Elokuva loppuu kohtaukseen, jossa Audrey Hepburn kävelee pois hirttäytyneen Shirley MacLainen hautajaisista ja hänen entinen rakastettunsa James Garner katselee häntä etäisyyden päästä. Se on vähintään yhtä musertava kohtaamattomuuden ja determinismin kuva kuin Kolmannen miehen loppu. Viimeinen mahdollisuus toiveikkaaseen päätökseen ei toteudu: rakastavaiset eivät palaa yhteen, vaan Hepburn jatkaa ilmeisesti kohtalonsa hyväksyneenä määrättyyn suuntaansa ja Garner, joka ei osaa lakata potkimasta tutkainta vastaan, katselee haikeana perään.

Kenties terävimmin predestinaation kuvio piirtyy Wylerin viimeisessä elokuvassa Tapaus L. B. Jones (The Liberation of L. B. Jones, 1970). Nykyään pirullisen vaikeasti saatavilla oleva elokuva on hatunnoston arvoinen suoritus siksikin, että Wyler on onnistunut luomaan mestariteoksen rotudraaman, lajityypeistä puisevimman, puitteissa.

Alunperin elokuvan pääosaa asianajaja Oman Hedgepathina piti esittää Henry Fonda eikä Lee J. Cobb. Amerikkalaisen suoraselkäisyyden perikuva Fondan laittaminen moraaliseksi pelkuriksi osoittautuvan juristin rooliin olisi ollut hurja temppu, paljon räväkämpi kuin Fondan myöhempi tylsä rooli Huuliharppukostajan konnana.

Hedgepathin henkilökuva on järkyttävä ja traaginen, koska elokuvan alusta saakka on selvää, että hän etsii sisäistä puhtautta, mutta lopussa uhraa kaiken muun ohella myös tämän tavoitteensa vain ollakseen sosiaalisesti salonkikelpoinen. Kun hän painaa villaisella kaupungissaan tapahtuneen raa'an rotumurhan ja kehottaa katuvaa syyllistä unohtamaan koko jutun, hänessä puhuu ikiaikainen vanhan etelän rotuerotteluperinne, joka on osoittautunut hänen sisäisiä pyrintöjään vahvemmaksi. Hedgepath tiedostaa tämän itsekin ja kärsii siitä, ja kun hän kävellee elokuvan lopussa murtuneena miehenä takaisin taloonsa, katsoja yhä säälii häntä. Ihmisen ristiriitaisen pyristelyn tulkkina Wyler on lahjomaton.

Helpotusta ei myöskään tuo Tapaus L. B. Jonesin vastenmielisimmän henkilöhahmon, rasistisen öykkäripoliisi Stanley Bumpasin murha elokuvan loppumetreillä. Muuan kinefiiliystäväni totesi osuvasti, että se ei tuota kummempaa tyydytystä kuin vesikauhuisen koiran lopettaminen. Bumpas on brutaali, animaalinen tyyppi, jollaiset tekevät likaisen työn jokaisessa sortojärjestelmässä, mutta ovat samalla sortokoneiston alin ja helpoimmin korvattava lenkki. Hedgepathin kaltaiset yksilöt, joista sorron jatkuminen oikeasti riippuu, eivät koskaan saa rangaistustaan. Pahan poliisin ampuminen on katharsiksen irvikuva, mutta tuskallisinta on, että se on Wylerin kuvaamassa maailmassa ainoa mahdollinen katharsiksen muoto. Kaikki jatkuu kuten ennenkin, eivätkä yksityiset kostot ja lyhyet väkivallan purkaukset suista mitään radaltaan.

Tapaus L. B. Jonesin jälkeen Wyler eli vielä reilut kymmenen vuotta, muttei enää ohjannut elokuvia, ilmeisesti terveydellisistä syistä. Hän saattoi olla myös kyllästynyt elokuvantekoon petyttyään siitä, ettei hän päässyt ohjaamaan Panssarikenraali Pattonia (1969), vaan ohjaajaksi valittiin Franklin J. Schaffner. Hyvä Pattonista tuli ilman Wyleriakin, mutta se on pitkälti pääosaa esittäneen loistavan George C. Scottin ansiota. On turhauttavan hauskaa spekuloida, millainen mestariteos olisi saatu aikaan Wylerin psykologisen silmän ja Scottin näyttelijänlahjojen yhdistyessä.

torstai 10. kesäkuuta 2010

Ahdistelua














Viime aikoina on puhuttu paljon seksuaalisesta ahdistelusta, varsinkin eduskunnassa, mutta edelleen on hämärän peitossa, mitä termi tarkoittaa. Jos minun pitäisi laatia sanakirjamääritelmä lehdistä lukemani perusteella, se kuuluisi: "seksuaalisesti epäviehättävien miesten tekemiä lähestymisyrityksiä". Tämä olisi riittävän laaja ja samalla täsmällinen määritelmä toiminnalle, joka tuntuu sisältävän melkein mitä tahansa ulkonäön kehumisesta rintojen puristeluun.

En muista lähdettä, mutta tuoreimman eduskunnan ahdisteluskandaalin yhteydessä joku naiskansanedustaja totesi, että onneksi eduskunnassa on myös "nuoria miehiä, jotka hallitsevat sivistyneen flirtin". Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Sitä, että jos kaksimielisiä juttuja tai vihjailevia katseita tulisi Alexander Stubbin kaltaisen nuoren, dynaamisen ja salskean miehen taholta, nainen pitäisi sitä imartelevana. Kun samaa tekee viisi-kuusikymppinen, vähän mahakas Keskustan rivikansanedustaja joltakin pikkupaikkakunnalta, se onkin iljettävää ahdistelua.

Oikeus lähestymisyrityksiin on vain nuorilla ja komeilla, muiden pitäisi ilmeisesti sovinnolla myöntää tappionsa suuressa darwinilaisessa kamppailussa ja vetäytyä koloihinsa kuolemaan. Se voikin olla pian viisain ratkaisu: vähemmän viehättävien elämä alkaa käydä ylettömän hankalaksi, koska heidän viattominkin eleensä voidaan tulkita ahdisteluksi.

Tällaisissa kaksoisstandardeissa on se kummallinen puoli, että ne herättävät halun puolustaa aivan ketä tahansa niiden uhriksi joutuvaa. Vielä viitisen vuotta sitten olisin pitänyt aivan mahdottomana ajatuksena, että joskus tuntisin voimakasta sympatiaa Ilkka Kanervaa kohtaan. Johanna Tukiais -kohun aikana mahdoton muuttui mahdolliseksi. Nyt sympatiani on taas vahvistunut, kun Kanervaa on parin viime kuukauden aikana riepoteltu flirttailevien viestien lähettelystä 20- ja 16-vuotiaille naisille.

Moralistit ovat hekumoineet sillä, että Kanervahan voisi olla viestittelyn kohteiden isä tai jopa isoisä. Kukaan taas ei ole kauhistellut sitä, että Sauli Niinistökin voisi kevyesti olla Jenni Haukion isä. Niinistö on mediaseksikäs ja nykyaikainen, Kanerva taas Kekkosen ajan jäänne ja habitukseltaan jotenkin kömpelön setämäinen. Niinpä hänet voi kätevämmin leimata vanhaksi irstailijaksi, joka ei osaa hillitä sukupuoliviettiään.

Tähän voidaan sanoa, että Kanervalla on puoliso, mikä tekee hänen flirttailustaan moraalitonta. Mutta jos parisuhdeuskollisuus asetettaisiin poliittisen luotettavuuden kriteeriksi, moniko kansanedustaja tai ministeri säilyttäisi paikkansa? En myöskään usko, että yksityiselämän huikentelevaisuudesta voisi päätellä mitään siitä, miten henkilö hoitaa virkaansa. Adolf Hitler oli yksityiselämässään esimerkillinen poliitikko, joka ei juossut naisissa eikä juopotellut ja söi pelkkiä kasviksia.

Kanervaan kohdistuvan myötätunnon ohella olen välillä harkinnut kasvattavani kalapuikkoviikset ja ryhtyväni käyttämään huonosti istuvaa pukua, ihan vain solidaarisuudesta aikamme todellista paarialuokkaa, "Keskustan kalapuikkoviiksisiä kansanedustajia" kohtaan. Nämä nöyhtäiset lähimmäisemme ovat vapaita kohteita ivalle ja halveksunnalle, ja pilapiirroksissa heitä karrikoidaan samaan tapaan kuin aikoinaan koukkunenäisiä, rahojaan laskevia juutalaisia. On aivan selvää, ettei yksikään ihmisoikeusjärjestö tai syrjinnän vastainen komitea ryhdy puolustamaan heitä, joten eettinen vastuu jää kaltaisteni valveutuneiden yksityishenkilöiden harteille.

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Oikeusjuttu


Olin tänään Helsingin hovioikeudessa seuraamassa Jussi Halla-ahon tapauksen suullista pääkäsittelyä. Lyhytmuistisille tiedoksi, että oikeudenkäynti oli jatkoa viimesyksyiselle käräjäoikeuden istunnolle, jossa puitiin tätä nettikirjoitusta. Rikosnimikkeet olivat käräjillä kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkominen, joista ensimmäinen hylättiin ja jälkimmäisestä määrättiin sakkoja. Hovioikeuden tuomiota joudutaan näillä näkymin odottamaan elokuulle saakka kesäajan ja oikeustalon muuton takia.

Huonona herääjänä ehdin paikalle vain syyttäjän ja Halla-ahon loppulausuntojen ajaksi, mutta ilmeisesti en menettänyt paljoa, koska varsinainen käsittely oli kuulemma pitkälti käräjäoikeuden istunnon toisintoa. Istunto ei myöskään ollut samanlainen media- ja yleisötapahtuma kuin syksyllä 2009, vaan tällä kertaa kaikki seuraamaan tulleet mahtuivat istunnolle varattuun pieneen saliin.

Halla-aholta puuttuu poliittisen demagogin tai kansanjohtajan karisma, mutta verbaalisesti hän on taitava, mikä näkyi hänen loppupuheenvuorossaan. Syyttäjä Kolehmaisen esiintyminen oli kovin vaisua. Oikeusistunnoissa harvemmin vierailevana minua hämmensi se, että syyttäjä vetosi puheenvuoroissaan brittiläiseen, belgialaiseen ja jopa turkkilaiseen ennakkotapaukseen. Tämä on tietenkin osa EU:n lainsäädännön yhdenmukaistamisen trendiä, joka sinällään tuntuu kylmäävältä. En haluaisi omaa oikeustapaustani ratkaistavan ulkomailla tehtyjen päätösten mukaan jo maiden erilaisten oikeushistorian ja -perinteiden vuoksi. Turkkilaiseen tapaukseen vetoaminen oli erityisen outoa, Turkki kun ei ole EU-maa eikä länsimaisen oikeusvaltion malliesimerkki.

Mitä itse oikeudenkäynnin luonteeseen tulee, olen ammatikseni kirjoittavana ihmisenä huolestunut monista sen piirteistä. Erikoista kyllä, vaiteliain tapauksesta on ollut juuri oma viiteryhmäni: lukeneisto ja kulttuurieliitti. Se ei ole lainkaan osoittanut huolestumistaan siitä yhteiskunnan monikulttuuristumisen oheistuotteesta, jonka luulisi koskettavan sitä eniten: sananvapauden kaventumisesta. Tässä asiassa on tapahtunut Euroopassa viime vuosikymmenten aikana selvä muutos. Kun Salman Rushdie sai kuuluisan fatwansa 1980-luvun lopulla, poliitikot ja suurin osa lukeneistosta tuomitsivat fundamentalismin ja ilmaisivat sympatiansa kirjailijaa kohtaan. Iranille ja Ruhollah Khomeinille ei osoitettu ymmärtämystä, eikä yksikään länsimainen hallitus esittänyt anteeksipyyntöä. Muistan tuolta ajalta oman kymmenvuotiaan tuohtumukseni ja iloni siitä, että vapaa maailma asettui puolustamaan ilmaisunvapautta.

Vuonna 2001 ilmapiiri oli jo toinen. Ranskassa Michel Houellebecq aiheutti kohun teoksellaan Oikeus nautintoon -romaanillaan, jonka päähenkilö herjasi islaminuskoa ja muslimeita raflaavin sanakääntein. Kirjailija valoi öljyä liekkeihin sanomalla haastattelussa islamia ”maailman typerimmäksi uskonnoksi” ja Koraania ”vihan tekstiksi”. Houellebecq ei saanut fatwaa kuten Rushdie, eikä häntä murhattu kuten elokuvaohjaaja Theo Van Gogh. Sen sijaan hänet haastettiin omassa kotimaassaan oikeuteen ”rotuvihaan yllyttämisestä”, mitä vastaa Suomen laissa kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Houellebecq voitti oikeusjutun, mutta itse haasteen viesti oli oireellinen: oikeus arvostella uskontoja ei enää ollut itsestäänselvyys, ainakaan muhamettilaisuuden tapauksessa.

Sanankäyttäjän tässä maassa nauttima vapaus on haurasta juuri siksi, että siitä tulee kovin helposti itsestäänselvyys. Ihminen, joka ei ole kokenut mielipidevainoa ei aina ymmärrä, että lain turva on historiallinen saavutus eikä luonnollinen tila. Sananvapautta rajoittavia säädöksiä ei ymmärretä vastustaa, koska mihin syntymälahjana saatu vapaus nyt voisi kadota, ja niinpä säädöksiä tulee lisää. Juuri näin vapaus menetetään, vaivihkaa.

Siksi sananvapausjärjestöjen ei pitäisi kiinnittää huomiotaan pelkästään autoritaarisiin maihin, vaan puolustaa ilmaisunvapautta myös ja ehkä ensisijaisesti siellä, missä se lakisääteisesti vallitsee. Suomen PEN-klubin ala-arvoinen toiminta Halla-ahon oikeudenkäynnin ensimmäisessä vaiheessa sai minut päättämään, etten vastaisuudessakaan liity sen jäseneksi. Järjestön johto antoi asiasta ympäripyöreitä kommentteja, joissa annettiin ymmärtää, että Halla-ahon olisi pitänyt varoa sanojaan. Tällaista joukkoa edesmennyt Theo Van Gogh olisi nimittänyt "kamelinnussijoiden viidenneksi kolonnaksi" enkä ymmärrä, miten sellaiset voivat puolustaa minun etujani.