perjantai 23. joulukuuta 2011

Sananen keskustelusta











Niin tai näin, kompromissiton pessimismi ei vetoa suureen yleisöön. Ne harvat, jotka ovat vaivautuneet perustelemaan synkeää maailmankuvaansa, olisivat yhtä hyvin voineet jäädä syntymättä. Niin kuin historia osoittaa, ihmiset muuttavat käsityksiään melkein mistä tahansa, palvomastaan jumalasta aina hiustyyliinsä saakka. Mutta kun tullaan eksistentiaalisiin kysymyksiin, useimmilla ihmisillä on horjumattoman hyvä käsitys itsestään ja paikastaan tässä maailmassa, ja he ovat järkkymättömän varmoja siitä, etteivät he ole joukko itsetietoisia olemattomuuksia.

Olisiko kaikki muistutukset lajimme itsetyytyväisyydestä sitten hylättävä? Tämä olisi loistava päätös, sääntö numero yksi normista poikkeaville. Sääntö numero kaksi: jos sinun on pakko avata suusi, suunnista poispäin väittelystä. Raha ja rakkaus saattavat pyörittää maailmaa, mutta tuon maailman kanssa riitely ei saa sitä hievahtamaankaan, ellei se itse halua. Näin englantilainen kirjailija ja kristitty apologeetti G. K. Chesterton: "Voit löytää totuuden logiikan avulla vain, jos olet jo löytänyt totuuden ilman sitä." Chesterton tarkoittaa, että logiikka on totuuden kannalta epäolennaista, sillä jos totuuden voi löytää ilman logiikkaa, logiikka on tarpeetonta totuutta kohti ponnisteltaessa. Oikeasti hän haluaa tuoda logiikan tähän lauseeseen vain pilkatakseen niitä, joiden mielestä logiikka on aivan välttämätöntä totuuden löytämisen kannalta, vaikkakaan ei sellaisen totuuden joka oli keskeinen Chestertonin kristilliselle moraalille.

Chesterton, jolla oli tapana esittää näkemyksensä paradoksin muodossa, selviytyy taistelussa totuudesta voittajaksi siinä missä kuka tahansa, jolla on jotain positiivista tai epämääräistä sanottavaa ihmiskunnasta. (Tässä ei ole mitään paradoksaalista.) Näin ollen, jos oma totuus on vastakkainen niiden totuudelle, jotka keksivät tai ylistävät status quoa vahvistavia paradokseja, on parasta ottaa argumenttinsa, repiä ne palasiksi ja heittää jonkun toisen roskakoriin.

Tästä huolimatta turhassa argumentoinnissa on viehätyksensä, ja se voi tuoda viihdyttävää vastapainoa myrkyn oksentamiselle, henkilökohtaisille idolatrioille ja hillittömille saarnoille.



- Thomas Ligotti, The Conspiracy Against the Human Race. A Contrivance of Horror.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Esseen puolustus


Kritiikin uutiset -lehden viimeisimmässä numerossa (kaksoisnumero 3-4/2011) ilmestyi Kristian Blombergin kirjoitus "Kirjallisuutta ilman muotoa", joka on tarkoitettu kriittiseksi kommentiksi kotimaisen esseistiikan tämänhetkiseen tilaan. Blomberg kiinnittää huomiota kahteen ongelmana pitämäänsä ilmiöön. Hänen mielestään kotimaista nykyesseistiikkaa hallitsee "itsevarma ja opettava sävy" ja kirjoittaja "tietää alusta alkaen mitä mieltä hän on käsittelemistään asioista". Tämän vuoksi Suomessa on viime vuosina julkaistu paljon "esseistiikaksi luokiteltuja kolumneja ja pamfletteja."

Toinen, vähemmälle huomiolle jäänyt ongelma liittyy Blombergin mukaan muotoon: "Esseillä ei ole juuri koskaan kirjoittamiseen tai lukemiseen vaikuttavaa muotoa." Muodolla Blomberg tarkoittaa

(...) erityisesti sellaisia keinoja, jotka muokkaavat sanan merkityspotentiaalia (runokeinot) tai mahdollistavat samanarvoisia ja samanaikaisia näkökulmia tarkasteltaviin kysymyksiin (proosan näkökulmatekniikka, romaanien rakenne).

Havaintomateriaalina Blomberg käyttää käytännössä pelkästään Savukeitaalta viime vuosina ilmestyneitä esseekokoelmia. Tämä on ymmärrettävää, koska Savukeidas on tällä hetkellä eniten esseistiikkaa julkaiseva kotimainen kustantamo ja kulttuurimedian suuren esseen lajityyppiin kohdistuvan kiinnostuksen herättivät juuri Savukeitaan esseekokoelmat. Sen sijaan on vaikeampi ymmärtää sitä, että Blomberg käsittelee laajalti vain kahta Savukeitaan esseistiä, nimittäin minua ja Antti Nyléniä. Koska kumpikin meistä kirjoittaa jokseenkin klassisesti jäsenneltyä lausetta ja käyttää tehokeinoina jyrkkiä kärjistyksiä, esimerkit tukevat Blombergin teesiä nykyesseen itsevarmasta ja ylhäältä alaspäin suuntautuvasta asenteesta.

Mutta jos viime vuosina ilmestyneitä kotimaisia esseekirjoja tarkastelee laajemmin, huomaa että tyylillisesti minä ja Nylén sijoitumme esseekentän (tätä iljettävän journalistista termiä käytän vain pitkin hampain ja paremman puutteessa) yhteen laitaan. Toiseen laitaan voi sijoittaa vaikkapa Kuisma Korhosen hyvinkin akateemisen ja pohdiskelevan esseekokoelman Lukijoiden yhteisö (Avain, 2011). Useimmat kotimaiset nykyesseistit - Tommi Melender, Jaana Seppänen, Kari Hukkila, Marko Nenonen - sijoittuvat sinne tänne mainittujen ääripäiden välimaastoon. Eli todellisuudessa tämän hetken Suomalainen esseistiikka on paljon monimuotoisempaa kuin Blomberg antaa ymmärtää.

Toisaalta tämä ei ole erityisen ongelmallista. Jos haluaa kiinnittää huomiota johonkin syystä tai toisesta merkittävänä pitämäänsä ilmiöön, osa todellisuudesta on sulkeistettava ulos saadakseen ajatuksilleen kantavuutta. Ironista kyllä, Blomberg moittii esseistejä tämän menetelmän käyttämisestä mutta sallii sen itselleen.

Myönnettäköön, että minulla on aina ollut vaikeuksia käsittää, mitä "ylhäältä alaspäin" suuntautuva kirjoitustapa tarkoittaa. Kenties saarnatyyliä, yksiulotteista paasaamista? Kuitenkin kaikki kirjallisuus on tietyssä mielessä ylhäältä alaspäin puhuttua. Kirja on epäsosiaalinen media: siinä ei - onneksi - ole kommentointimahdollisuutta kuten blogeissa, lukija ei voi vaikuttaa siihen vaan joutuu keskustelemaan ja kiistelemään sen kanssa yksin nojatuolissaan. Kirjallisuus on itseilmaisua eikä kommunikaatiota. Siinä yksi puhuu ja toinen kuuntelee, ja hyvä niin. Internetin ja muiden medioiden tuomiin kirjallisuuden demokratisointimahdollisuuksiin suhtaudun johdonmukaisen kielteisesti.

Tämä ei silti tarkoita, että esseistiikka tai muukaan kirjallisuus koostuisi - tai että sen pitäisi koostua - totuuden torven törähdyksistä. Ihmettelen Blombergin väitettä, että esseisti tuntuu alusta alkaen tietävän mitä mieltä hän on käsittelemästään aiheesta. Tietyssä mielessä tämä kyllä pitää paikkansa. Jos "jotakin mieltä oleminen" tarkoittaa sitä, että kirjoittajalla on jonkinlainen etukäteisasenne käsittelemäänsä aiheeseen, ainakin allekirjoittanut on kaikista käsittelemistään aiheista "jotain mieltä". Valitsen aiheikseni sellaisia, jotka herättävät minussa intohimoja suuntaan tai toiseen. Näitä aiheita on suhteellisen vähän, ehdoton valtaosa maailman asioista on minulle yhdentekeviä. En siis ole "tutkijatyyppi". (Tästä syystä en myöskään ole koskaan ryhtynyt täyspäiväiseksi kirjallisuuskriitikoksi: suurin osa ilmestyvistä kirjoista jättää minut täysin kylmäksi, enkä saa tilaisuutta vihata tai ylistää.)

Mutta jos "jotakin mieltä oleminen" tarkoittaa kaikkien ajatuskulkujen ja johtopäätösten lyömistä etukäteen lukkoon, kuvaus on perin kaukana omasta tavastani kirjoittaa. Kun aloitan esseen laatimisen, minulla on yleensä mielessäni jokin johtoajatus tai sellaisen itu, jota lähden kirjoittaessani kehittelemään. Ajatusproosan kirjoittamisen varsinainen viehätys piilee juuri tässä: etukäteen ei voi ennustaa kaikkia suunnanmuutoksia ja rönsyjä, joihin ajatuksen kehittely vie. Toisinaan olen myös kumonnut joitakin lähtöolettamuksiani tuonnempana samassa esseessä. Se, etten kirjoita esiin jokaikistä ajatuskulkua ja harhapolkua vaan pyrin jäntevään kokonaisuuteen, on juuri sitä muotoon keskittymistä, mitä Blombergin mukaan nykyesseistiikasta puuttuu.

Blomberg kirjoittaa:

Mikäli muotoon ei kiinnitetä huomiota, menettää kaunokirjallisuus sanan varsinaisessa mielessä merkityksensä.

Olen samaa mieltä. Mutta minusta nykyesseistit kyllä kiinnittävät huomiota muotoon, kriitikot ja Blomberg taas eivät. Vain ani harva arvostelija on kommentoinut mitenkään kahden viimeisimmän esseekokoelmani tyylillisiä keinoja, puhetapaa, lajityypillisiä ulottuvuuksia, rakennetta jne. Useimmat ovat käsitelleet niitä jonkinlaisina manifesteina tai väitelausekokonaisuuksina - vieläpä siten, että on poimittu pari yksittäistä ja pintapuolista teesiä, käsitelty kirjaa niiden läpi ja unohdettu kaikki muu. Minusta esseistiikkaa osataan tässä maassa kirjoittaa riittävän hyvin, mutta menee vielä jonkin aikaa ennen kuin sitä osataan lukea.

Blombergin väitteistä saa sellaisen vaikutelman, ettei hän löydä sävyjä ja nyansseja kuin tietynlaisesta muodosta. Kirjoituksen edetessä kuitenkin osoittautuu, ettei hän suinkaan ole niin yksinkertainen. Tarkastellessaan yksittäisiä esimerkkejä minun, Nylénin ja Ville-Juhani Sutisen tuotannosta hän löytää kuin löytääkin kaipaamaansa moniulotteisuutta, "tekijästä poikkeavia lukuasentoja". Missä siis on ongelma?

Hän ei sitä suoraan sano, mutta oma arvaukseni on, että Blomberg löytää ongelman niin sanotusta rivilukijasta. Tähän vaihtoehtoon viittaa se, että hän pitää esseistiikan tämänhetkistä kehityssuuntaa "huolestuttavana". Kenties huoli johtuu siitä, että hän ei pidä "tavallista lukijaa" riittävän valistuneena huomaamaan moniulotteisuuksia ja tekemään omia johtopäätöksiään. Oletettu rivilukija lukee esseetä kuin oppikirjaa ja on siksi altis sen vaikutuksille. Kenties epädemokraattisesti kirjoitettu, ylhäältä alaspäin suuntautuva essee voi jopa istuttaa epäitsenäisesti ajattelevaan lukijaan väärää tietoisuutta, poliittisesti epäilyttäviä ajatuksia. Niinpä esseet pitäisi turvallisuussyistä mankeloida eräänlaisessa akateemisessa psykoanalyysissa, karsia niistä kärjistykset ja retoriikka.

Voin helpottaa Blombergin huolta toteamalla, että essee on uudesta suosiostaan huolimatta edelleen niin pienen porukan suosima laji, että sen lukijakunta on pakostakin hyvin valikoitunutta. Esseekokoelman ostaja tuskin kuvittelee löytävänsä siitä pysyviä maailman kahvoja. Epäilen myös vahvasti, lukeeko ylipäätään kukaan kirjallisuutta kuin jumalansanaa. Alhaiso etsii kirjoista viihdettä, eikä esseistiikka voi sitä tarpeeksi helposti sulavassa muodossa tarjota.

Lukijakysymykseen sopii sitaatti romaanikirjailijana ja esseistinä tunnetulta David Foster Wallacelta (katkelman on blogissaan suomentanut Tommi Melender):

Jos kirjailija pitää yleisöä liian typeränä, siitä seuraa kaksi sudenkuoppaa. Ensimmäinen on kuvitelma, että kirjailija kirjoittaa toisille kirjailijoille eikä hänen tarvitse piitata siitä, puhutteleeko teksti lukijoita. Tällaista kirjailijaa kiinnostaa vain se, että teksti on rakenteellisesti ja teknisesti viimeisintä huutoa, oikealla tavalla kompleksista, sisältää asiaankuuluvat intertekstuaaliset viittaukset ja antaa älykkään vaikutelman. (…) Toisen sudenkuopan muodostaa kyyninen, karkea ja kaupallinen, äärimmäisen kaavamainen fiktio – televisiosarja kirjallisessa muodossa – joka manipuloi lukijoita vyöryttämällä heidän eteensä groteskin yksinkertaistavaa materiaalia lapsellisen mukaansatempaavalla tavalla.

Kenties essee viehättää nykyään niin monia suomalaiskirjailijoita siksi, että sen avulla voi välttää Wallacen mainitsemat sudenkuopat. Ne, joihin 1800-luvun romaanikäsitykseen jämähtänyt proosa ja substanssin ja subjektiivisuuden kieltävä formalistinen lyriikka ovat pudonneet.

Esseen varsinainen vahvuus ei ole luultavasti koskaan ollut pyrkimyksessä objektiivisuuteen, vaan peittelemättömässä subjektiivisuudessa. Montaignen henkilökohtaisuus esti hänen asiaproosansa laimenemasta pelkäksi eteeriseksi pohdinnaksi. Edellisessä päivityksessäni mainitsin Pentti Linkolan esseen "Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä". Sen nerokkuus piilee suorastaan röyhkeässä subjektiivisuudessa ja puolueellisuudessa. Vain J-P Roosin kaltainen tosikko ja monomaani voi kuvitella, että kyseisen esseen arvo määräytyy sen perusteella, onko sen antama kuva sisällissodasta, sivistyneistöstä tai kansasta oikea tai historiallisesti eksakti. Minusta Linkolan essee ei edes pyri sellaiseen. Luen sitä loisteliaasti kirjoitettuna subjektiivisena todistuksena siitä, miten 1930-luvulla sivistyneistöperheessä kasvanut ihminen nämä asiat näkee ja kokee. Ennen kaikkea se paljastaa paljon kirjoittajastaan ja tämän maailmankuvasta, ja rikkoo samalla herkullisesti monia konventionaalisia tapoja, joilla vuoden 1918 tapahtumista ja luokkayhteiskunnasta on ollut viime vuosikymmeninä tapana puhua.

Essee on kaunokirjallisuuden lajeista kaikkein henkilökohtaisin. Esseisti ei pysty piilottamaan omia käsityksiään esimerkiksi romaanitaiteesta tutun näkökulmatekniikan taakse. Toisin sanoen hän joutuu pelaamaan paljastamisen ja kätkemisen peliä taidokkaammin ja kovemmilla panoksilla kuin lyyrikko tai prosaisti. Hän nimittäin puhuu yhdellä tasolla omana itsenään, mutta samalla rakentaa kirjoittajaminää, joka ei ole kokonaan yhtäläinen todellisen kirjoittajan kanssa. Hän joutuu jatkuvasti valitsemaan kummalla äänellä puhuu, kuinka paljon itsestään paljastaa. Nähdäkseni tähän sisältyy esseistiikan kaunokirjallinen, taiteellinen ulottuvuus. Se jää monelta hämärän peittoon, sillä essee on eräänlainen lajityyppien välissä seilaava kokonaistaideteos: se ei kuulu yksiselitteisesti kauno- eikä tietokirjallisuuteen. Muutenkin näiden lajien erottelu on Suomessa turhankin jyrkkä. Englanninkielisissä maissa jako ei ole tieto / kauno, vaan fiction / non-fiction. On siis fiktiota ja jotakin muuta. Esseistiikka on kaikkein selvimmin "jotakin muuta".

En nyt tarkoita, että esseen pitäisi olla avoimen subjektiivinen tai henkilökohtainen. Tarkoitan vain, että henkilökohtaisuus on tavalla tai toisella aina mukana esseen kirjoittamisessa, ja tämä tosiasia esseistin on pakko huomioida. Aika ajoin kuulee vaatimuksia, että esseen pitäisi olla pohdiskelevampaa tai vastaavasti henkilökohtaisempaa ja kantaaottavampaa. Esseen vapaamuotoisuus lajina mahdollistaa sen, että kumpikin lähestymistapa voi toimia. Suomessa on kirjoitettu ja kirjoitetaan tälläkin hetkellä molempia lähestymistapoja hyödyntävää esseistiikkaa. Siksi kiistan nostaminen tästä aiheesta tuntuu lähinnä tympeältä.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Klassikkotulkinnat ja itsenäisyyspäivä












Olen dvd-kokoelmani ansiosta tullut lähes riippumattomaksi Ylen elokuvatarjonnasta. Niinpä pystyin itsenäisyyspäivänä katsomaan Rauni Mollbergin filmatisoinnin Tuntemattomasta sotilaasta Edvin Laineen puskafarssin sijaan. Kestää nimittäin vielä kauan, ennen kuin Mollbergin versiota uskalletaan näyttää itsenäisyyspäivänä televisiosta edes joka toinen vuosi. Viimeksi kun niin tehtiin, katsojien aggressiivinen palaute johti Laineen version vakiintumiseen ohjelmistossa.

Kuten edellä olevasta käy ilmi, kuulun siihen määrittelemättömän kokoiseen vähemmistöön, jonka mielestä Mollbergin versio on Tuntemattoman filmatisoinneista parempi. Laineen elokuva kärsii monista ongelmista, joista ensimmäinen on sen kesäteatterimainen huumori. Laine oli ilmaisussaan selvästi edelleen kiinni teatteritaiteessa, mikä muun muassa teki hänen komiikastaan hermostuttavaa kohellusta. Tämä epäilemättä sopii suomalaiselle yleisölle, jolle huumori pitää alleviivata tukkikynällä ennen kuin se ymmärtää jonkin olevan hauskaa. Mutta Mollbergin modernistisen eleetön tyyli antaa Linnan romaanin komiikan nousta itsenäisesti esiin.

Laineen toinen virhe liittyy näyttelijöiden valintaan. Hänen näyttelijänsä olivat liian vanhoja käydäkseen uskottavasti parikymppisistä asevelvollisista. Mollberg sen sijaan otti rooleihin tuolloin melko tuntemattomia nuoria näyttelijöitä ja korosti muutenkin sodan luonnetta hädin tuskin teini-ikänsä ohittaneiden miesten pyörittämänä lihamyllynä. Tähän teemaan liittyy filmatisoinnin komein visuaalinen paraabeli: elokuva alkaa ja päättyy lähikuvaan paljaasta nuoren miehen rintakehästä. Alun rinta kuuluu lääkärintarkastuksessa vuoroaan odottavalle alokkaalle, lopun rinta kärryissä makaavalle kaatuneelle.

Myös Antti Rokan hahmoa Mollberg käsittelee paremmin. Laineen elokuvassa Rokka on eräänlainen klovni, joukkueen vitsiniekka. Hän unohtaa tyystin sen, että romaanissa Rokka ei humaaneista puolistaan huolimatta ole mikään mukava mies tai harmiton hauskuuttaja, vaan luonteeltaan epäkunnioittava individualisti ja tarvittaessa kylmäverinen tappaja. Nämä puolet Mollbergin rooliin valitsema Paavo Liski tuo paremmin esiin.

Mollbergin hyvin aikaa kestänyttä elokuvaa katsellessa mietiskelin Linnan tapaa kuvata yksilöitä ja ihmisryhmiä. Tästä asiasta on paljon virheellisiä tai yksipuolisia käsityksiä. Erinomaisessa esseessään "Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä" Pentti Linkola kirjoitti:

Samoin kuin Linna "Tuntematonta" kirjoittaessaan tunsi vain miehistön, ei upseerien tuntoja ja mielenliikkeitä, samoin hän "Pohjantähden" materiaalistaan hallitsi vain kansan syvät rivit. Sivistyneistön kuvaus - nuo rovasti ja ruustinna Salpakarin ja opettaja Rautajärven kerrassaan epätyypilliset karikatyyrit - perustui pelkästään omaan ja ympäristön pahantahtoiseen fantasiaan.

Linkola ei suinkaan ole ainoa, jonka mielestä Linnan romaaneista paistaa antipatia yhteiskunnan ylempiä kerroksia kohtaan. Melko vakiintuneen näkemyksen mukaan Linna ei oikein osannut luoda uskottavaa yläluokkaista henkilöhahmoa. Minusta kirjailijan "herravihaa" on kuitenkin ylikorostettu.

Tuntemattoman luutnantti Lammio ei ole yksioikoisen negatiivinen henkilöhahmo, vaikka kirjailijan sympatiat selvästi ovatkin kansanmies Koskelan johtamistyylin puolella. Lammio on jähmeä ja virkaintoinen, muttei missään nimessä huono upseeri. Kohtauksessa, jossa miehet valmistautuvat ylittämään joen rynnäkköveneillä, Rokka neuvoo Lammiota olemaan kiinnittämättä konekiväärejä jalustoihin ja asettamaan ne veneiden keulaan. Luutnantti hermostuu ja moittii Rokkaa upseerin sinuttelusta, mutta hetken mietittyään käskee alaisiaan tekemään juuri niin kuin Rokka oli neuvonut. Lammio siis kykenee muuttamaan toimintatapojaan, vaikkei toki suostukaan ääneen myöntämään olleensa väärässä. Lammion autoritaarinen ja etikettiin takertuva johtamistapa on hänen sotilassukunsa peruja, ja Linna selvästikin ymmärtää tämän. Hänen olisi mahdoton kuvitellakaan suhtautuvan miehistöön siviilissä pienviljelijän ammattia harjoittaneen Koskelan tavoin.

Linnaa upseerien mustamaalaamisesta syyttävät eivät yleensä mainitse vänrikki Kariluodon hahmoa. Tämän nuoren idealistisen AKS:laisen Linna esittää puhtaasti myönteisessä valossa, vaikka Kariluodon äärioikeistolaisuus on perin kaukana Linnan omasta ajatusmaailmasta. Kariluoto on nöyrä ja rohkea, ja miehistö arvostaa häntä vaikka hän onkin herraspoika.

Oikeastaan ainoa selvästi negatiivinen upseerihahmo on eversti Karjula, joka jää romaanissa melko vähäpätöiseksi sivuhenkilöksi. Hänen tehtävänsä teoksen maailmassa on lähinnä edustaa brutaaleinta ja jääräpäisintä suomalaista militarismia. Tosin Karjulakin osoittaa olevansa tavattoman rohkea mies. Hän käy pelkkä pistooli aseenaan venäläistä osastoa päin ja vielä pahasti haavoituttuaankin huutaa maasta etenemiskäskyjä.

Itsenäisyyspäivän elokuvatarjontaan palatakseni, muistan että kerran joskus 90-luvun loppupuolella televisiosta näytettiin, ellei itsenäisyyspäivänä niin sen aattona, Pekka Parikan Talvisota. Katsoin huvikseni senkin Mollbergin elokuvan jälkeen. Mikään täysiverinen taideteos se ei ole, mutta toimii materiaalitaistelun kuvauksena. Filmin aikana mietin sitä, kuinka itsenäisyyspäivän vietto keskittyy niin tiiviisti Suomen sotien muistelun ympärille. Välillä asiasta kuulee valituksia kaikenkarvaisilta edistysmielisiltä, mutta minua se ei sinänsä häiritse. On aivan paikallaan, että yhtenä päivänä vuodesta keskitytään muistelemaan suvereniteetin puolesta raskaimmin kärsineitä ihmisiä ja osoitetaan heille kunnioitusta. Rauhanajan saavutuksia voidaan sitten kunnioittaa vaikka 364 päivää vuodessa.

Sen sijaan voisi pohtia, miksi itsenäisyyspäivänä muistellaan lähes yksinomaan toista maailmansotaa. Periaatteessa valkoisen armeijan voittoa Suomen sisällissodassa voi pitää itsenäisyyden kannalta merkittävämpänä tapahtumana. Paitsi että se esti sulautumisen Neuvostoliittoon, siitä alkoi historiamme laajimman suvereniteetin kausi. Jos näin pieni valtio ylipäätään voi olla aidosti itsenäinen, Suomi oli sitä 1920- ja 30-luvuilla. Silloin maalla oli itsenäinen ulkopolitiikka, se oli ravinnon suhteen lähes omavarainen sekä riippumaton talous- ja sotilasliitoista. Tämä itsenäisyys päättyi talvisotaan, vaikka miehitys onnistuttiin estämään. Talvisodan jälkeen Suomi on ollut varsin tiiviissä kytköksissä suurempiin: ensin tuli liittolaisuus Saksan kanssa, sitten YYA-kausi ja lopulta integroituminen EU:hun. Kuuluisat 105 kunnian päivää voi tästä näkökulmasta nähdä myös itsenäisyyden grande finalena, perin komeana kylläkin.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Käsitteet selviksi, osa 2


















Kun puhuu "älymystöstä" tai "intellektuelleista", törmää jatkuvasti kysymykseen keitä tähän myyttiseen älymystöön kuuluu ja ketkä oikeastaan ovat intellektuelleja. Uusimmassa kirjassani arvostelin intellektuelleja, ja herätin samalla tiettyjä vastalauseita. Jotkut eivät pitäneet joitakin käsittelemiäni henkilöitä intellektuelleina lainkaan - heidän mielestään nämä eivät olleet riittävän älykkäitä tai vakavasti otettavia kantamaan moista arvonimeä.

Mutta intellektuelli ei ole laadullinen termi. Kyseinen "arvonimi" määrittyy pikemminkin sosiaalisesti: intellektuelli on se, jota media ja yleisö sellaisena pitää. Helsingin Sanomien "älykköraati", johon itsekin kuulun, koostuu hyvin kirjavasta jäsenistöstä. Esimerkiksi Atlas (ent. Akuliina) Saarikoski ja Vaula Norrena eivät vaikuta erityisen älykkäiltä eivätkä varsinkaan vakavasti otettavilta yksilöiltä, mutta heidän asemansa raadin jäseninä sekä muu toimintansa antavat heille intellektuellin statuksen. Toiminnalla viittaan siihen, että he ovat runsaasti julkisuudessa esittämässä mielipiteitään erilaisista yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöistä. Niin on Timo T. A. Mikkonenkin, saattaa joku sanoa. Aivan, ja minusta onkin hyvä kysymys, miksi Mikkonen ei istu HS:n raadissa mutta Saarikoski ja Norrena istuvat?

HS-raatia sanotaan joskus "asiantuntijaraadiksi", mutta monet sen jäsenet eivät ole minkään alan asiantuntijoita, ja raadille esitetyt kysymykset eivät useinkaan sivua kenenkään erityisalaa. Kysymykset koskevat pikemminkin yleisluontoisia ongelmia, joille ei ole selkeitä ratkaisuja. Intellektuelli onkin tietyssä mielessä asiantuntijan vastakohta: hän kieltäytyy rajoittumasta vain oman alansa kysymyksiin. Renessanssinerosta hänet kuitenkin erottaa se, että Leonardot ja Michelangelot pyrkivät tosissaan hallitsemaan useita aloja samanaikaisesti - taiteita, tieteitä, insinööritaitoa. Moderni intellektuelli ei yleensä hanki käytännön kokemusta elämän eri sektoreilta ja hänen tietomääränsäkin niistä saattaa olla vaatimaton. Mutta kannanottoa häneltä odotetaan asiasta kuin asiasta, ja useimmiten häneltä sellainen löytyykin.

Historiantutkija ja esseisti Marko Nenonen kiteyttää asian tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Kuinka luonto ja nainen valloitetaan?:

Intellektuelli on kuin armosta viisas, ja jos muut eivät ymmärrä häntä, syynä on se seikka, että vain osa meistä on riittävän valaistuneita ja asiaan vihittyjä. Kun insinööri osaa matkata kuuhun ja kirurgi leikata sydänpotilaita, intellektuelliksi kutsutaan ihmistä, joka voi selittää mitä tahansa ihmisen sielusta, historiasta sekä yhteiskuntaelämästä, mutta joka kadun miehen mukaan ei osaa mitään tarpeellista oikeaa työtä. Intellektuelliksi eli älymystön joukkoon on luettu kuuluvaksi runoilijoita ja filosofeja ja joitakin melko epäkäytännöllisten humanististen tai yhteiskuntatieteellisten alojen edustajia sekä kokonaan toimettomia mietiskelijöitä, jotka vasta suunnittelevat tekevänsä jotakin. Sen sijaan esimerkiksi kirjastonhoitajat ja koulujen opettajat, jotka ovat usein oikeasti sivistyneitä, eivät suomalaisten lehtien palstoilla kuulu älymystöön. Vielä vähemmän intellektuelleina pidetään insinöörejä, lääkäreitä, fyysikoita tai tähtitieteilijöitä - taloustieteilijöistä puhumattakaan - jotka kuitenkin joutuvat pohtimaan yhtä ja toista.

Terminä intellektuelli on peräisin 1890-luvulta. Nimitystä alkoivat käyttää itsestään ranskalaiset taiteilijat ja yliopistomiehet, jotka ryhmittyivät Émile Zolan ympärille niin sanotussa Dreyfusin jutussa. Nimitykseen on alusta saakka liittynyt älyllinen oppositioasema: intellektuelli kritisoi valtaa ja sen käyttäjiä.

Pelkkä sosiaalinen ja historiallinen näkökulma antavat kuitenkin liian epämääräisen ja virheellisenkin kuvan intellektuellista. Jean-Jacques Rousseau oli selvästi nykyaikainen intellektuelli, vaikka kuolikin yli sata vuotta ennen Dreyfusin juttua. Amerikkalaisen historioitsija Paul Johnsonin mielestä intellektuelli edustaa tiettyä ihmistyyppiä, jonka synty mahdollistui valistuksen aikakaudella 1700-luvulla. Hänen kirjansa The Intellectuals (1988) on klassinen kuvaus tästä ihmistyypistä. Johnson lähestyy aihettaan analysoimalla kuuluisien älykköjen elämää ja persoonallisuutta: Rousseaun ohella mukana ovat mm. Karl Marx, Percy Shelley, Henrik Ibsen, Leo Tolstoi, Bertolt Brecht, Jean-Paul Sartre ja Noam Chomsky.

Johnson tekee selvän eron kirjailijoiden, taiteilijoiden, tutkijoiden ja intellektuellien välillä, vaikka intellektuelli onkin usein samanaikaisesti taiteilija tai "man of letters". Intellektuellin asenteeseen liittyy erottamattomasti kapinallisuus, kriittisyys ja usko kykyyn muuttaa koko maailma oman ajattelun voimin. Aiemmista oppineista intellektuelli eroaa siten, ettei hän ole Jumalan tai hallitsijan palvelija tai tulkitsija, vaan sijainen. Intellektuelli ei sitoudu traditioon, menneisyyden kollektiiviseen viisauteen, vaan pyrkii itsenäisesti, pelkän oman henkisen kapasiteettinsa avulla ratkaisemaan ihmiskunnan ongelmat. Edeltäjiltään, uskonnollisilta oppineilta, hän on omaksunut jyrkän moralismin, muttei muuta. Edistysusko liittyy olennaisesti intellektuellin määritelmään: hän ei halua uudistaa pelkästään yhteiskuntaa vaan luoda kokonaan uudenlaisen ja paremman ihmisen (tai vastaavasti kaivaa ihmisen jalon sisimmän esiin). Olipa älykkö ateisti tai uskovainen, hänen esikuvansa on Prometheus, joka varasti jumalten tulen ja toi sen maan päälle.

Tarkastellessaan maineikkaiden älymystösankarien elämiä Johnson löytää muitakin piirteitä, jotka hämmentävän hyvin sopivat eri aikakausien intellektuelleihin. Yksi niistä on räikeä ristiriita sanojen ja tekojen välillä. Shelley, Ibsen, Tolstoi ja monet muut rakkauttaan koko ihmiskuntaa kohtaan julistaneet intellektuellit osoittivat läheisiään kohtaan tunteettomuutta, joka meni kauas arkisen ajattelemattomuuden tuolle puolen. Varhainen sosialisti ja köyhien vapautuksen esitaistelija Shelley kuppasi perheeltään, aatetovereiltaan ja naisystäviltään hulppeita rahasummia kustantaakseen joutilaan elämänsä. Naisasiamies Ibsenille tosielämän naiset eivät olleet muuta kuin materiaalia menestysnäytelmiin.

Näin silmiinpistäviä ja toistuvia ristiriitoja ei selitä se itsestäänselvyys, että suuret älyniekat eivät välttämättä ole suuria ihmisiä. Eikä kyse ole siitäkään, että ihmiskunnan hyväntekijällä ei ole aikaa keskittyä läheistensä hyvinvointiin (vaikka Johnsonin käsittelemät intellektuellit mielellään oikeuttivatkin käytöksensä tällä verukkeella). Avain löytyy intellektuellien sitkeästä halusta uhmata maailman järjestystä ja järkkymättömästä uskosta omaan erityisyyteensä. "Ensimmäinen intellektuelli" Rousseau ja hänen perillisensä hylkäsivät kaikki auktoriteetit ja instituutiot. He luottivat vain itseensä, omaan moraaliseen vaistoonsa. Tämä johti hirmuiseen ylemmyydentuntoon: Johnsonin modernit prometheukset alkoivat tosissaan pitää itseään niin tärkeinä ja oikeamielisinä, etteivät tavallisten kuolevaisten säännöt koskeneet heitä. Puolisot, lapset, ystävät olivat uhrattavissa, jos ihmiskunnan suunnannäyttäjän tai hänen jalon asiansa etu niin vaati.

Hybristä syvensi entisestään älyllisesti asennoituvan yksilön ikuinen ongelma, vieraantuneisuus käytännön elämästä. Marx ei tiettävästi kertaakaan elämänsä aikana käynyt tehtaassa, kaivoksessa tai muussa teollisuuslaitoksessa. Shelley kirjoitti pamfletteja irlantilaiskysymyksestä ennen kuin oli astunut jalallaan Irlannin maaperälle. Mikä pahempaa, vaikuttaa siltä etteivät he edes halunneet tutustua todellisiin olosuhteisiin. He halusivat säilyttää sentimentaalisesti rakastamansa ihmiskunnan sellaisena kuin sen näkivät: abstraktina kokonaisuutena, jonka he aikoivat pelastaa sorrolta tai tuholta.

Johnson käsittelee kirjassaan enemmän tai vähemmän vasemmistolaisiksi luokiteltavia intellektuelleja. Kuitenkin hänen perusteesinsä ovat yhtä hyvin sovellettavissa moneen oikeistoradikaaliin älymystön edustajaan, kuten Robert Brasillachiin, Filippo Marinettiin, Knut Hamsuniin tai Ayn Randiin. Löytyykö 1700-1900-luvuilta mitään älyllistä vastavoimaa intellektuelleille? Vuosi The Intellectualsin ilmestymisen jälkeen antamassaan haastattelussa Johnson sanoi:

(...) Evelyn Waugh, suuri kirjailija jolla oli mitä väkevin äly ja joka osasi nöyrtyä Jumaluuden edessä. Pidän Waughia, Edmund Burkea, Samuel Johnsonia, Rudyard Kiplingiä ja muita heidän kaltaisiaan miltei anti-intellektuelleina. He pitävät vakiintuneita kirkkoja, tapoja ja yhteiskunnan käytäntöjä tärkeinä ihmiskunnan viisauden osina. Jos kirjoittaisin kirjani uudelleen, tekisin siitä dialogin näiden ajattelijoiden ja intellektuelleiksi kutsumieni välillä, enkä keskittyisi pelkästään intellektuelleihin.

Johnson esittää vaihtoehdoksi siis jonkinlaista älyllistä konservatismia tai traditionalismia. Tämän juonteen tunnetuimmat ylläpitäjät englanninkielisessä maailmassa taitavat nykyään olla Theodore Dalrymple, Roger Scruton ja Pat Buchanan. Kenties tällainen ajattelu alkaa hiljalleen saada laajempaakin kaikupohjaa, kun Johnsonin kirjassaan kuvaamien modernien prometheusten ajattelusta on tullut niin valtavirtaista. Nuorille on jo pitkään järjestetty prometheusleirejäkin, joista sitten tulee ulos keskenään hämmästyttävän identtisiä individualisteja. Luulisi älyllisesti vilkkaimpien yksilöiden tässä tilanteessa jo kiireesti kääntyvän perittyjen viisauksien, vanhojen maailmanjärjestysten ja jumaluuksien puoleen.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Väärään aikaan tuomittu



(kirja-arvostelu, ilmestynyt aiemmin Kerberoksen numerossa 1/2011)


Robert Brasillachin (1909-1945) oikeudenkäynti lienee tunnetuin ranskalaisen kulttuurihenkilön oikeudenkäynti 1900-luvulla. Sen lopputulos kuumentaa tunteita Ranskassa yhä: muutamien vuosien välein Le monde julkaisee tapausta käsittelevän artikkelin, mikä johtaa poikkeuksetta polemiikkiin. Kirjailijaa syytettiin yhteistyöstä saksalaismiehittäjän kanssa, eikä pääministeri Charles De Gaulle kulttuuriväen vetoomuksista huolimatta suostunut armahdukseen, joten Brasillach päätti päivänsä teloitusryhmän edessä.

Amerikkalaisen Alice Kaplanin alunperin vuonna 2000 ilmestynyt teos The Collaborator yhdistelee Brasillachin henkilökuvaa, elämäkertaa ja selvitystä hänen oikeudenkäynnistään. Kaplan toteaa, että hänen tarinassaan Brasillach on toki päähenkilö muttei ainoa henkilö, ja niinpä hän rakentaa henkilökuvat myös syyttäjä Maurice Reboulista ja puolustusasianajaja Jacques Isornista. Kiintoisimmaksi kysymykseksi muodostuu se, tuomittiinko Brasillach lopulta mielipiteidensä vai tekojensa vuoksi, ja kuinka selvästi ne voidaan hänen tapauksessaan erottaa toisistaan.

Brasillachin laajaa tuotantoa ei Suomessa käytännössä tunneta. Romaanien, näytelmien ja poliittisten kirjoitusten ohella se sisälsi mm. luultavasti ensimmäisen ranskankielisen kokonaisesityksen elokuvan historiasta (Maurice Bardèchen kanssa kirjoitettu Histoire du cinéma, 1935). Kaplan pitää Brasillachia selvästi lahjakkaana mutta epätasaisena kirjoittajana, joka ei koskaan kunnolla onnistunut yhdistämään samassa tekstissä romaaneilleen ominaista nostalgista haikeutta poliittisille kiistakirjoituksilleen tyypilliseen julmaan sarkasmiin. Yksityisesti Brasillach myönsi olevansa tyytymätön romaaneihinsa.

Kirjailijan kohtaloksi eivät kuitenkaan koituneet romaanit, vaan lehtikirjoitukset. Opiskeluaikanaan Brasillach alkoi kirjoittaa rojalistiseen ja juutalaisvastaiseen Action Francaise -lehteen, mutta radikalisoitui 1930-luvun alkupuolella fascismin ja kansallissosialismin ihailijaksi. Hänestä tuli yksi Je suis partout -viikkolehden toimittajista. Action Francaise -liikkeestä irtaantuneen sirpaleryhmän julkaisu edusti ranskalaisen äärioikeiston kovinta linjaa: miehitysvuosina lehti hyljeksi Vichyn hallinnon porvarillista taantumuksellisuutta ja ihaili ”dynaamisempaa” natsismia. Brasillach näki saksalaismiehittäjät vallankumouksellisena voimana, joka kykenisi pelastamaan Ranskan juutalais-kapitalistiselta rappiolta.

Vaikka Brasillach ei miehitysaikana suoraan ilmiantanut ketään Vichyn viranomaisille tai Gestapolle, monet hänen Je suis partout'ssa ilmestyneet häväistyskirjoituksensa olivat käytännössä ilmiantoja. Usein niissä paljastettiin tunnettujen henkilöiden juutalainen sukutausta tai yhteydet vastarintaliikkeeseen, ja toisinaan ne johtivat pidätyksiin. Toisin kuin vaikkapa Ranskan kollaboraattorikirjailijoista kuuluisimman, Louis-Ferdinand Célinen, voidaan Brasillachin katsoa todella aiheuttaneen fyysistä vahinkoa toiminnallaan miehitysvuosina.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Brasillachin saama tuomio olisi ongelmaton. Kaplan myöntää, että jos oikeudenkäynti olisi käyty vaikkapa vuotta myöhemmin, Brasillach olisi todennäköisesti armahdettu. Näin tapahtui kahdelle muulle Je suis partout'ta toimittaneelle kirjailijalle, Lucien Rebatet'lle ja Pierre-Antoine Cousteaulle, vuoden 1946 oikeudenkäynnissä. Oikeutta Brasillachia vastaan käytiin Ranskan vapautuksen jälkeen mutta ennen maailmansodan varsinaista päättymistä. Miehitysvuosien kaunat olivat tuoreina pinnalla, ja loppuvuodesta 1944 tapahtunut Saksan vastahyökkäys Ardenneilla oli hetkeksi herättänyt pelon liittoutuneiden tappiosta. Vallinneessa ilmapiirissä pettureina pidetyille ei helposti herunut sympatiaa.

Vapautetun Ranskan ensimmäisten puhdistusoikeudenkäyntien uhreiksi joutui juuri älymystö, etenkin kirjailijat ja journalistit. Kaplan selittää tämän johtuneen käytännön syistä: vaikutusvaltaisimmat yhteistyössä olleet poliitikot ja virkamiehet olivat paenneet Saksaan, ja julkista kirjoittajaa vastaan oli helpompi kerätä todistusaineistoa kuin miehittäjiä auttaneita liikemiehiä vastaan. Lehdissä julkaistut kirjoitukset olivat kaivattua ”mustaa valkoisella”. Monet pitivät tällaista pikkukalojen onkimista tekopyhänä, ja kirjailija Francois Mauriac laati Brasillachin kuolemantuomiota vastustavan adressin, jonka allekirjoittivat mm. Albert Camus, Paul Claudel ja Paul Valéry.

Eriteltyään taitavasti Brasillachin syytteeseen asettamiseen johtaneita tekijöitä ja ajan henkistä ilmapiiriä Kaplan kompastelee itse oikeusprosessin analyysissä. Hän pitää puolustuksen taktiikkaa vääränä: asianajaja Isorni vetosi taiteelliseen vapauteen ja Brasillachin merkitykseen kirjailijoina – seikkoihin, joista työväenluokkainen ja vastarintaliikkeessä toiminut valamiehistö vähät välitti. Mutta Isorni tuskin edes yritti vedota valamiehiin. Luultavammin hän oli päätellyt, ettei armoa olisi kuitenkaan odotettavissa tuomioistuimelta, ja yritti puheenvuoroillaan vedota suoraan De Gaulleen. Isorni siis tarttui senhetkisissä oloissa viimeiseen oljenkorteen asiakkaansa pelastamiseksi.

The Collaborator yhdistelee tarkkaa ja asiallista historiankirjoitusta brittiläisen Antony Beevorin teoksista tuttuun tapahtumien dramatisointiin. Yhdistelmä on toimiva, vaikka terävimmin Kaplan kirjoittaa pitäytyessään ”kuivassa” aikalaisdokumentteihin perustuvassa lähestymistavassa. Brasillachin henkilökuva hahmottuu vähä vähältä kuin itsestään. Millainen oli mies, jonka tuomio pakotti Ranskan älymystön valitsemaan puolensa?

Kaplan luo kuvan älykkäästä ja lahjakkaasta, mutta jokseenkin todellisuudentajuttomasta miehestä. Brasillach ei selvästikään aina ymmärtänyt, millaisia seurauksia hänen kirjoituksillaan saattoi olla, ja hän osoitti myös kyvyttömyyttä ymmärtää oman tilanteensa vakavuutta. Vankeusaikanaan hän käyttäytyi luonnottoman huolettomasti ja kirjoitti runoja, joissa samaisti itsensä miehitysaikana vangittuihin vastarintaliikkeen jäseniin – ilmeisesti tajuamatta, että oli itse edesauttanut heidän vangitsemistaan. Brasillachissa oli paljon ilveilijää ja ikuista pikkupoikaa: asianajajalleen hän valitti, ettei päässyt sanomaan mitään huvittavaa oikeussalissa. Kujeilevan viattomuuden ja julmuuden yhdistelmä tekee Brasillachin henkilökuvasta häiritsevän ja paljastaa hänen moraalisten ongelmiensa ytimen. Kuolemaa Brasillach tervehti tyylilleen uskollisesti huutamalla teloitusryhmän edessä ”Vive la France quand même!” - ”Eläköön Ranska kaikesta huolimatta!”


Alice Kaplan: The Collaborator – The Trial and Execution of Robert Brasillach (The University of Chicago Press, 2001)

torstai 29. syyskuuta 2011

Fasismi vai fascismi?


Fascismista puhuttaessa tarkoitettiin alun perin radikaalia poliittista liikettä, joka hallitsi Italiaa vuosina 1922-1943. Vähän myöhemmin termillä viitattiin eurooppalaisiin oikeistoautoritaarisiin liikkeisiin, jotka hallitsivat mm. Italiassa, Saksassa ja Francisco Francon Espanjassa. Sitten sanasta pudotettiin c-kirjain pois ja se laimeni hiljalleen tarkoittamaan kaikkea pahaa, väkivaltaista ja uhkaavaa.

Fasismi-termin käyttö on ollut niin pitkään niin leväperäistä, että vältän sitä niin paljon kuin mahdollista ja puhun mieluummin vanhaan tapaan ja historiallisessa mielessä eksaktisti fascismista, siis Benito Mussolinin ympärille kehkeytyneestä italialaisesta liikkeestä. Koska kaikkia diktatuureja pidetään nykyään pahuuden ruumiillistumina, Mussolinin Italiastakin on varsinkin suuren yleisön keskuudessa paljon harhakäsityksiä. Millainen liike fascismi sitten oli, ja miten se erosi Saksan kansallissosialismista, johon se varsin yleisesti ja virheellisesti rinnastetaan?

Marxilaiset ovat pitäneet fascismia poliittisen taantumuksen militanttina muotona, joka palveli suurpääomaa raivaamalla demokraattiset instituutiot ja ammattiyhdistysliikkeet pois häiritsemästä. Jotkut konservatiiviset ajattelijat ovat taas väittäneet, että fascismi kuului pikemminkin liberaaliin ja vasemmistolaiseen perinteeseen asettuessaan poikkiteloin kirkon ja monien muiden vanhojen instituutioiden kanssa sekä korostaessaan työväenluokkaisuutta. Käytännössä molemmat ovat väärässä. Fascismi oli ristiriitainen sekoitus konservatiivisia sekä vasemmisto- ja oikeistoradikaaleja piirteitä. Sen ideologia ei ollut koskaan yhtenäinen, ja samaa voi sanoa sen kannattajakunnasta.

Italian Juhani Suomi, laajimman ja arvostetuimman Mussolinin elämäkerran kirjoittanut Renzo De Felice on korostanut fascismin laajaa kannatuspohjaa, sen vallankumouksellisuutta ja ideologisia yhteyksiä valistukseen. Hänen mielestään fascismia piti käsitellä ideologiana muiden joukossa ja nousevan keskiluokan poliittisena liikkeenä - ei pahuuden ruumiillistumana, keskiluokan reaktiona kumoukselliseen sosialismiin tai Mussolinin vallanpidon pintarakenteena. Siksi De Felice - joka oli poliittiselta kannaltaan maltillinen sosialisti - on kovin huonossa huudossa vasemmistolaisten historioitsijoiden keskuudessa.

Siinä missä natsit kokosivat SA-joukkonsa työttömistä, rikollisista ja sopeutumattomista sotaveteraaneista, oli fascistivallankumouksen squadristeissa varsin kirjavaa väkeä. Löytyi vasemmistolaisesti ja oikeistolaisesti asennoituvia, agraarimielisiä ja koneromantikkoja - joukkoa yhdisti vain nationalismi, antikommunismi ja haaveet uudesta Rooman imperiumista. Aktiiveihin ja tukijoihin kuului myös paljon älymystöä ja taiteilijoita. Yleensä mainittujen Filippo Marinettin ja Gabriele d'Annunzion lisäksi tukijoihin kuuluivat mm. filosofi Giovanni Gentile, näytelmäkirjailija Luigi Pirandello, ja nykyään valitettavan vähän luettu kirjailija Curzio Malaparte. Fyysikko Enrico Fermi ja puhelimen keksijä Guglielmo Marconi olivat fascistihallinnon innokkaita tukijoita, ja Abessinian sodan aikaan jopa hallintoa aiemmin kritisoinut filosofi Benedetto Croce joutui isänmaallisen innostuksen valtaan ja luovutti kultansa sotaponnistusten hyväksi.

Intellektuellien, kulttuuriväen ja tiedemiesten innostus selittynee osittain silloin, että fascistien kulttuuri- ja tiedepolitiikka oli vapaamielistä. Fascismin ideologiaan ei liittynyt pseudotieteellisiä oppeja kuten natseilla, eikä virallista taidepolitiikkaa oikeastaan ollut. Väkivallasta ja teknologiasta intoilleet futuristit ihastuivat liikkeen vitaaliseen ja modernistiseen puoleen ja pyrkivät jatkuvasti virallisen fascistisen taiteen asemaan, mutta Mussolini oli haluton myöntämään heille sellaista. Periaatteessa fascisteille kelpasi millainen taide tahansa, kunhan taiteilijat vain sitoutuivat tukemaan hallintoa. Niinpä Italiassa kukoistivat uusklassististen virtausten ohella monenlaiset modernistiset tyylit.

Poliittisena liikkeenä fascismi oli valtaan pyrkiessään erittäin väkivaltainen, mutta valtaan päästyään varsin maltillinen - siis täysin päinvastainen kuin kansallissosialismi. Valtakamppailun aikana poliittisia vastustajia pahoinpideltiin ja surmattiin. Kommunisteille ja muille vastustajille juotettiin risiiniöljyä, johon oli usein sekoitettu bensiiniä, mikä sai uhrin oksentamaan sisälmyksensä ulos. Fascistimieliset yrittäjät pitivät vielä vallankumouksen jälkeenkin liikkeensä näyteikkunassa risiiniöljypulloa brutaalina muistutuksena siitä, kuka on herra talossa. Mutta vallanpitäjinä fascistit kohtelivat toisinajattelijoita suhteellisen helläkätisesti moniin muihin eurooppalaisiin diktatuureihin verrattuna. Kurinpitäjänä Mussolini vertautuu lähinnä Kemal Atatürkiin. Yleisin rangaistus avoimesti hallitusvaltaa vastustaville oli karkoitus syrjäseuduille, silloin tällöin myös vankila. Keskitysleirijärjestelmää ei ollut.

Fascistit onnistuivat talouspolitiikassaan melko hyvin. Pääpiirteittäin heidän "korporatiivista valtiotaan" voi kuvata sekoitukseksi kapitalisti- ja sosialistimaiden käytäntöjä. 1930-luvun alkupuolella monet poliittiset johtajat, Hitler ja Roosevelt etunenässä, alkoivat toteuttaa valtiojohtoista elvytyspolitiikkaa, eräänlaista suunnitelmakapitalismia, suuresta talouslamasta selvitäkseen. Italiaan lama ei taas iskenyt kovin raskaasti, sillä vastaavanlainen politiikka oli siellä käynnissä jo ennen kriisiä. Taloutta ei myöskään elvytetty sitomalla se asevarusteluun Saksan malliin.

Mussolini toteutti eräänlaisen maareformin kuivattamalla soita viljelymaaksi ja jakamalla sen maattomille talonpojille. Ruotsalainen historioitsija ja Mussolinin elämäkerran kirjoittaja Göran Hägg kirjoitti fascistien maatalouspolitiikasta:

Joissakin kolmannen maailman maissa, vaikkapa Keniassa, äärimmäisen pitkälle viedyt maauudistukset ovat pirstoneet maanomistuksen niin sirpaleiseksi, että tilat tuskin kykenevät elättämään viljelijäperheen eikä tuotanto ole lainkaan rationaalista. Sosialistisissa maissa taas kollektivointi ja suurviljely johtivat välinpitämättömyyteen ja kehnosti hoidettujen tilojen rappeutumiseen. Näyttää siis siltä, että fasistivalta onnistui löytämään keskitien, niin että maata valtion panostuksen turvin saaneet viljelijät pystyivät terveesti omaa etuaan ajatellen jatkamaan toimintansa kehittämistä.

Yksi merkittävä ero natsi-Saksaan nähden oli myös se, ettei vuosien 1922-38 fascismi tunnustanut rotuoppeja. Juutalaisia oli puolueen korkeilla paikoilla, ja virallisen Mussolini-elämäkerran kirjoittaja sekä Il Ducen rakastaja Margherita Sarfatti oli juutalainen. Piittaamattomuus rotukiihkoilusta johtui osittain ideologisista lähtökohdista: fascistien esikuvana oli Rooman valtakunta, erittäin monietninen imperiumi. Tosin kun imperiumia alettiin toden teolla rakentamaan Abessinian sodassa, italialaiset rakensivat valloittamilleen alueille jonkinlaisen apartheid-järjestelmän vanhojen siirtomaavaltojen tapaan.

Hitleriin ja kansallissosialismiin johtavat fascistit suhtautuivat aluksi epäluuloisesti, osittain juuri rotuoppien takia. Mussolini sanoi natsien rotuideologiaa "veren mystiikaksi, johon mikään järki ei ylety" ja totesi, ettei moinen ajattelu "kuulu 1900-luvulle". Muutenkin Hitleriä pidettiin fascistisessa Italiassa nousukkaana ja kehnona jäljittelijänä. Natsijohtajan valtiovierailunsa yhteydessä Mussolini tokaisi kreivi Cianolle, että Hitler "näyttää putkimieheltä".

Fascismin perusmyytteihin kuului ajatus "la guerra latinasta", sodasta jonka italialaiset käyvät "germaanisia barbaareja" vastaan. Liike oli saanut alkunsa ensimmäisessä maailmansodassa, jossa vihollisia olivat pohjoisen keisarikunnat Saksa ja Itävalta. Kun Italia myöhemmin liittoutui Saksan kanssa, monet vanhat fascistit kauhistuivat moista vanhan vainoojan mielistelyä. Toisen maailmansodan lopulla syntyi jopa fascistimielisiä partisaaniosastoja, joissa vanhat mustapaidat saivat viimein tilaisuutensa käydä suurta latinalaista sotaa germaanivihollista vastaan.

Miksi Saksan ja Italian liitto sitten syntyi, jos vallanpitäjien lähtökohdat olivat näin vastakkaiset? Miksi Mussolini omaksui fascismin vanhojen periaatteiden vastaisesti melkein kaikki kansallissosialismin pääpiirteet - lopulta jopa inhoamiaan rotuoppeja myöten? Tämä prosessihan johti tappiolliseen sotaan, käänsi fascistijohdon sekä kansan Il Ducea vastaan ja lopulta romutti koko järjestelmän.

Selitystä on viisainta etsiä Mussolinin persoonasta. Hän ei ollut Hitlerin kaltainen fanaatikko, vaan kyynisyyteen saakka laskelmoiva valtapeluri, jolle ideologiset ja poliittiset käännökset eivät paljoa merkinneet. Tämä luonteenpiirre heijastui koko fascismiin, jolla ei koskaan ollut selkeää ideologiaa tai filosofiaa. Piirre oli Mussolinin ja hänen liikkeensä etu silloin, kun se johti pragmaattisuuteen tai joustavuuteen, mutta tavallaan myös fascismin tuhon juuri. Periaatteettomana Mussolini halusi valtaa sen itsensä takia, ja valta myös eristi hänet ympäristöstään ja älykkäimmistä neuvonantajistaan. Eristyneisyys ja absoluuttisen vallan sokaiseva vaikutus johtivat tuhoisiin virhearviointeihin.

Il Duce lähti toiseen maailmansotaan Hitlerin puolella, koska pelkäsi Saksan sotilaallista mahtia ja uskoi hyötyvänsä Saksan voitoista. Periaatteiden rikkominen oli pieni hinta imperiumin huimasta laajentumisesta. Mussolini ei kuitenkaan aavistanut, että sota pitkittyisi. Se oli puutteellisesti varustautuneelle Italialle itsemurha. Maa kärsi tappioita kaikilla rintamilla, hidasti liittolaisensa sotatoimia ja lopulta joutui liittoutuneiden ensimmäisen Euroopan-maihinnousun kohteeksi. Liittoutuneiden edetessä Sisiliassa fascistien suurneuvosto erotti Mussolinin. (Tässäkin tulee esiin kahden järjestelmän ero: olisi mahdoton kuvitella, että NSDAP olisi erottanut Hitlerin.) Mussolinin sodan lopulla Italian pohjoisosissa johtama Salòn hallitus oli enää vain Saksan nukkehallitus, eikä sen politiikalla ollut juuri tekemistä varhaisemman fascismin kanssa.

Mussolinin ja fascismin tarinaan liittyy kyllä moraliteetti, mutta se ei ole esimerkki "vihan ideologian" vaarallisuudesta. Pikemminkin se kertoo, mihin periaatteeton vallanhalu johtaa. Itse olen taipuvainen näkemään vuosien 1922-36 fascismissa myös paljon hyvää, vaikka lähtökohtaisesti suhtaudun kielteisesti valtiovallan pyhittäviin järjestelmiin. Fascismi oli melko valistunut harvainvalta, joka maan sisäisen vakauden palauttamisen ohella mm. halvaannutti mafian (saavutus, johon kukaan Mussolinia edeltävä tai häntä seurannut hallitsija ei ole pystynyt) ja hävitti malarian Italiasta. Ennen kaikkea pitää muistaa, että fascismi nousi valtaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä kaoottisina vuosina, jolloin demokratiaa ei pidetty Euroopassa samalla tavalla itseisarvona niin kuin nykyään. Monen mielestä se oli pelkkä epäonnistunut kokeilu, ja maailmansotien välillä Euroopan kaikkiin kolkkiin syntyi diktatuureja, joista monet olivat fascismia paljon julmempia.

Jos Italia ei olisi ottanut oppia Saksalta eikä varsinkaan lähtenyt mukaan toiseen maailmansotaan, fascistihallinto olisi pysynyt pystyssä vielä vuosikymmeniä vuoden 1943 jälkeen. Todennäköisesti se olisi myös liberalisoitunut pikkuhiljaa. Portugalia vuoteen 1968 saakka diktatorisesti hallinnut António de Oliveira Salazar äänestettiin joitakin vuosia sitten "suurimmaksi portugalilaiseksi". Mussolinille olisi voinut käydä samoin, jos hän olisi toiminut valtansa loppuvaiheessa toisin tai kuollut ennen ratkaisevia virheitään. Nyky-Italiassa häntä ei tosin edelleenkään pidetä Hitlerin kaltaisena demonina, vaan hän on pikemminkin kiistanalainen hahmo, jolla on myös etabloituneet puolustajansa.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Kirjan marttyyriudesta


Viime elokuun mellakoiden ollessa pahimmillaan Lontoossa Clapham High Street-kauppakadun liikkeitä ryöstettiin ja tuhottiin järjestelmällisesti. Lopulta jokaisen kaupan näyteikkunat olivat rikki ja hyllyt tyhjinä, paitsi yhden: Waterstone's-kirjakauppa säilyi koskemattomana. Huolimatta siitä, että näyteikkunassa olisi ollut tarjolla muun muassa lähes kahdensadan punnan hintaisia sähkökirjojen lukulaitteita.

Syynä valikointiin oli tuskin mellakoivan nuorison kunnioitus kirjallisuutta kohtaan. Parempi selitys on lukutaidon surkea tila maan vähävaraisten keskuudessa. Brittiläinen koulujärjestelmä on tosiaan mahdollista läpäistä oppimatta lukemaan, ja Evening Standard -sanomalehti on hiljattain järjestänyt kampanjan, jossa värvätään "lukuavustajia" koululaisille. Näin siis eurooppalaisessa teollisuusmaassa vuonna 2011.

Yksi suomalaisen ja brittiläisen yhteiskunnan eroista on se, että täällä roskaväkikin osaa lukea ja kirjoittaa. Suomessa jopa sosiaaliavustusten hakeminen vaatii vähintään auttavaa sisälukutaitoa, mutta Englannissa on ilmeisesti toisin. Toisaalta en usko, että kirjakauppoja ryöstettäisiin juuri enempää, jos Suomessa puhkeaisi vastaavanlaisia levottomuuksia. Rahvas on kaikkialla lähempänä eläintä kuin sivistynyttä ihmistä, ja musiikki ja visuaaliset mediat vetoavat sen luontaiseen lyhytjänteisyyteen viihteellisintäkin kirjallisuutta paremmin. Jos rahvas saa valita, ryöstösaaliiksi tarttuvat iPodit, tietokoneet, pelikonsolit ja taulutelevisiot.

Tämän lisäksi kirjat ovat saaliina ongelmallisia. Ne ovat raskaita ja tilaavieviä, ja niiden eteenpäin myymisellä ei rikastu. Itse vien kirjoja antikvariaattiin perin harvoin, sillä saadakseen niistä edes muutaman kymmenen euroa niitä täytyy olla useampi kassillinen, enkä jaksa nähdä vaivaa.

Tämän vuoksi kirjat ovat erinomainen keräilykohde. Ne eivät kelpaa murtovarkaille eivätkä luultavasti ulosottomiehellekään. Olen joskus joutessani kehitellyt mielessäni novellia kultivoituneesta ammattimurtovarkaasta, joka varsinaisen saaliin lisäksi etsii ryöstämistään asunnoista klassikkoromaanien ensipainoksia yksityiskokoelmiinsa. Kirjakaupoista ja antikvariaateista kyllä varastetaan yksittäisiä kirjoja todellisuudessakin, ja luulisin että joitakin huippuharvinaisia niteitä varastetaan museoista ja vastaavista paikoista keräilijöiden tarpeeseen samoin kuin maalauksiakin. Mutta rikollinen bibliofiili, joka ei varasta edes rahan takia vaan harrastusmielessä, olisi henkilöhahmona ainutlaatuinen.

Kotikirjaston rakentajana pelkään oikeastaan vain tulipaloa. Kirjojen tulenarkuus on itse asiassa koitunut historiassa kokonaisten ihmisryhmien kohtaloksi. Kun Royal Air Force pommitti Saksan kaupunkeja toisessa maailmansodassa, pommituksia suunniteltiin laskemalla kaupunginosien palokerroin. Kertoimella määriteltiin, paljonko tulenarkaa materiaalia missäkin kaupunginosassa todennäköisesti oli. Keskiluokan asuinalueille kannatti kylvää palopommeja, koska koulutetun väen asunnoissa oli enemmän kirjoja ja kirjahyllyjä. Voimakkaat räjähdyspommit sopivat paremmin pudotettaviksi työväenluokkaisiin kaupunginosiin. Kirjarovioita eivät siis 1900-luvulla sytyttäneet pelkästään natsit, vaan myös heidän vastustajansa.

Kun amerikkalaiset fundamentalistikristityt polttivat Beatlesin levyjä 1960-luvulla, he joutuivat huomaamaan että vinyyli on perin huonosti palavaa materiaalia. Levyrovioista ei siis koskaan tullut sellaista synkkää arkkityyppistä kuvaa kuin Aleksandrian kirjaston palosta tai kolmannen valtakunnan kirjarovioista. Irakin sodan alettua amerikkalaiset patriootit tuhosivat julkisesti sodanvastaisia lauluja sisältäviä cd-levyjä ajamalla niiden yli maantiejyrällä, mutta toiminta näytti lähinnä koomiselta.

Kirja on tallenteena kuin luotu historiallisen marttyyrin osaan. Sitä ei voi käyttää hyödykseen, sen voi vain tuhota. Mutta se tuhoutuu komeasti. Mielestäni suomalaisten vapaa-ajattelijoiden olisi pitänyt polttaa Raamatut, joita he taannoisessa tempauksessaan ottivat vastaan teineiltä ja antoivat vaihdossa pornolehtiä. Sen sijaan he antoivat ne paperinkeräykseen. Palaminen olisi ollut noiden kulttuurimme peruskivien arvon mukainen loppu, ja samalla se olisi sijoittanut uusateistit suoremmin barbarian pitkään traditioon, johon he joka tapauksessa kuuluvat.

Barbaarien tehtävä on sytyttää tuli, kirjojen tehtävä on palaa. Kun tuli on sammunut, kirjat painetaan uudelleen, odottamaan uusia barbaareja. Näin toteutuu historian loputon heiluriliike henkevyyden ja matalamielisyyden, sivilisaation ja raakalaisuuden välillä. Mutta ollaanko nyt tultu uuteen tilanteeseen? Ranskan vallankumouksen aikaan pillastunut väkijoukko tunkeutui Strasbourgin kaupungintalolle ja tuhosi ensin vihatut kruunun arkistot, sitten varmuuden vuoksi kaikki kirjat ja paperit joissa oli kirjoitusta. Ne lastattiin kärryihin ja paiskattiin Reiniin virran vietäväksi. Vaikka nämä ihmiset eivät osanneet lukea, kirjat ja kirjalliset dokumentit edustivat heille jotakin myyttistä pahaa, muistuttivat heidän vihaamastaan hallinnosta. Nykyiset rähinöitsijät ovat niin ikään lukutaidottomia, mutta kirjat eivät näytä merkitsevän heille sen vertaa, että he vaivautuisivat tuhoamaan ne. Kertooko tämä formaatin yleisen merkityksen vähenemisestä tässä sivilisaatiossa?

Masentavaa sinänsä, mutta ainakin kirjat saavat olla rauhassa, ensimmäistä kertaa.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Käsitteet selviksi, osa 1















Euroopan keskusteluilmapiirissä on tapahtunut muutos. Aiemmin virallista totuutta hallinneet monikulttuurisuuden kannattajat ovat joutuneet puolustuskannalle, kun Angela Merkelin, David Cameronin ja Nicolas Sarkozyn kaltaiset johtavat poliitikot ovat julkisesti todenneet, että monikulttuurinen yhteiskunta on epäonnistunut.

Viimeisin kohtaamani esimerkki asetelman kääntymisestä on Liisa Liimataisen Ydin-lehdessä ilmestynyt artikkeli "Sinisilmäinen vai viisas monikulttuurisuus?" Kyseessä on yritys monikulttuurisuuden käsitteen pelastamiseksi, ja tuoretta siinä on monikulttuurisuuden ongelmien edes nimellinen tunnustaminen:

Monikulttuurisuuden puutteet pitää tunnustaa, mutta se ei saa johtaa siihen, että yhteiskunnissa eläviä erilaisia kulttuureja ei kunnioiteta eikä niiden kanssa enää käydä keskustelua. Koska toisten kulttuurien kunnioittaminen on vaativaa, pelkkä suvaitsevaisuus ei riitä: se voi perustua myös ylemmyydentunteeseen.

Liimatainen jakaa monikulttuurisuuden kahteen lajiin: naiiviin ja viisaaseen:

Sinisilmäinen monikulttuurisuus rohkaisee kulttuurirelativismia. Se viestittää, että jokainen maahanmuuttaja voi elää niin kuin haluaa ja levittää minkälaisia ajatuksia tahansa, kunhan hän ei vain riko avoimesti lakia. (...) Viisas, hienosäikeinen monikulttuurisuus sen sijaan ei hyväksy arvojen suhteellisuutta eikä varsinkaan sharia-tuomioistuimia, islamilaisen lain soveltajia, jotka asettavat maahanmuuttajien uskontoon liittyvät käytännöt valtion lakien yläpuolelle.

On toki kovin mieluista huomata, että monikultturisti myöntää monien aatetovereidensa kärsivän sinisilmäisyydestä ja yrittää korjata asian. Silti Liimataisen rehabilitointiyritys ei vakuuta. En nyt tarkoita edes hänen käsittämätöntä väitettään, että Tony Blairin Britanniassa oltiin oikealla tiellä monikulttuurisuuden suhteen. Liimataisen varsinainen kompastuskivi on kyvyttömyys tai haluttomuus ymmärtää, että monikultturismi sinänsä on kulttuurirelativistinen oppi.

Selitän hiukan. Kulttuurilla tarkoitetaan suomenkielisen wikipedian määritelmässä "erottelujen järjestelmää, jonka avulla ihminen luokittelee ympäristöä, arvottaa itseään ja muita sekä rakentaa identiteettiä." Hyväksyttäköön tämä määritelmä ainakin työhypoteesina. Monikulttuurisuudella tarkoitetaan yleisimmin sitä, että samassa yhteiskunnassa elää toisistaan paljonkin poikkeavia kulttuureita rinnakkain ja ettei millään näistä kulttuureista ole hegemonista asemaa. Monikultturismi on taas oppi, että tällainen tila olisi erityisen tavoiteltava asia.

Monikultturistin käsitys kulttuurista on lähtökohtaisesti naiivi, paljon naiivimpi kuin vaikkapa siteeraamassani wikipedia-määritelmässä. Useiden eri kulttuurien rauhanomainen rinnakkaiselo samojen rajojen sisäpuolella edellyttäisi sitä, että kulttuurit poikkeaisivat toisistaan vain pintakerrokseltaan. Jos kulttuuri tarkoittaisi pelkästään ruoanlaittotapaa, uskonnollisia seremonioita, pukeutumistyyliä, sitä pidetäänkö kenkiä jalassa sisätiloissa vai ei, monikulttuurinen ihanneyhteiskunta olisi jo täällä. Harva ihminen kun on niin primitiivisen suvaitsematon, että ryhtyisi rakentamaan riitaa tällaisten asioiden perusteella.

Mutta kulttuurilla on myös marxilaisittain sanottuna syvärakenne. Siihen kuuluvat muun muassa käsitykset perhemallista, naisen ja miehen rooleista, kasvatuksesta, uskonnon ja politiikan suhteesta, voimankäytön oikeutuksesta, työmoraalista, usein hallintotavastakin. Nämä piirteet ovat muotoutuneet pitkän historiallisen prosessin tuloksena tietyissä maantieteellisissä ja ilmastollisissa oloissa ja muuttuvat hyvin hitaasti. Yleensä ne istuvat paljon sitkeämmässä kuin kulttuurin pintakerroksen makutottumukset. Minulle ei tuottaisi kovin suuria vaikeuksia siirtyä syömään vaikkapa intialaistyyppistä ruokaa, mutta naimisiinmeno suvun valitseman puolison kanssa olisi jo toinen juttu.

Juuri kulttuurien syvärakenteiden kohdatessa syntyvät pahimmat ja verisimmät konfliktit. Kulttuurit kun ovat määritelmällisesti erojen järjestelmiä; niiden ytimessä on monikultturistien niin kovasti kammoksuma jako meihin ja muihin. Paitsi että monikultturistit sulkevat silmänsä tältä tosiseikalta, he usein ottavat sinisilmäisesti ja ylimielisesti oikeudekseen määritellä, mikä kuuluu maahanmuuttajaryhmien kulttuuriin ja mikä ei. Arabeskit, moskeijat ja qawwali-musiikki kuuluvat "oikeaan" islamilaiseen kulttuuriin, sharia-tuomioistuimet ja naisten koulunkäynnin kieltäminen eivät. Mutta itse asiassa sharia-laki ja naisten kohteleminen kotiorjina ovat paljon olennaisemmin islamilaista kulttuuria, koska ne heijastelevat sen syvärakennetta, tässä tapauksessa perhe- ja oikeuskäsitystä. Kulttuuri ei ole pulla, josta voi poimia rusinat. Jos kulttuuria lähdetään muuttamaan, yritys joko epäonnistuu surkeasti, tai sitten muuttuu paljon muutakin kuin alun perin oli tarkoitus.

Ajatelkaamme afganistanilaista muslimimiestä, joka muuttaa Suomeen ja päättää sopeutua täkäläiseen elämänmenoon. Hän ottaa vain yhden vaimon, kasvattaa lapset pieksemättä heitä, hyväksyy että naisella on samat oikeudet kuin miehelläkin ja antaa tyttäriensä opiskella ja valita puolisonsa vapaasti. Hän opettelee sujuvan suomen kielen, puhuu sitä jälkikasvulleenkin ja hyväksyy sen, ettei työpäivää sovi keskeyttää jatkuvilla kumarruksilla Mekkaan päin. Hän ei ylipäätään ala vaatia itselleen erityisoikeuksia tai -vapauksia, vaikka jotkut kantaväestön käytännöt tuntuvatkin hänestä omituisilta tai jopa epämiellyttäviltä.

Tämän prosessin tuloksena afgaanistamme tulee käytännössä suomalainen, vaikka hän söisi edelleen kotimaalleen tyypillistä ruokaa, pidättäytyisi alkoholinkäytöstä ja paastoaisi ramadanin aikaan. Esimerkki on kuvitteellinen, mutta uskon että järkevin ja kyvykkäin osa maahanmuuttajista on aivan valmis tämäntyyppiseen suomalaistumiseen. Hyvä esimerkki onnistuneesta suomalaistumisesta ovat täkäläiset tataarit, islaminuskoiset suomalaiset joista ei koskaan ole ollut uhkaa yhteiskuntarauhalle vaikka he ovatkin säilyttäneet osan omista tavoistaan. Yhtenä esteenä vastaavalle kehitykselle uudempien maahanmuuttajien parissa ovat juuri monikultturistit, jotka jatkuvasti kyseenalaistavat täkäläisiä perinteitä, korostavat maahanmuuttajien asemaa myyttisinä "toisina" ja vaativat heille kiintiöitä ja erityiskohtelua.

Liimatainen tekee myös virheen erottaessaan jyrkästi toisistaan kulttuurin ja lainsäädännön. Tämä käy ilmi vaikkapa moniavioisuuskysymyksen kohdalla. Muun muassa monessa muslimimaassa ja joillakin Etelä-Afrikan alueilla moniavioisuus kuuluu kulttuuriin, kristillisen perhekäsityksen omaksuneessa Suomessa se on laitonta. Tässä kysymyksessä maan laki määrittelee maan tavan, ja lukemattomia muitakin esimerkkejä löytyy. Lakien noudattaminen on assimiloitumista, enemmän tai vähemmän.

Jos yhteiskunnassa asuu rinnakkain eri rotuisia ja eri uskontoja tunnustavia ihmisiä, se ei vielä ole monikulttuurinen. Se on monietninen. Monikulttuurinen yhteiskunnasta tulee vasta kun aletaan kuvitella, että kaikki kulttuurit ovat samanarvoisia ja ettei niiden käytäntöjen välillä ole perustavanlaatuisia ristiriitoja. Monikulttuurinen yhteiskunta antaa etnisyyteen perustuvia erityisvapauksia ja sallii kansanryhmien elää omissa erillisissä enklaaveissaan, koska yhdelläkään kulttuurilla ei ole oikeutta tyrkyttää standardejaan toiselle.

Sellainen yhteiskunta oli Liimataisen artikkelissa ihannoitu Tony Blairin Britannia, jossa autokoulujen kokeet, hallituksen tietovihkot ja julkisten paikkojen opasteet oli kirjoitettu virallisen englannin ohella monilla albanian murteilla, urduksi, hindiksi, bengaliksi, arabiaksi... Ei ihme, että sopeutuminen on takkuillut, kun maahanmuuttajilla ei ole siihen vähäisintäkään tarvetta. Tämän kulttuurisen sillisalaatin satoa korjattiin viimeksi elokuun slummimellakoissa.

Minusta monikulttuurisuuden käsitettä ei pidä pelastaa, vaan se joutaa roskakoriin. Kaiken kaikkiaan siitä on ollut enemmän harmia kuin hyötyä, monikulttuuriseen utopiaan uskominen on viime kädessä vain estänyt siirtolaisia löytämästä omaa paikkansa eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Jos ylipäätään tarvitsemme jonkin termin kuvaamaan väestörakenteeltaan nykyisen kaltaista yhteiskuntaa, puhukaamme sitten monietnisyydestä. Olkoon Suomi monietninen ja kansainvälinen, mutta ei monikulttuurinen.

Yhdessä mielessä monikulttuurisuuden käsitettä voidaan toki käyttää. Minulle monikulttuurisuus tarkoittaa sitä, että maailmassa on toisistaan paljonkin poikkeavia kulttuureja ja perinteitä, kukin omalla alueellaan. Minusta on myös parempi, että ne puuttuvat toistensa käytäntöihin mahdollisimman vähän ja saavat omalla painollaan kehittyä mihin suuntaan tahansa. Nyt joku epäilemättä sanoo, että pyörrän tässä edellä sanomani ja tunnustaudun itsekin kulttuurirelativistiksi, mutta asia ei ole niin. Olen vakaasti sitä mieltä, että länsimainen kulttuurimme, siis tämä merkillinen sekoitus antiikin, kristillisyyden ja valistuksen perintöä, on kaikista kulttuureista paras, kehittynein ja sivistynein. Mutta se ei tarkoita, etteikö muunkinlaisia saisi olla. Olisihan maailma silloinkin perin ikävystyttävä paikka, jos kaikki ihmisyksilöt olisivat huippuälykkäitä, kauniita, taiteellisesti lahjakkaita, terveitä ja fyysisesti vahvoja.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Eräs ratkaisu epätoivoon


Kirjailijat ovat usein huonoja sotilaita. Eräs entinen rintamakaveri sanoi Norman mailerista, että tämän selviäminen hengissä sodasta oli suuri ihme. Väinö Linnan rintamakaverit muistelivat, että Linna oli ollut sodassa lusmumainen velvollisuuksien välttelijä. Moni ensimmäiseen maailmansotaan innolla lähteneistä runoilijoista kaatui tai haavoittui palveluskelvottomaksi sodan ensimmäisinä viikkoina.

Saksalainen Ernst Jünger (1895-1998) on poikkeus. Hän kävi läpi koko ensimmäisen maailmansodan, ja hänen ansionsa herättävät kunnioitusta kenessä tahansa sotilaassa. Luutnantti Jünger palveli joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä, ja johti myös yhtä sodan lopulla muodostetuista Stosstrupp-erikoisosastoista, joiden vastuulla olivat strategisesti tärkeät hyökkäys- ja tiedustelutehtävät vihollisen linjoilla. Jünger oli sotilaana jonkinlainen oman aikansa Rambo: haavoituttuaan viimeisen kerran hän hoiperteli luodinreikä keuhkossaan pitkän matkan turvaan ja ampui vielä matkalla brittisotilaan. Omien laskujensa mukaan hän haavoittui rintamalla yhteensä 14 kertaa, joista viisi kiväärinluodista, kaksi kranaatinsirpaleesta, yksi srapnellinkuulasta, neljä käsikranaatinsirpaleesta ja kaksi kiväärinluodinsirpaleesta. Pari kuukautta ennen sodan päättymistä hänelle myönnettiin keisarillisen Saksan korkein kunniamerkki, Pour le Mérite.

Tämä äärimmäisen sitkeä soturi oli myös suuri esteetikko ja korkeasti sivistynyt taiteentuntija. Maatessaan kuumeessa ja kovissa tuskissa sotilassairaalan vuoteella syksyllä 1918 hän tappoi aikaa lukemalla Tristram Shandya. Sodan jälkeen hän julkaisi sotapäiväkirjoihinsa perustuvan muistelmateoksen Teräsmyrskyssä (In Stahlgewittern, 1920). Omakustanteena julkaistu teos saavutti nopeasti suuren maineen ja oli lähtölaukaus yhdelle 1900-luvun pisimmistä ja tuotteliaimmista kirjailijanurista. Ennen kuolemaansa 103-vuotiaana Jünger oli julkaissut romaaneja, esseeteoksia, muistelmia, tutkielmia, päiväkirjoja.

Luin hiljattain uudelleen Markus Långin suomennoksen Teräsmyrskystä, ja pidän sitä parhaana lukemanani sotamuistelmana. Vähintäänkin se on paras ensimmäisestä maailmansodasta kirjoitettu kaunokirjallinen teos. Se on selvästi parempi ja kiinnostavampi kuin Erich Maria Remarquen osoittelevan pasifistinen Länsirintamalta ei mitään uutta, jonka vastinparina se usein nähdään. Kiinnostavinta ja häiritsevintä Teräsmyrskyssä on sen kylmän estoton ote kuvaamiinsa tapahtumiin. Jüngeriä on kauhisteltu, koska hän kirjoittaa sodasta jonkinlaisena seikkailuna, pohtimatta sanallakaan sen poliittisia syitä tai tuomitsematta sen mielettömyyttä. Vaikka hänen sotakirjaansa on pidetty militaristisena vastavetona aikansa pasifistiselle sotakuvausperinteelle, se poikkeaa selvästi myös siloitelluista patrioottisista sotakuvauksista.

Jünger ei mitenkään peittele mekanisoidun sodankäynnin rujoutta. Hän kuvaa ralistisesti ja yksityiskohtaisesti taisteluhautojen ankeutta, kuoleman satunnaisuutta, kammottavia sirpalevammoja, siviilien kärsimyksiä. Kuitenkin kaikesta jää tuntu, että hän viihtyy taistelukentällä ja että taistelun synnyttämä adrenaliinijuopumus ja sotilaiden veljeys ovat hänelle korkeinta onnea. Jüngerin proosasta tosiaan puuttuvat suru ja sääli, nuo nykyaikaiselle sotakuvaukselle keskeiset tunteet. Tyylin partiopoikamainen reippaus kestää alusta loppuun.

Jünger ei missään nimessä ollut vaarasta ja teurastuksesta nauttiva sosiopaatti, mutta tietty kylmyys liittyy kaikkiin hänen havaintoihinsa. Kertaakaan hän ei ilmaise edes vihaavansa vihollistaan, vaan pikemminkin kunnioittaa heitä urheina miehinä, jotka vain sattuvat taistelemaan vastapuolella. Hän paheksuu kohtaamiensa saksalaissotilaiden raivoa englantilaisia kohtaan kun kranaattikeskitys on surmannut useita heidän tovereitaan, ilmeisesti tajuamatta että kaikille sota ei tarkoittanut sellaista ritarillista kamppailulajia kuin hänelle. Kun Jünger saa taistelun keskellä tiedon ystävänsä kaatumisesta, hän kuvaa tiedon iskeneen hänet "täysin lamaan". Kuitenkin heti taistelun ja haavojen sitomisen jälkeen hän tyhjentää tuntemansa everstin kanssa viinipullon ja kertoo olevansa "puolinukuksissa mutta erinomaisella tuulella".

Mutta Jüngerin mielestä kylmyydessä on kyse vain soturin karaistumisesta. Kuunneltuaan erään rintamatoverinsa puhetta hän toteaa ihailevasti:


Tässä äänessä oli jäljellä vain suurta välinpitämättömyyttä; muu oli palanut tulen hehkussa. Sellaisten miesten kanssa voi taistella.

Sodan sielua rappeuttavaa ja traumatisoivaa vaikutusta ei Jüngerin maailmassa näytä olevan. Taistelun jälkeisiä tunnelmia hän kuvaa näin:

Jos tusinasta kaatui kymmenen, viimeiset kaksi tapasivat varmasti ensimmäisenä vapaailtana kolpakon ääressä, joivat hiljaa vainajien muistoksi ja muistelivat hilpeästi yhteisiä kokemuksia. Näissä miehissä sykki elävänä piirre, jota sodan karuus korosti ja silti henkevöitti: aimo ilo vaaran koittaessa, urhoollinen voitontahto. Neljän vuoden kuluessa tulessa puhdistui yhä puhtaampi, yhä pelottomampi soturikaarti.
Jünger uskoi vakaasti sotakokemuksen jalostavaan voimaan. Hän uskoi sen tempaisevan porvarillisen elämän turruttamat ihmiset irti itsepetoksestaan ja paljastavan heissä joko sankarin tai pedon. Teräsmyrskyn karaisemien miesten piti kirjailijan poliittisissa kaavailuissa muodostaa uuden ja paremman Saksan johtava eliitti. Samanlaisia haaveita oli Saksan koko sodanjälkeisellä äärioikeistolla, eliittikaarti-idean varaan rakennettiin Freikorps-joukot sekä Stahlhelm- ja SA-järjestöt. Huolimatta asemastaan saksalaisen nationalismin tärkeänä ideologina Jünger ei koskaan hyväksynyt natseja eikä liittynyt heihin; hänen elitistinen maailmankatsomuksensa sekä inho raakalaismaista nyrkkivaltaa kohtaan vieraannuttivat hänet "rahvaanomaisesta" kansallissosialismista.

Erikoista on, että kirjailijan ajatus sodan jalostavuudesta syntyi juuri ensimmäisessä maailmansodassa, kaikista 1900-luvun sodista hatarimmin perustellussa ja yksittäisen sotilaan kannalta järjettömimmässä. Maailmansotaahan on yleensä pidetty kaiken ritarillisuuden ja yksilöllisen urheuden päätepisteenä, teknologisena täystuhona, jonka taisteluissa uhrattiin tuhansittain miehiä rintamalinjan siirtämiseksi parisataa metriä eteenpäin. Mutta Jünger otti uuden mekanisoidun sodankäynnin haasteena. Hän etsi ja näemmä löysikin yksilösankaruutta sieltä, missä sen piti olla lähtökohtaisesti mahdotonta. Kyse oli herooisesta kamppailusta yksilön ja persoonattoman sotakoneiston välillä. Jünger löytää jotakin riemastuttavaa tapauksesta, kun eräs alikersantti laukaisee vahingossa vääränvärisen valoraketin ja saa aikaan massiivisen tykistökeskityksen:

Tykistömme heräsi oitis sellaiseen vauhtiin, että sitä seurasi ilolla. Mörssärikranaatti toisensa perään kiiti ulvoen ilman halki ja pirstoutui etumaastossa sirpaleiksi ja kipinöiksi. Pölyn, pistävän kaasun ja sinkoilevien ruumiiden löyhkä kohosi pommikuopista. Tämän tuho-orgian jälkeen tulitus laantui tavanomaiseen tasoonsa. Yksilön kiihtynyt tempaus oli käynnistänyt valtaisan sotakoneiston.

Mutta Teräsmyrskyssä ovat vielä keskeisempiä hetket, jolloin yksittäinen sotilas sulautuu itseään suurempaan mahtiin. Pari sitaattia erään taistelun kuvauksesta:

Katsoin vasemmalle ja oikealle. Kansojen rajamaa tarjosi merkillisen näkymän. Hyökkäävä pataljoona odotti silmänkantamattomana rintamana, komppaniat yhteen sulloutuneina pommikuopissa vihollislinjan edustalla, jota myllerrettiin tulimyrskyin yhä uudelleen. Nähdessäni tämän patoutuneen joukon läpimurto tuntui minusta varmalta. Riittäisivätkö voimamme myös hajottamaan vihollisen reservit ja pirstomaan ne? Se tuntui itsestään selvältä. Päätöstaistelu, viimeinen ryntäys näkyi koittaneen. Täällä kansojen kohtalo pantaisiin täytäntöön; oli kysymys maailman tulevaisuudesta. Tajusin hetken merkityksen, ja uskon, että jokainen tunsi persoonallisuutensa sulautuvan joukkoon ja pelkonsa katoavan.

***

Ei-kenenkään maa oli täynnä hyökkääjiä, jotka astuivat yksin, ryhmittäin tai suurina joukkoina kohti tulista esirippua. He eivät juosseet eivätkä hakeneet suojaa, kun torninkorkuiset patsaat kohosivat heidän välissään. Hitaasti mutta vääjäämättä he etenivät kohti vihollislinjaa. Näytti siltä kuin haavoittuvaisuus olisi mennyttä.

Tällaisen kollektiivisen voiman muodostuminen oli kirjailijalle elähdyttävä kokemus, ja kaivattu vastaus modernin sodankäynnin synnyttämään ongelmaan. Materiaalitaistelussa juoksuhautoineen, konekivääreineen, rumputulineen ja taistelukaasuineen yksilö oli orpo ja eksyksissä, samankaltaisen eksistentiaalisen tyhjyyden edessä kuin kuka tahansa Camus'n tai Beckettin henkilöhahmo. Asetelma kuvastaa yleisemmin modernin ajan ihmistä byrokratian tai tuotantokoneiston osaseksi alennettuna. Tämä toivottomuuden kokemus oli kuitenkin voitettavissa sulautumalla karaistuneiden sotureiden joukkoon, heittäytymällä tovereiden kanssa taistelun kuohuun. Hyökkäystilanteessa Jünger ei pelkästään kokenut pelkonsa haihtuvan, vaan tunsi hetken olevansa haavoittumaton ja voittamaton. Kokemus on paitsi epätoivon, myös yksilösankaruuden tuolla puolen: kadonnut merkityksellisyys löytyy uudelleen rintamatovereiden orgaanisesta yhteisöstä. Vastaavasti parlamentaarisen demokratian tilalle Jünger tarjosi aristokraattista sotilas- ja työläisvaltiota.

Joillekin tällainen maailmankatsomus on yhtä kuin fasismi, eivätkä he välttämättä ole väärässäkään. On selvää, että Jüngerin sota-aiheiset kirjoitukset vaikuttivat 1920- ja 30-lukujen oikeistoautoritaarisiin liikkeisiin. Toisaalta myös Hemingway etsi moderniin tyhjyyteen sisältöä vaarallisesta ja vitaalisesta elämästä, ja hän on täysin salonkikelpoinen kirjailija. Hänet erottaa Jüngeristä lähinnä se, että amerikkalaisen kulttuurin kasvattina hän sitoutui yksilösankaruuden kulttiin, jota saksalainen hengenheimolainen tuntui pitävän riittämättömänä. Lisäksi sodanjälkeisessä tuotannossaan Jünger nosti sotilaan rinnalle myyttiseksi sankariksi työläisen, joka teollisessa "teräsmyrskyssä" kykenee nousemaan modernin maailman arvottomuuden yläpuolelle. Tämä näkemys on saanut vastakaikua myös vasemmistolaisessa ajattelussa.

Oli miten oli, Jüngerin löytämä ratkaisu nykyajan psykologisiin ja spirituaalisiin kriiseihin on niin äärimmäinen ja selvästi vain poikkeusyksilöille soveltuva, että häntä harvemmin mainitaan modernin kirjallisuuden klassikoiden joukossa. Varsinkin Suomessa hänet on tyydytty ohittamaan protonatsina, tai sitten hänen "luovaa militarismiaan" on kummasteltu pyrkimättä ymmärtämään sitä syvemmin. Marjatta Hietalan jälkisanat Teräsmyrskyssä-suomennokseen jäävät nekin melko pintapuolisiksi. Jüngerin sotakirjoitukset ovat monelle suomalaiselle kirjallisuudenystävälle valitettavasti vielä vain kiintoisa kuriositeetti, ja vielä vähäisemmälle huomiolle on jäänyt hänen myöhempi tuotantonsa. Mutta siihen pureutuminen jääköön myöhempiin merkintöihin.

torstai 11. elokuuta 2011

Ihmisen viheliäisyyden soundtrack














Nyt kun viimeisimmän kirjani ilmestymisestä alkaa olla jo puolisen vuotta, olen alkanut pikku hiljaa ymmärtämään, millainen kirja se on. Niinpä mieleeni tuli idea, jonka itse asiassa varastan Antti Nyléniltä. Hänhän poltti esikoisteoksensa julkaisujuhlia varten cd-levyn, jonka nimesi "Vihan ja katkeruuden soundtrackiksi". Sen sisältö koostui kirjan tematiikkaan ja tunnelmiin sopivista kappaleista. Seuraavan teoksen eli "Halun ja epäluulon esseiden" soundtrack onkin painettu sen kansiliepeeseen. Koska ajatus oli viehättävät, laadin joutessani "Ihmisen viheliäisyyden soundtrackin". Antti tuskin suuttuu, kaikkihan on kuitenkin vain lainaa ja hyvä kirjailija varastaa kaiken mikä ei ole pultattu kiinni.

Tässä siis soundtrack, joka noudattelee "Ihmisen viheliäisyydestä" -esseekokoelman kulkua jokseenkin kronologisesti:


Bob Dylan: My Back Pages


Death In June: Many Enemies Bring Much Honour

Jean Sibelius: Jääkärimarssi

Morrissey: Irish Blood, English Heart

Joy Division: Atrocity Exhibition

Leonard Cohen: The Future

Jacques Brel: Au suivant

Jarvis Cocker: Disney Time

Richard Wagner: Tannhäuser (alkusoitto) Osa 1 Osa 2


The Dubliners: The Band Played Waltzing Matilda


Johnny Cash: The Beast In Me

16 Horsepower: Black Soul Choir



Politiikkaa vai barbariaa?




Luova tauko blogikirjoittamisessa on ohi, ja jatkan taas päivittämistä säännöllisen epäsäännöllisesti. Tämä ensimmäinen tauon jälkeinen kirjoitus koskee muuten erinomaisen kesän epämiellyttävintä tapahtumaa, nimittäin Norjan verilöylyä. Katson asiakseni kommentoida sitä jo siitäkin syystä, että pääsen tiiviissä muodossa vastaamaan lukuisiin viisaisiin ja typeriin kysymyksiin, joita minulle epäilemättä vielä asian tiimoilta esitetään.

Itse iskusta minulla ei ole juuri sanottavaa. On selvää, että jokainen hyväntahtoinen ja tervejärkinen ihminen pitää sitä pelkästään viheliäisenä tragediana, ja tästä asiasta vallitsikin yksimielisyys iskua seuranneessa keskustelussa.

Tärkeämpi ja kipeämpi kysymys koskee iskun väitettyä poliittisuutta. Poliittinen terrori-isku se epäilemättä oli, ainakin paljon enemmän kuin Jokelan ja Kauhajoen välillä poliittisiksi väitetyt amok-juoksut, sillä Anders Breivik oli ennen tekoaan laatinut pitkän manifestimaisen selvityksen näkemyksistään ja tavoitteistaan. Manifesti ei ollut sekava houre vaan varsin jäsennelty kirjoitus lähteineen ja sitaatteineen, olipa sen sisällöstä mitä mieltä tahansa. Toisaalta Breivikillä ei näytä olleen terroritoimintaan valmiita tukijoukkoja, vaikka hän itse väittääkin toista. Yksikään puolue tai järjestö ei ole ilmaissut tukeaan hänen toiminnalleen. Ergo: jos minä kävisin ampumassa vaikkapa parikymmentä ihmistä jossakin ostoskeskuksessa ja esittäisin teolle poliittiset perusteet, verilöyly täyttäisi poliittisen terroriteon vähimmäisvaatimukset, mutta mistään järjestäytyneestä toiminnasta ei voisi puhua.

Äärioikeistolaisella terrorismilla on jonkin verran perinteitä Euroopassa. Ensimmäisinä mieleen tulevat Ranskan OAS 1960-luvulla ja espanjalaisten poliisien salainen "likainen sota" ETA:n sisseiksi epäiltyjä vastaan 1980-luvulla. Parina kolmena viime vuosikymmenenä ei oikeistoterroria juuri ole esiintynyt, eurooppalaisia poliisivoimia ovat huolettaneet lähinnä separatistiset ja islamilaiset ääriryhmät. Voi toki olla, että Norjan tapahtumat ovat alkusysäys oikeistoradikaalin poliittisen väkivallan uudelle aallolle, mutta toistaiseksi moiseen kehitykseen viittaavia signaaleja ei ole havaittavissa.

Olen lueskellut Breivikin kolmiosaista, noin 1500-sivuista manifestia sieltä täältä. Kirjoituksesta irtisanoutuneet maahanmuutto- ja islamkriittiset poliitikot ovat tuominneet sen "sekavaksi" ja "harhaiseksi", mutta minusta kuvaus ei sovi ainakaan koko manifestiin. Pikemminkin sen kaksi ensimmäistä osaa ovat hyvin tuttua tavaraa erilaisista konservatiivisista, kansallismielisistä ja maahanmuuttokriittisistä kirjoituksista verkossa ja muualla. Monet manifestin kulttuuri- ja yhteiskunta-analyyttisistä luvuista eivät edes ole Breivikin itsensä kirjoittamia, vaan ne on kopioitu sellaisinaan esim. blogeista.

Nyt vastaan lyhyesti etukäteen kysymykseen, joka minulle varmasti ennen pitkää esitetään: kyllä, osan Breivikin teeseistä allekirjoitan itsekin. Olen useissa yhteyksissä kirjoittanut, että islamilainen maahanmuutto on johtanut ongelmiin, joita tämänhetkisellä poliittisella koneistolla ei näytä olevan valmiuksia ratkaista. Samaten olen kirjoittanut, että länsimainen vasemmistolainen/liberaali älymystö kaivaa maata niiden perinteiden ja instituutioiden alta, joihin voisimme tässä hankalassa tilanteessa nojata. Samaan turmion yhtälöön kuuluu globaali ultravapaa kapitalismi, joka uusia markkina-alueita ja halvempia työvoimakustannuksia etsiessään murentaa kansallisvaltioiden rakenteet.

Tosin Breivik esittää tämän kehityskulun jonkinlaisena poliittisen eliitin, talousväen ja "kulttuurimarxilaisen" älymystön salaliittona, mikä tietenkin on humpuukia. Oikeasti prosessia ei suunnittele, käynnistä tai ohjaa kukaan sen enempää kuin ilmastonmuutostakaan; kyseessä on itseohjautuva kehityskulku, jonka syyt ovat syvällä parin viime vuosisadan historiassa ja väestönkasvun kaltaisissa tekijöissä. Lisäksi Breivik näemmä pitää länsimaisen sivilisaation kirkkaina tähtinä muun muassa Israelin valtiota ja filosofi Ayn Randia, joista kumpikaan ei saa minulta sympatiaa.

Breivikin suuruudenhulluudesta kertoo se, että hän kuvittelee yksittäisten armottomien veritekojen voivan kääntää historian suunnan. Kenties hänen mielessään oli serbinationalisti Gavrilo Princip, joka Itävallan arkkiherttua Franz Ferdinandia kohti ampumillaan laukauksilla sattui jouduttamaan ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Mutta sota olisi varmasti syttynyt ilman Sarajevon laukauksiakin, eikä Principin mielessä ollut maailmanpalo vaan suurempi Serbia; hänestä tuli nappula pelissä, jonka vakavuutta hän ei ymmärtänyt.

Toinen mieleen tuleva mies on Yukio Mishima, joka yritti vuonna 1970 käynnistää kansallisen herätyksen ja vallankumouksen ottamalla japanilaisen sotilaskomentajan panttivangiksi. Mutta tämän pidemmälle vietynä vertaus loukkaisi suurta kirjailijaa ja traditionalistia: Mishima olisi pitänyt puolustuskyvyttömien ihmisten surmaamista törkeänä bushido-koodin rikkomuksena. Hän rakasti maataan ja perinteitään aidosti, ja uhrasi kumouksensa epäonnistuttua vain itsensä tekemällä rituaali-itsemurhan.

Minusta Norjan verilöyly on vain uusi osoitus siitä barbarisoitumisesta ja kulttuurin rappiosta, jota Breivik kuvitteli vastustavansa. Jos nationalistina itseään pitävä mies tappaa kymmeniä aseettomia oman maansa kansalaisia, on jokin pahasti pielessä. Tapaus kertoo maailmasta, jossa traditionaaliset sidonnaisuudet ja solidaarisuuden tunteet ovat kadonneet, ja jäljellä on vain poliittisia ideologioita ja heimoidentiteettejä, joiden nimissä voi harjoittaa miten alhaisia tekoja tahansa.

Omalta kannaltani erityisen epämiellyttävää on se, että Breivik kehottaa manifestinsa kolmannessa (käytännön ohjeita sisältävässä) osassa kaltaisiaan "patriootteja" iskemään mm. kirjailijakokouksiin. Perusteluksi hän sanoo, että kulttuuriväki on kokonaisuutena marxismin mädättämää ja jos "kollateraalisena vauriona" kuolee joku konservatiivinen kirjailija, se ei haittaa. Itse käyn kokouksissa ja tapaamisissa varsin harvoin, mutta ehkä aktiivisempien kollegoiden kannattaisi hankkia luvaton pistooli itsepuolustustarkoituksiin ennen Kirjailijaliiton kokouksiin tai Pentinkulman päiville menoa.

Voi olla, että tällaisetkin varotoimenpiteet ovat hätävarjelun liioittelua. Norjan tapahtumia seurannut polemiikki ja politikointi näyttää nyt laantuneen, enkä usko että laajaa radikaalioikeistolaisen väkivallan aaltoa olisi odotettavissa. Varmaa on, ettei Norjan ammuskelusta seuraa mitään hyvää, mutta pahempaakaan tuskin on odotettavissa. Utöyan saaren kuolemat olivat turhia ja traagisia, muuta niistä ei voi todeta.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Oikotie Eedeniin


Suomalaisia on pidetty uskonnollisesti maltillisena väkenä, ja yleisesti ottaen kai olemmekin sitä. Kuitenkin historiastamme löytyy esimerkkejä uskonlahkoista, jotka ovat menneet kauas herätysliikkeiden hurmoksellisuutta pidemmälle. Tunnetuin näistä lienee 1920-50-luvuilla vaikuttanut kartanolaisuus, joka on viime aikoina noussut taas tutkijoiden ja journalistien mielenkiinnon kohteeksi.

Perustajansa Alma Kartanon mukaan nimetyssä kartanolaisuudessa oli kaikki vaarallisen lahkon tyypilliset piirteet, vaikkei sen tarina päättynytkään Kansan temppeli -tyyppiseen joukkoitsemurhaan tai Daavidin oksa -tyyppiseen väkivaltaiseen yhteenottoon esivallan kanssa. Kartanolaiset olivat tiukan johtajavaltainen ja muusta yhteiskunnasta eristäytynyt yhteisö, joka pyrki säätelemään jäsentensä elämän pienimpiäkin yksityiskohtia ja käytti riviensä koossapitämiseen painostusta, uhkailua ja väkivaltaa. Kuvioon sopii sekin, että karismaattisen johtajan kuoltua vuonna 1953 lahko pikkuhiljaa näivettyi pois. Alma Kartanoa ympäröineen ihailun ja pelon taikapiirin hävittyä useimmat kartanolaiset ikään kuin heräsivät unesta ja palasivat hiljalleen tavalliseen elämään.

Kun kaikki on syntiä, on johtopäätöksenä joko tiukka purismi tai hälläväliä-asenne. Lahkoille on tyypillistä joko äärimmäinen seksuaalinen sallivuus tai äärimmäinen seksuaalikielteisyys. Sallivaa linjaa edusti Ruotsissa syntynyt ja joihinkin osiin Pohjois-Suomea 20-30-luvuilla levinnyt korpelalaisuus, jonka jäsenet saivat "Jumalan valittuina" toteuttaa vapaata rakkautta. Kartanolaisilta taas olivat tavanomaisten viinan, tupakoinnin ja tanssimisen ohella kiellettyjä mm. avioliitto ja kaikentyyppinen sukupuolielämä, lihansyönti, solmiot, urheilu, hampaiden peseminen, lasten lelut, pitsikoristeet, savon murre(!), moottoriajoneuvolla ajaminen ja kirjojen lukeminen Raamattua, keittokirjoja ja Bunyanin Kristityn vaellusta lukuunottamatta.

Vainoharhaisen seksuaalikielteisyyden seurauksena seksuaalisuus oli jatkuvasti läsnä kartanolaisten arkielämässä. He harjoittivat rituaaleja, joissa himokkaat ajatukset ja teot piti tunnustaa, ja jos tunnustusta ei muuten irronnut, otettiin avuksi piekseminen. Useimmiten tunnustetut asiat olivat mielikuvituksen tuotetta ja sanottiin vain uusien lyöntien välttämiseksi: pikkulapset ruoskittiin tunnustamaan mm. eläimiin sekaantumista ja sukurutsaa. Seksin täydellinen kielto johti etäännytettyyn seksuaalisuuteen, uskonnon kaapuun kiedottuun sadomasokismiin. Lasten joutuessa mukaan hämärän seksuaalisuuden läpitunkemiin rääkkäysmenoihin kyse oli paitsi lasten räikeästä pahoinpitelystä, myös käytännössä pedofiliasta.

Siinä missä valtavirtainen uskonnollisuus lujittaa perhettä ja sukua, lahkoilla on tapana pyrkiä rikkomaan kannattajiensa traditionaaliset sidonnaisuudet, jotta heistä tulisi kuuliaisempia uskonyhteisön jäseniä. Jäseniä määrättiin antamaan lapsensa johtavien kartanolaisten kollektiivisesti kasvatettavaksi ja perheenjäseniä kiellettiin viettämästä aikaa kahden kesken. Alma Kartano uskoi, että vanhempiensa kasvattamana lapset sortuisivat väistämättä haureuteen viimeistään neljän vuoden iässä. Siteet lahkon ulkopuolisiin perheenjäseniin piti katkaista, ja yleensäkin lahkoon kuulumattomat olivat "piruja" joita sai vapaasti petkuttaa jos liikkeen etu niin vaati. Itse lahkosta haluttiin muodostaa korvikeperhe; Alma Kartano halusikin itseään kutsuttavan "äidiksi". Syntyy kiintoisa yhtymäkohta Charles Mansoniin, joka kutsui omaa joukkiotaan "perheeksi".

Lasten ottaminen liikkeen kasvateiksi johtui paljolti myös siitä, että Alma Kartano halusi lapsista vetonauloja kartanolaisten saarnatilaisuuksiin. Kartano oli nimittäin huolissaan liikkeen leviämisestä, sillä seksin ollessa kiellettyä jopa suvunjatkamismielessä liike ei voinut laajeta lestadiolaisten tapaan sisältä käsin. Levittäytyminen piti hoitaa tehokkaan propagandan avulla, ja niinpä jäsenillä jo valmiiksi olevat lapset pakotettiin opettelemaan ulkoa pitkiä saarnatekstejä ja julistamaan tulta ja tulikiveä pitkillä saarnakiertueilla eri puolilla Suomea. Lapsisaarnaajien takia kartanolaisten herätystilaisuuksista tulikin valtavan suosittuja, vaikka itse lahkossa oli aktiivisia jäseniä parhaimmillaankin vain pari sataa.

Ilta-Sanomien nykyinen päätoimittaja Ulla Appelsin julkaisi viime vuonna kirjan Lapsuus lahkon vankina, joka kertoo tunnetuimman kartanolaisen lapsisaarnaajan Leevi K. Laitisen tarinan. 40-luvun lopulla Laitinen onnistui irrottautumaan lahkosta ja hänen paljastuksensa toivat kartanolaisuudelle paljon kielteistä julkisuutta. Kirja on melkoisen ahdistavaa luettavaa ja Laitisen kyky selviytyä menneisyydestään selväjärkisenä herättää kunnioitusta. Samalla kirja valottaa jonkin verran lahkon historiaa sekä sen johtajien että rivijäsenten motiiveja.

Kartanolaisuus on siitä poikkeuksellinen lahko, että se oli selvästi naisjohtoinen ja -valtainen. Lahkon kovan ytimen muodostivat Alma Kartano ja hänen oikea kätensä Tilda Reunanen, ja jäsenistäkin oli enemmistö naisia. Lapsivihan ohella kartanolaisuuden ideologia sisälsi annoksen miesvihaa. "Jumala teki virheen, kun loi miehiä", Reunasen kerrotaan sanoneen. Kartano halusi ottaa saarnamatkoille mieluummin naisia, koska he "vievät Herran työn kunniaan". Kartanon ja Reunasen taustoista ei tiedetä paljon, mutta joillakin lahkon hierarkiassa korkealle nousseilla naisilla oli takanaan epäonnistunut avioliitto tai leskeksi jääminen. Pakostakin alkaa miettiä, oliko kartanolaisuus katkerien eukkojen väline kostaa muulle maailmalle? Naisasiaväki voisi tulkita asian niin, että liike versoi "patriarkaalisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudesta" tai muusta vastaavasta, enkä olisi kuin korkeintaan lievästi hämmästynyt, jos joku radikaalifeministi nostaisi Alma Kartanon emansipaation symboliksi samaan tapaan kuin Valerie Solanasin. Joka tapauksessa kartanolaisuuden historiaan perehtyminen murentaa myyttiä, jonka mukaan manipuloivat ja suuruudenhullut lahkojohtajat, sadistit ja lasten hyväksikäyttäjät ovat aina miehiä.

Kartanolaisuuden kaltaisen liikkeen synnylle ei ole löydettävissä mitään selkeää kaavaa. Kartanolaisiin liittyneet eivät yleensä olleet köyhiä ja syrjäytyneitä, vaan melko hyvin toimeentulevia ja yhteisössään arvostettuja ihmisiä. Liikkeen suosio oli huipussaan ensin sisällissodan jälkeisinä vuosina, sitten toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Ulla Appelsin pohtii kirjassaan, että liike saattoi vedota juuri sodan traumatisoimiin ihmisiin. Kovia kokeneet innostuivat hurskaille luvatusta paratiisista, jossa kärsimykset lakkaisivat. Mutta kuten kaikenkarvaisten kulttien historia osoittaa, niiden syntyminen ei vaadi taustalleen mitään kansallista traumaa. Tarvitaan vain ihmisiä, jotka kaipaavat pois elämänsä tyhjyydestä, ankeudesta, kurjuudesta tms. ja joku, joka sanoo heille tuntevansa varman tien tämän- tai tuonpuoleiseen eedeniin. Heitä löytyy aina ja kaikkialta.

Hedelmällisintä maaperää lahkolaisuudelle ovat perinteisesti olleet Yhdysvallat ja Venäjä. Yhdysvalloissa syynä sille on epäilemättä virallisen valtauskonnon puute ja valtion syntyvaiheet. Pyhiinvaeltajaisät edustivat pientä ääriprotestanttista ryhmää, joka lähti emämaasta uskonnollisia vainoja pakoon. Uuden mantereen neitseelliset luonnonmaisemat loivat kuvan ajasta ennen syntiinlankeemusta, uudesta paratiisista johon vanhan maailman rappio ei ulottunut. Ajatus oikotiestä paratiisiin oli vahvasti mukana USA:aa perustettaessa. Venäjän tapaus on monimutkaisempi. Sikäläinen ortodoksinen uskonnollisuus on jo vuosisatojen ajan synnyttänyt monentyyppisiä valtakirkosta erkaantuneita lahkoja, joiden jäsenillä on ollut vaikutusta jopa korkeimpiin vallanpitäjiin (Rasputin). Alma Kartanokin sai innoitusta Inkerinmaalla 1700-luvulta saakka tomineesta skoptsilahkosta, joka pyrki tuhoamaan ihmisen ja Jumalan välistä suoraa yhteyttä haittaavan sukupuolivietin. Neuvostoajan virallisen ateismin kausi on varmasti myös lisännyt väestön kiinnostusta hämärimpiinkin uskonnollisiin liikkeisiin.

Yleisesti ottaen ennustan lahkoille loistavaa tulevaisuutta länsimaissa. Katolisten ja protestanttisten kirkkojen arvovallan rapistuminen ei johda tieteellisyyden ja rationaalisuuden voittokulkuun, niin kuin vapaa-ajattelijat kuvittelevat, vaan suuri joukko ihmisiä takertuu hengellisyyden tarpeessaan vaikka miten hourupäiseen uususkonnollisuuteen. Keskiajalla pyhä inkvisitio pani rautaisin ottein kataarit, pelagiolaiset ja muut huru-ukot kuriin, mutta katolinen kirkko on noudattanut myös maltillisempaa linjaa sulauttamalla monet uskonnolliset liikkeet itseensä. Suomen luterilainen kirkko on myös pitänyt herätysliikkeet yhteydessään, mikä lienee ehkäissyt niiden radikalisoitumista. Mutta näiden instituutioiden vaikutusvalta on ainakin lännessä enää varjo entisestään, ja niinpä erilaiset kultit kukoistavat. Enää ei rajoituta edes kristillisiin tai kvasikristillisiin liikkeisiin, vaan hengellisille etsijöille on tarjolla wiccalaisuutta, uuspakanismia, hare krishnaa, skientologiaa, herätyskristillisyyden ja markkinahurmoksen yhdistelmiä, jne. Kaikkine ilmiöineen ja lieveilmiöineen. Kristillisyyden jälkeisen hengenelämän tulevaisuus ei ole rauhallista marssia edistykseen tieteentekijöiden johdolla, vaan pikemminkin uskonnollisten liikkeiden taistelukenttä, jonka pelinappuloista joku ennen pitkää selviytyy voittajaksi. Kristinuskokin oli alun perin juutalaisuudesta irronnut lahko, joka osoitti ilmiömäistä kykyä vedota suuriin ihmisjoukkoihin, jotka etsivät elämälleen sisältöä. Sen seuraaja on miljoonan dollarin kysymys, johon ei vielä ole näkyvissä vastausta.