maanantai 13. syyskuuta 2010

Vallan kirjailijat?














Kirjoitan nyt tylsästä aiheesta, josta mielestäni keskustellaan Suomessa aivan liian paljon: nimittäin kirjailijoiden apurahoista.

Viime viikkoina on ollut puhetta Elina Jokisen väitöskirjasta "Vallan kirjailijat", joka tutkii valtion apurahoitusta kotimaisille kirjailijoille. Itse väitöskirjaa en ole lukenut, joten puutun tässä vain siihen, mitä siitä on julkisuudessa sanottu ja millaisia puheenvuoroja se on kirvoittanut. Ääneen ovat jälleen päässeet ne höttöpopulistit, joita nykyään tulee vasemmalta ja oikealta. Heidän mielestään kirjailijan työn pitäisi olla tulosvastuullista, eli jos teokset eivät myy tarpeeksi, kannattaa vaihtaa ammattia. Heidän tapaistaan on myös väittää, että yhteiskunnan rahoitus tekee kirjallisuudesta säyseää ja tasapaksua. Jotkut Jokisen julkisista kommenteista viittaavat samantapaiseen näkemykseen: "Jos apurahajärjestelmä on kirjailijan elinehto, silloin kirjailija elää järjestelmän ehdoilla." (HS 3.9.2010)

Tällaiset päänavaukset eivät ole uusia. Hyvin samansuuntaisesti maamme kirjallisuutta moitti jo 70-80-lukujen taitteessa Kaurasen, Saarisen, Blomstedtin ja kumppaneiden klikki. Erno Paasilinna, jota arvostan valikoivasti, kommentoi heidän julkilausumaansa Eino Leino -seuran kokouksessa syyskuussa 1980:

Sitten seuraa sitaatti: "Kirjailijat oppivat... taistelemaan keskenään paikasta auringossa... ja kirkkaimman potin korjaavat ne, joiden teksteissä ei turhia kysellä, ei liikoja kokeilla." Roskaa. Pitkiä apurahoja ovat saaneet meillä esimerkiksi Christer Kihlman, Pentti Saarikoski, Hannu Salama, Alpo Ruuth. Heille ei ole annettu niitä sen perusteella, että he olisivat kaikkein vähiten kyselleet, kokeilleet tai kapinoineet. (Valikoimassa Riita maailman kanssa, 1997)


Nykyään Paasilinnan luettelossa olisi eri nimet, mutta heistä voisi epäilemättä sanoa samaa. Suuri osa omastakin toimeentulostani tulee vaihtelevan suuruisista apurahoista. Tuotantoni laadusta voi tietenkin olla mitä mieltä haluaa, mutta kukaan tuskin kehtaisi väittää minua mielistelijäksi tai vallan sätkynukeksi. Tähän asti olen pärjännyt kohtalaisen hyvin, en valita. Katsotaan tosin, kiristyvätkö rahahanat seuraavan kirjani jälkeen, jossa haukun kulttuuriväkeä aika estottomasti.

Väite, ettei Suomessa julkaistaisi tai tuettaisi riittävän monipuolista kirjallisuutta, on yksinkertaisesti puppua. Maassamme on niin suuri määrä kustantamoja - suuria, keskikokoisia ja pieiniä - ja niiden julkaisema materiaali on niin kirjavaa, ettei valtavirrasta puhuminen ole aikoihin ollut perusteltua. Voi olla, että suomalainen kirjallisuus on vasta nyt saavuttanut sellaisen kriittisen massan, että se tuottaa automaattisesti monipuolista materiaalia.

Jokisen tutkimuksessa on otettu huomioon vain valtion apurahat. Tutkimustulokset voisivat olla erilaisia, jos mukana olisivat yksityisten rahastojen ja säätiöiden apurahat, jotka muodostavat merkittävän osan etenkin nuorten tekijöiden toimeentulosta. Itsekin olen "valtion elätti" vain osaksi: pienehkön kirjastoapurahan olen saanut joka vuosi toisen kirjani ilmestymisestä lähtien (siis vuodesta 2005), mutta valtion yksivuotisen taiteilija-apurahan olen saanut vain kerran. Muut apurahani ovat tulleet mm. Suomen kulttuurirahastolta ja Alfred Kordelinin säätiöltä, joiden kanssa valtiolla ei ole mitään tekemistä.

Apurahapummeista ja apurahalautakuntien diktatuurista valittavat eivät ole koskaan osanneet selittää, miksi lukijoiden diktatuuri olisi parempi kuin lautakuntien. Apurahajärjestelmässä on tietenkin vikansa: kirjailijan toimeentulo on pätkittäistä ja epävarmaa ja suurimmat apurahat menevät aina niille, joilla on oikeat kaverit. Sille ei voi mitään. En usko täydellisiin ratkaisuihin, vaan kaikki vaihtoehdot ovat tavalla tai toisella huonoja. Niinpä pitää valita vähiten huono, ja tässä asiassa se on mielestäni valtiollinen apurahajärjestelmä. Vai olisiko esimerkiksi Timo K. Mukan pitänyt rahoittaa kirjoittamisensa metsätöillä tai ryhtyä kilpailemaan oman aikansa ilkkaremesten kanssa? Edellisessä tapauksessa hän ei olisi luultavasti kyennyt kirjoittamaan, jälkimmäisessä vaihtoehdossa hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Hän kuului kirjailijatyyppiin, jota ei omana aikanaan ymmärtänyt kulttuurieliitti eikä rahvas. Nykyään hän on klassikko, jota luetetaan koululaisillekin. Ennenaikaiseen hautaan hänet ajoivat roskajournalistit ja muut "menisit töihin tekotaiteilija" -tyypit, mikä oli "apuraha-apinoita" joka käänteessä haukkuvan Juha Vuorisen mielestä varmaankin ihan oikein.

Vanhaan mesenaattijärjestelmäänkään palaaminen ei onnistuisi, koska sivistysporvaristoksi kutsuttu ihmisryhmä on kadonnut keskuudestamme. Vanhaan hyvään aikaan rahakkaat ymmärsivät, että elämässä ja yhteiskunnassa on muutakin tärkeää kuin raha. Nyt he haluavat kaiken tuottavan voittoa. Mutta taidekirjallisuus on taloudellisesti täysin hyödytöntä: se ei tuota voittoa eikä sen pidäkään. Se on yksinkertaisesti sivistystasomme indikaattori, ja yhteiskunta joka ei suostu pitämään sellaista yllä, on barbaria.

Jos kaikkea turhaa ja tuottamatonta lähdettäisiin johdonmukaisesti karsimaan, pitäisi kirjallisuuden lisäksi tuet lopettaa monilta tieteenaloilta. Mennä saisivat mm. kielitiede, historiantutkimus, kaikki taiteentutkimus ja luultavasti suuri osa luonnontieteellisestä perustutkimuksestakin. En usko, että Elina Jokinenkaan on kirjoittanut väitöskirjaansa ilman apurahoja. Pitäisi ymmärtää, että tietyn sivistystason ylläpitämiseen yhteiskunta tarvitsee sektoreita, joita kysynnän ja tarjonnan laki ei koske, vaikka muuten pelaisikin täysin markkinatalouden sääntöjen mukaan.

Minulle on turha valittaa, että kirjailijoiden apurahat revitään tavallisen veronmaksajan selkänahasta. Niin sanottu tavallinen veronmaksaja on kateellinen, ahne, taikauskoinen ja kaunainen moukka. Hän ei koskaan ymmärrä hienon ja jalon päälle, vaan vaatii huolellisesti valikoitua roskaa. On aivan oikein, että sellaiset joutuvat kustantamaan kaltaisteni nerojen elämisen ja luomistyön. Se on mitätön hinta maksettavaksi siitä, että nykyiset ja tulevat lukijapolvet saavat nauttia tuottamistani huikeista visioista ja kirkkaista ajatuksista. Ja jos joku väittää minun laiskottelevan, vilkaiskoon listaa julkaisemistani ja suomentamistani teoksista.