keskiviikko 29. joulukuuta 2010

James ja naiset

Joulunpyhinä luin itselleni lahjaksi ostamani James Ellroyn tuoreen kirjan Hillikerin kirous. Kirja oli houkutellut minua äärelleen ilmestymisestään lähtien; se on nimittäin eräänlainen jatko-osa omaelämäkerralliselle kirjalle Muistoja pimeästä (My Dark Places, 1996), joka on Ellroyn teoksista tehnyt minuun suurimman vaikutuksen ja josta kirjoitin kuluneena vuonna esseenkin Kirjailija -lehteen. Muistoja pimeästä on ehkä sumeilemattomin koskaan kirjoitettu omaelämäkerrallinen teos, veret seisauttava kuvaus psykologis-seksuaalisesta pakkomielteestä ja siitä, kuinka pitkälle yksilö on sellaisen perässä valmis menemään. Ellroy kertoo siinä elämänsä merkittävimmästä tapahtumasta, hänen äitinsä vuonna 1958 tapahtuneesta seksuaalimurhasta ja siitä, miten hän alkoi vuosikymmeniä myöhemmin selvittämään tapausta eläkkeelle jääneen poliisietsivän avulla.

Edelliseen omaelämäkertaan verrattuna Hillikerin kirous oli lievä pettymys. Ellroy on siinä yhtä avoin ja anteeksipyytelemätön, mutta sisältönsä puolesta kirja tuntuu alaviitteeltä Muistoihin pimeästä. Mitään erityisen uutta tai kiinnostavaa ei tule ilmi, ja teosta rasittaa kirjailijaneron poseeraus, jota ei aiemmassa teoksessa ollut, tai ainakin se oli huolellisemmin naamioitua. Tyystin tyhjänpäiväinen kirja ei kuitenkaan ole. Saadakseen siitä jotakin irti täytyy vain tuntea Ellroyn aiempi tuotanto ja olla yleisemmin kiinnostunut tekijän sielullisesta rakenteesta; niille, joille Ellroy on uusi tuttavuus, en voi sitä suositella.

Yli kuusikymmenvuotias kirjailija kuvaa omia naissuhteitaan teini-iästä aivan viime vuosiin saakka. Ajassa edestakaisin hyppelevä teos dokumentoi tirkistelyt, ensimmäiset seksikokemukset, avioliitot ja -erot, platoniset ja lihalliset suhteet. Kaiken taustalla on jälleen murhattu äiti, Ellroyn ensimmäinen, traumaattisin ja tietyssä mielessä ainoa rakastettu, johon Ellroy on tuomittu vertaamaan jokaista myöhempää naistaan prostituoiduista vaimoihin. Välillä tuntuu, että kirjailija käsittelee partnereitaan Jean Ellroyn (tyttönimeltään Hilliker) projektioina.

Tämä fetisistinen suhtautuminen naisiin on kuulemma, yllätys yllätys, saanut feminismin tartuttamat kriitikot syyttämään Ellroyta naisvihamielisyydestä. Hyvä niin, minulle tällaiset syytökset ovat suora kehotus lukea teos ja varma merkki, että siitä löytyy ainakin jotain hyvää. Kovin yllättävää ei ole sekään, että Hillikerin kirouksen tapauksessa misogyniasta syyttäminen osuu reilusti ohi maalin. Ellroy ei suinkaan vihaa naisia, vaan päinvastoin palvoo heitä. Hänen rikosromaaneissaan naiset ovat uhreja, eivät ehkä viattomia, mutta uhreja yhtä kaikki. Miesten maailma on armoton ja destruktiivinen; jos pelastusta on, se löytyy naisista. Hillikerin kirouksessa Ellroy luonnehtii itseään osuvasti:

Olin säälimättömän tarkka kuuntelija ja omaa etuaan tavoitteleva uskottu. Olin taitava erittelemään hajoavia suhteita ja armoton arvostellessani avuttomia miehiä. Kuulustelija, keskustelukumppani, kaveri. Miehisten heikkouksien moittija. Murhatun äidin poika. Feministi, joka uskoi ritarilliseen oikeistolaisuuteen. Naisvihaajien demonisoija. Mies, joka halusi aina päästä pukille. Mies, joka antoi aina naisen suudella ensiksi.

Tämä sentimentaalinen "machofeminismi" on aina ärsyttänyt minua Ellroyn romaaneissa, mutta toisaalta siinä on jotain kiehtovaa, ja ainakin Ellroy erittelee sitä avoimesti, toisin kuin joku Stieg Larsson, tuo ruotsalainen tolvana, teennäinen naisten mielistelijä. On hilpeän ristiriitaista, että äärioikeistolaisen seksiaddikti Ellroyn naiskumppanit ovat yleensä akateemisesti koulutettuja vasemmistolaisia feministejä. Sehän ei kerro paljon pelkästään Ellroysta, vaan myös hänen naisistaan: kaikesta itsenäisyydestään ja emansipoitumisestaan huolimatta nämä naiset kaipaavat kumppanikseen vanhan ajan ritarillista kovanaamaa, joka puolustaa heitä pahalta maailmalta. Jos ette usko, että tästä voi tehdä yleistyksiä, kiinnittäkääpä huomiota siihen, kuinka usein feministinaiset haukkuvat miehiä "vellihousuiksi" tai "munattomiksi".

Kiinnostavalla tavalla paradoksaalista Ellroyssa on sekin, että hän ei selvästikään itse vastaa ritarillisen tosimiehen ihannetta. Hän on ujo ja kompleksinen sekä avoimesti perverssi ja voyeuristi, joka huume- ja alkoholihöyryisinä nuoruusvuosinaan tirkisteli naisia ja murtautui heidän taloihinsa hypistelemään heidän alusvaatteitaan. Hän kertoo, miten ulkopuoliseksi hän tunsi itsensä raitistumisensa jälkeen 70-luvun vapaan seksin ilmapiirissä:

Kuljeksin Westwood Villagessa ja katselin mutten koskaan lähestynyt ketään. Minulla ei ollut hajuakaan sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Suhde maailmaan oli yhä epävarma. Seksuaalinen vallankumous koski muita. Vapaamielisyys kuului kauniille ja lipeville. Olin parannuksen tehnyt pervo, tuuliajolla epävarmuuden merellä.

Ellroy kuuluu niihin seksuaalisten halujensa riivaamiin miehiin, jotka ottivat aikuisiällä korkojen kera takaisin nuorena kokemansa puutteen. Tässä mielessä hän on mm. Robert Crumbin ja Philip Rothin sukulaissielu, ja heidän laillaan hän on käyttänyt siekailematta hyväkseen mainettaan sekä omituisuutensa herättämää kiinnostusta. "Haluan vahvan naisen, joka kesyttää minut rakkaudellaan ja talloo minua mustilla saappaillaan," hän sanoo yleisölle romaaninsa pr-kiertueella ja tilaisuuden päätyttyä vie jonkun naispuolisista ihailijoistaan lounaalle.

Ellroy-harrastajille kiinnostavinta Hillikerin kirouksessa on sen paljastamat yhteydet kirjailijan elämänvaiheiden ja hänen merkittävimpien romaaniensa välillä. Varsinkin Levoton veri avautuu aivan eri tavalla Hillikerin kirouksen lukemisen jälkeen, ja on hämmentävää, kuinka tietoisesti sen henkilöhamot on kytketty luojansa omaan sisäiseen draamaan. Ulkopuolisen elämäkerturin "paljastamina" tällaiset yhteydet tuntuisivat vain latistavilta, mutta jollain oudolla tavalla ne taas syventävät lukukokemusta kirjailijan itsensä kertomina. Häikäilemättömällä avomielisyydellään Ellroy on tehnyt käytännössä mahdottomaksi kirjoittaa hänestä elämäkerta. Hänestä ei juuri löydy enää paljastettavaa, mikä on vain hyvä asia, sillä maailma on jo täynnä tunkeilevia taiteilijaelämäkertoja, joiden kirjoittajat ovat "objektiivisuudessaan" ikävystyttävän turvassa Ellroyn kaltaisiin ekshibitionisteihin verrattuna.


***

Ilmoitusluontoinen asia: Kerberos 3/10 ilmestyi jo kuun alkupuolella. Helsingissä sitä myy Akateemisen kirjakaupan lisäksi Burning Books -kirjakauppa (Lönnrotinkatu 16). Burning Booksiin on juuri toimitettu myytäväksi myös valikoima vanhoja numeroita varastosta, ja muutenkin voin lämpimästi suositella tuota laadukasta kirjakauppaa, jossa on myös laaja antikvaarinen osasto.