perjantai 10. joulukuuta 2010

Kosto

Kerran lukioaikanani Helsingissä eräs entinen luokkakaveri soitti ja kertoi, että eräs samaa yläastetta käynyt, minua paria vuotta vanhempi poika oli kuollut auto-onnettomuudessa. Hän oli ajanut, ilmeisesti humalassa, päin rekkaa ja kuollut välittömästi. Merkittävää tapauksessa oli, että vainaja oli elinvuosinaan ollut todella sietämätön yksilö, joka oli aktiivisesti piinannut heikompiaan ja hakenut väkivaltaista konfliktia kaikkialta ympäriltään. Olin itse yksi niistä lukuisista, joita tämä luonnevikainen oli käyttänyt brutaalin huvittelunsa välikappaleina.

Se oli ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa kerta, kun olen ollut vilpittömän iloinen jonkun kuolemasta. Muistaakseni samana vuonna kuoli Pol Pot; sekin oli minusta hyvä asia, mutta uutinen ei tuottanut samanlaista henkilökohtaista tyydytystä, tunnetta että maailma oli kostanut puolestani.

Kosto on yksi elämän suurimmista ja hienostuneimmista nautinnoista. Tätä on turha kiistää. Jos kosto ei olisi suloinen, suomalaisessa tuskin herättäisivät vastakaikua Kullervon sanat: "Malta, malta, hiien huora! / Jos itken isoni veistä, / vielä itkenet itseki, / itket lypsylehmiäsi." Eikä Jääkärinmarssissa olisi säkeitä "me nousemme kostona Kullervon / soma on sodan kohtalot koittaa".

Pari merkittävää ongelmaa kostoon kuitenkin sisältyy. Yksi on se, että toteutuessaan kosto usein menettää makunsa. George Orwell vieraili toisen maailmansodan päätyttyä sotavankileirillä, jossa näki USA:n armeijan juutalaissotilaan nöyryyttävän entistä SS-upseeria. Tapauksesta jäi hänelle vain tunkkainen maku, koska hän ei osannut nähdä apaattisessa ja rähjäisessä vangissa natsikiduttajaa. Juutalaisesta vartijasta hän kirjoitti:

Mietin, mahtoiko juutalainen todella nauttia hiljan saadusta vallastaan, jota hän nyt käytti. Tulin siihen tulokseen, ettei hän todella nauttinut siitä ja että hän vain uskotteli - niin kuin bordellissa käyvä mies tai ensimmäistä sikariaan polttava poika tai taidemuseossa laahustava turisti - että hän nautti siitä, ja käyttäytyi niin kuin oli suunnitellut käyttäytyvänsä voimattomuutensa päivinä. (Esseestä "Kosto on karvas", suom. Jukka Kemppinen)

Niinpä Orwellin mielestä koko koston ajatus oli lapsellista haaveilua, joka kostajan avuttomuuden väistyessä haihtuu ilmaan. Näin voi toki usein olla. Luulen kuitenkin, että juutalaisen kosto valui tyhjiin, koska hän toteutti sen kovin karkealla tavalla, vain puoliksi suunniteltuna. Vangitun natsin potkiminen ja solvaaminen tuntuu kovin banaalilta ja on loppujen lopuksi laiha lohtu miehelle, joka luultavasti oli menettänyt koko sukunsa holokaustissa. Tökeröön väkivaltaan turvautuessaan vartija vain alensi itsensä entisen vainoojansa tasolle. Tiettyä tylyä nerokkuutta voi puolestaan nähdä Nürnbergin vanginvartijoiden kostossa Albert Speerille: tämä kuolemantuomiolta välttynyt pantiin teloitusten jälkeen luuttuamaan kuolleiden puoluetovereidensa ulosteet hirttolavan alta.

Kosto on parasta kylmänä, sanotaan. Siis tarkkaan suunniteltuna ja hallittuna. Siten haluaisin kostaa minua loukanneille miehille ja minuun kylmäkiskoisesti suhtautuneille naisille. Sellaista kostoa pitää olla valmis odottamaan vaikka kymmeniä vuosia ja toteuttaa se vasta kun oikea hetki on käsillä, ei yhtään aikaisemmin eikä myöhemmin.

Mutta tästä päästäänkin toiseen, visaisempaan, ongelmaan: oikeaa hetkeä ei välttämättä tule. Maailma ei ole oikeudenmukainen, ja elämän voi helposti tuhlata hautomalla suurenmoista kostoa, jota ei koskaan pääse toteuttamaan.

Kirjallisesti lahjakkailla ihmisillä on tässä asiassa puolellaan merkittäviä etuja. Vihollisiaan voi loukata ja häpäistä tehokkaasti ja turvallisesti vaikkapa avainromaanin kirjoittamalla. Kriitikoita moititaan siitä, että he kostavat murskakritiikeillä itseään lahjakkaammille, mutta useimmat kaunokirjalliset teokset ovat aivan vastaavanlaisia kostoja, tosin yleensä taitavammin naamioituja. Suorat sanalliset sivallukset eivät kuitenkaan ole ainoa koston elementti kirjallisuudessa - kirjoittaminen on kokonaisvaltaisempaa kostoa, ja Orwellkin on listannut "halun antaa takaisin" tärkeimpien kirjoittamisen käyttömoottorien joukkoon.

Pari kuukautta viimeisimmän kirjani ilmestymisen jälkeen pari nuorta naisihmistä lähestyi minua ravintolan narikkajonossa. He tahtoivat tietää, miksi olin kirjoittanut kyseisen teoksen. Kysymys oli toki typerä, mutta koska naiset olivat kauniita, päätin vastata asiallisesti: "Kostaakseni." "Kenelle?" toinen naisista ihmetteli. "No... kaikille, kaikelle."

Maailma on viheliäinen jo siitä syystä, että kukaan ei kysy meiltä, haluammeko syntyä tänne. Sen voisi vielä kestää, jos saisi tehdä mitä huvittaa, mutta näin ei ole. Elämä murjoo, tuottaa pettymyksiä, on tuskallista. Kaiken kukkuraksi syntymälahjana saa elämän- ja nautinnonhalun, joka estää useimpia päättämästä koko yritelmän omatoimisesti. Koko tämä asetelma huutaa kostoa. Kätevä ja sofistikoitunut, vaikkakin toki vain puolittainen, tapa kostaa on kirjoittaa totuus maailmasta. Siitä useimmat ihmiset eivät pidä: he haluavat rohkaisua, vakuutteluja siitä että elämä ennen pitkää korjaa vääryydet ja pettymykset. Tällainen asennoituminen kirjoittamiseen ei tarkoita pelkkää kostoa yksittäisille ihmisille erikseen, mikä olisikin jokseenkin pikkusieluista, vaan kaikille ja kaikelle yleensä. Contre le monde, contre la vie, otsikoi Michel Houellebecq H. P. Lovecraft -tutkielmansa, ja otsikko sisältää tärkeän kirjoittamisohjeen. Tutkielmassa myös todetaan, etteivät kirjat ja elokuvat ole niitä varten, jotka rakastavat elämää, vaan niitä, jotka ovat hieman kyllästyneitä siihen.

Illuusioton kirjoittaminen riittää itsessään kostoksi, vaikka myönnän toki, että vielä makeammaksi tällainen kosto muuttuu, jos siitä saa osakseen ihailua ja ylistystä. Ne lisäävät katkeransuloista voitonriemua, jonka hehkussa voi istua iltaisin nojatuolissa ja todeta kiitollisena, että tätä lähemmäs tyytyväisyyttä en edes välitä päästä.