torstai 20. tammikuuta 2011

"Tyyni" valtameri

Minisarja Pacific näkyy nykyään Suomenkin televisiossa, mutta koska en jaksanut vaivautua seuraamaan sen etenemistä viikoittain, ostin kaikki osat sisältävän dvd-boksin.

Sarjan taiteellinen taso oli pitkälti sellainen kuin olin odottanut. En ole koskaan pitänyt mahtipontisesta Spielberg-tyylistä ja sarjan musiikki on sietämätöntä. Draama ja henkilökuvaus eivät missään vaiheessa nouse keskitason yläpuolelle, ja kaiken kukkuraksi tarinaan on ympätty muutama romanssi, mikä on tietenkin kardinaalivirhe. Kunnon sotaelokuvan pitää kuvata raavaiden miesten eloa juoksuhaudoissa, herkistely jääköön muihin lajityyppeihin.

Pacificin ajankuva on kuitenkin onnistunutta, minkä vuoksi katselin sarjan alusta loppuun jokseenkin hyvillä mielin. Tyynenmeren taisteluista toisessa maailmansodassa on kyllä tehty yksittäisiä elokuvia, muttei kokonaisvaltaista realistista kuvausta. Siinäkin mielessä sarja puolustaa paikkaansa. Se kuvaa amerikkalaisten merijalkaväen miesten silmin tukalaa, pieneltä trooppiselta saarelta toiselle etenevää sotaretkeä, jossa taudit ja myrkylliset eläimet olivat yhtä suureksi vaaraksi kuin vihollinen.

Tyynellämerellä toinen maailmansota oli hyvin erilaista kuin Euroopassa, eikä pelkästään erilaisen luonnon vuoksi. Vihollista kohtaan oltiin paljon armottomampia, eikä sodan uskottu kummallakaan puolella päättyvän vihollisen nujertamiseen, vaan tämän täydelliseen tuhoamiseen. On yleisessä tiedossa, että Vietnamissa palvelleilla amerikkalaissotilailla oli tapana kerätä kaatuneiden Vietcongin sissien korvia ja muita ruumiinosia voitonmerkeiksi. Vähemmän on puhuttu siitä, että samaa harrastettiin myös Tyynellämerellä. Pacificissakin sotilaat kiskovat kaatuneilta japanilaisilta kultahampaat suusta rikastuakseen niiden avulla rauhan palattua. Muutenkin vihollisten kärsimyksille lähinnä naureskellaan, ja kaikki ovat yhtä mieltä siitä, miten "japsien" kanssa on meneteltävä: kill 'em all, let God sort 'em out.

Euroopan sotanäyttämöllä vastaavanlaisia ilmiöitä ei havaittu, ainakaan yhtä suuressa mittakaavassa. Saksalaisten vastustajien kohtelu oli monta pykälää sivistyneempää. Syytä ei ole vaikea ymmärtää. Saksalaiset näyttivät samalta kuin amerikkalaisetkin, kulttuurierot eivät olleet jyrkkiä, monilla amerikkalaissotilailla oli saksalaiset sukujuuret, jotkut osasivat kieltäkin. Japanilaiset taas olivat eri rotuisia (tiedän kyllä, että nykyisin on poliittisesti ja osin tieteellisestikin korrektimpaa puhua populaatioista, mutta koska olen kivenkova rasisti, fasisti ja sadisti, puhun vanhaan tapaan roduista), edustivat useimmille amerikkalaisille täysin vierasta kulttuuria ja kaiken kukkuraksi kävivät sotaa omilla säännöillään. Syy siihen, miksi liekinheittimiä käytettiin niin paljon Tyynenmeren rintamalla, oli se, että asemiinsa kaivautuneet japanilaiset eivät ammusten loputtuakaan suostuneet antautumaan, vaan heidät oli käristettävä bunkkereihinsa.

Kun maasodan aloite oli Midwayn merivoiton jälkeen siirtynyt USA:lle, etenevät amerikkalaiset kohtasivat ensimmäistä kertaa täysin fanaattisen vihollisen, joka oikeasti piti kuolemaa antautumista parempana vaihtoehtona. Japanilaisiin iskostetusta, samuraiden bushido-koodiin perustuvasta fanaattisuudesta kertoo paljon se, että viimeiset Japanin keisarillisen armeijan sotilaat, aliluutnantti Hiroo Onoda ja sotamies Teruo Nakamura, antautuivat vuonna 1974. Järjetön sinnikkyys herätti amerikkalaisissa tunteen, että japanilaisia ei pidäkään kohdella kuin lajitovereita, vaan heidät pitää hävittää kuin vaaralliset petoeläimet.

Armeijan propaganda ruokki käsitystä petomaisista, julmista ja barbaarisista japanilaisista ja korosti heidän vieraita, kummallisia tapojaan. Julisteiden karikatyyrit iskostivat mieliin kuvan "japanilaisesta apinasta". Japsi merkitsi Tyynellä merellä palvelleelle amerikkalaissotilaalle samaa kuin vinosilmä Vietnamissa palvelleelle: pelottavaa, mutta korkeintaan puoli-inhimillistä vihollista.

Japanilaisten kuva vihollisistaan ei ollut sen ymmärtäväisempi. Propaganda esitti jenkit paholaismaisina olentoina, imperialistisina riistäjinä tai heikkoina rappeutuneen kulttuurin edustajina. Heitä halveksittiin, koska he kehtasivat antautua vastustajilleen, ja sotavankien kohtelu oli raakaa. Kun Yhdysvaltoihin tihkui tietoja liittoutuneiden vankien teloituksista, pahoinpitelyistä ja käytöstä pakkotöissä, Pearl Harborissa syntynyt kostomentaliteetti sai lisää polttoainetta.

Kun vihollinen ei ole ihminen vaan apina tai demoni, voidaan heittää hyvästit Geneven sopimuksen artikloille ja muille herrasmiesmäiseen sodankäyntiin kuuluville pidäkkeille, jotka muutenkin ovat kovin hauraita kansakuntien ottaessa yhteen. Tyynellämerellä pääsi irti primitiivinen viha ja julmuus, jolle ei ollut vertailukohtaa länsimaiden keskenään käymissä sodissa. Nämä pimeät energiat saattoivat hyvin vaikuttaa amerikkalaisten päätökseen atomipommin pudottamisesta yhtä paljon kuin järkiperäinen halu säästää omien sotilaiden henkiä.

Asia tosin mutkistuu, kun Tyynenmeren sotaa vertaa primitiivisten kansojen sodankäyntiin. Edellä mainitsemani ruumiinosien keräily voitonmerkkeinä on perua niistä. Intiaanit keräsivät päänahkoja, ja antropologien mukaan jokainen Amerikan intiaaniheimon nimi tarkoittaa heimon kielessä "ihmistä". Muiden heimojen jäseniä ei siis laskettu lajitovereiksi. Kuitenkaan heimoihmiset eivät saaneet yhteenotoissaan aikaan läheskään niin totaalista tuhoa kuin modernit ihmiset, vaikka vastustajan dehumanisointi oli heillä jo kieleen koodattuna. Kenties heidän aseidensa alkeellisuus pakotti pitämään sodankäynnin tiettyjen säädyllisyyden rajojen sisällä. Joku venäläinen kirjailija sanoi aikoinaan pitävänsä pahimpana painajaisenaan Tsingis-kaania, jolla on käytössään lennätin. Sellaisenhan saimme sittemmin nähdä Iosif Stalinin hahmossa. Kaikkein vaarallisin olento taitaa kuitenkin olla luolamies, jolla on käytössään ydinase.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Monikulttuurinen noidankehä

Juttelin äskettäin tutun taksikuskin kanssa. Hän kertoi ulkomaalaisten kuljettajien kanssa syntyneistä ongelmista. Heistä kuulemma tulee eniten valituksia asiakkailta: töykeää käytöstä, lisämaksujen perimistä toimenkuvaan kuuluvista palveluista ja sen sellaista. Todellinen ongelma tilanteessa on kuitenkin se, että työnantaja ei mielellään ota kurinpitotoimia käyttöön, koska monilla ulkomaalaisilla työntekijöillä on siinä tilanteessa tapana syyttää pomoa rasismista.

Eniten hankaluuksia oli koitunut eräästä somalialaissyntyisestä kuljettajasta. Kyseinen mies oli myös erityisen hanakka heiluttamaan rasismikorttia nuhteita saadessaan. Viimein työnantaja joutui antamaan tälle kenkää erityisen törkeän väärinkäytöksen takia. Kuljettajan vuoro oli alkanut iltapäivällä, mutta ensimmäinen asiakas oli otettu kyytiin vasta iltakymmenen aikoihin. Siinä välissä olevat viitisen tuntia kuljettaja oli kuskannut kavereitaan ympäri kaupunkia - veloituksetta tietenkin. Ennen potkujaan somalimies oli kuitenkin ehtinyt aiheuttaa paljon harmia sekä taksifirmalle että sen asiakkaille.

On aina vaarallista tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä tai ennustuksia erillisistä anekdooteista, mutta jotakin tämä mielestäni kertoo sekä Suomen tämänhetkisestä ilmapiiristä että siitä, mihin mahdollisesti olemme menossa. Ihminen nimittäin on sellainen, että kun häntä pidetään etnisyytensä takia virallisesti sorrettuna ja solvattuna, hän alkaa käyttää tilannetta edukseen. Ja kun häntä moititaan erivapauksien ottamisesta, moittijan suu tukitaan sanomalla r-alkuinen taikasana. Kukaan kun ei halua syrjintäsyytteitä niskoilleen.

Mitä tästä pahimmillaan seuraa? Se, että työnantajat välttävät palkkaamasta ulkomaalaisia työntekijöitä, etteivät joutuisi hankaliin tilanteisiin. Yhä useammat maahanmuuttajat jäävät työttömiksi, syrjäytyvät, ja saavat lisää aihetta syyttää kantaväestön asenteita kaikista ongelmistaan. Lisää polttoainetta saavat myös ne, joiden mielestä ulkomaalaiset ovat yksinkertaisesti pahoja ja laiskoja. Väestöryhmien välit kiristyvät entisestään ja syntyy vierasperäinen alaluokka.

Todellisuudessa syypäitä tähän noidankehään eivät ole kantaväestö eivätkä maahanmuuttajat, vaan monikulttuurisuuden ideologia ja poliittisesti korrekti valhe, joiden levittämisessä on kunnostautunut erityisesti korkeasti koulutettu väestönosa. Hyvää tarkoittavien tollojen mielestä maahanmuuttaja ei kykene ilkeyteen tai itsekkyyteen, ainakaan ilman valkoisen miehen apua - ja hyvää tarkoittavien tollojen näkemyksestä on tullut valtiovallan ja tiedotusvälineiden virallinen linja. Kun yksilön vastuu ulosmitataan ja tilalle otetaan joukko näennäishistoriallisia ryhmäidentiteettejä, joista yhdet kuuluvat sortajiin ja toiset uhreihin, uhrin statuksesta tulee kilpi, jonka taakse voi suojautua kaikelta kritiikiltä. Harva on niin suoraselkäinen, että ehdoin tahdoin jättää hyödyntämättä moista etua. Minustakin olisi oikein mukavaa kuulua porukkaan, jota pidetään automaattisesti valtavana rikkautena ja voimavarana ja jolta on kiellettyä vaatia mitään.

maanantai 17. tammikuuta 2011

Alas huumori!












Kari Hotakainen kirjoitti viime viikolla Parnasson blogin kommenttiosastolla:

Toive: jättäkää huumori, nyt sitä on kaikkialla. Stradassa, A-studiossa, Ajankohtaisessa kakkosessa. Huumorista on tullut tilkettä, jätettä, light-levitettä - tuntuu ettei kohta kukaan usko asiaan, näkemykseen, leikkaukseen, tietoon. Huumori on simpukan sisällä, valmiina, ei sitä kannata mihinkään lisätä.

Olen täsmälleen samaa mieltä. Huumorin penääminen on mennyt tolkuttomuuksiin. Sitä halutaan kaikkialle: taiteeseen, ajankohtaisohjelmiin, populaariin tietokirjallisuuteen, kouluopetukseen, you name it. Mutta minua ei naurata. Ei, koska kaikkialle tunkemalla huumori on häpäisty, raiskattu, latistettu. Sen rooli on sama kuin uutisten niin sanotun loppukevennyksen: laitetaan mukaan jotain kivaa, ettei katsoja vain pääse ahdistumaan. Sen tarkoituksena on varmistaa annoksen sulaminen, viestin perille meno, yleisön viihtyminen. "Ei kaiken tarvitse aina olla niin synkkää," sanotaan, mutta kaiken pitää aina olla hauskaa. Meidät on turrutettu huumorilla niin tyystin, ettemme enää kykene ottamaan mitään vastaan ilman sitä. Niin kuin Hotakainen kiteytti: huumorista on tullut tilkettä.

Huumorin vaatiminen on tosikoiden hommaa. Suomalaisille huumori pitää työntää kurkusta alas suppilon avulla, ennen kuin he huomaavat jonkin olevan hauskaa. Vitsiä ei ymmärretä, jos sen kertoo vakavalla naamalla. Tämä kansa pitää Paavo Haavikon kaltaista satiirikkoa ryppyotsaisena ja Heikki Kinnusen kaltaista lähinnä traagista hahmoa koomikkona. Olen kai siinä epäsuomalainen, että tulen vain pahalle päälle, kun minulle tyrkytetään jotakin hauskana. Sen sijaan nauran helposti "väärissä kohdissa". Ei huumoria voi tehdä, se on itse asioissa. Jokainen suuri klovni luottaa lakonisuuteen.

Mikä pahinta, pelkkä hauskuus ei riitä, vaan on oltava pikkuhauska. Huumorissa ei saa olla terää, ainakaan ketään ei saa loukata. Ei ole mikään ihme, että Mikko Rimminen on niin suosittu kirjailija. Hänen proosatyylinsä on pikkuhauskaa barokkia, juuri sopivaa niiden makuun, joille Katri Manninen on liian rahvaanomaista ja oikea kirjallisuus liian raskasta.

Aiheeseen liittyen katselin viikonloppuna dvd:ltä Martin Scorsesen aliarvostetun mestariteoksen Koomikkojen kuningas (The King of Comedy, 1983). Se on hyvin huvittava elokuva, muttei missään tapauksessa komedia, niin kuin ohjaaja on itsekin korostanut. Se kertoo tyhjäntoimittaja Rupert Pupkinista (Robert De Niro), jonka pakkomielteenä on pääseminen Jerry Lewisin tv-show'hun standup-koomikoksi. Hän on liian vakuuttunut komediallisesta neroudestaan aloittaakseen pohjalta yökerhojen hauskuuttajana, ja muiden suorien teiden päätyttyä umpikujaan hän kidnappaa Lewisin ja uhkaa surmata tämän, ellei häntä päästetä esiintymään ohjelmaan.

Pupkinin vitsit ovat surkeita, mutta hahmona hän on äärimmäisen hauska. Huumorin lähde on hänen pakkomielteinen tarpeensa olla hauska, hänen epäonnistuneet yrityksensä naurattaa. Hän on kuitenkin liiaksi egonsa ja palvonnankaipuunsa kahlitsema, jotta voisi löytää neroutta omasta kömpelyydestään, ja niinpä hänen elämäntarinansa on eräänlainen venytetty Monty Pythonin Oscar Wilde -sketsi.

Yksi Koomikkojen kuninkaan saavutuksia on kyky kirvoittaa katsojasta nauru ja tyrehdyttää se saman tien. Pupkinin huvittavuus on ilmeistä, mutta tuntuu kyseenalaiselta, koska kyseessä on henkisesti sairas, harhoissaan elävä ihminen. Samalla elokuva piirtää pienoiskuvan kulttuurista, joka haluaa pakkomielteisesti ja koko ajan viihtyä ja viihdyttää, nauraa ja naurattaa.

Koomikkojen kuningas on kuvallisia alluusioita myöten Taksikuskin sisarteos, mutta oikeastaan vielä äärimmäisempi ja armottomampi modernin elämän kuva. Taksikuskin Travis Bickle haluaa olla sankari, yhteisön palvelija, kaupungin puhdistava sheriffi, tai niin hän ainakin perustelee pakkomielteensä itselleen. Pupkinin narsismi on paljaampaa: hän vain haluaa joukkojen palvovan, rakastavan ja ihailevan häntä, ja mikä olisikaan parempi keino hankkia palvontaa, rakkautta ja ihailua kuin saada ihmiset nauramaan. Koska ihmiset haluavat nauraa. Ja tämän naurun vuoksi mikään uhraus ei ole liian suuri, mikään teko ei ole liian alhainen.

Suosittelen varauksetta Koomikkojen kuninkaan katsomista. Sen aikana voi miettiä hiljaa, mille me nauramme, miksi, ja mitä se meistä kertoo.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Uusi ihminen vanhalla mantereella















Jimmy käveli noita likaisia kujia pitkin, hän asteli surkean kansan keskuudessa luontevasti ja piittaamattomasti kuin ainakin amerikkalainen. Kukaan muu kuin amerikkalainen ei kykene liikkumaan niin vapautuneesti ja hymyssä suin likaisen, nälkäisen ja onnettoman kansan keskellä. Se ei ole tunteettomuuden merkki, se osoittaa toiveikkuutta ja myös viattomuutta. Amerikkalaiset eivät ole kyynisiä, he ovat toiveikkaita. Toiveikkuus on jo sinänsä viattomuuden merkki. Joka ei tee pahaa ei liioin ajattele pahaa, ei kiellä pahan olemassaoloa, mutta ei ole myöskään taipuvainen uskomaan että paha on väistämätön ja korjaamaton. Amerikkalaiset uskovat että kaikkea, kurjuutta, nälkää ja tuskaa vastaan voi taistella, että ihminen voi nousta kurjuudesta, nälästä ja tuskasta, että mikä tahansa tuska voidaan parantaa. He eivät tiedä että pahaa ei kyetä poistamaan. He eivät tiedä sitä koska ovat monessa suhteessa maailman kristillisin kansa. He eivät tiedä että ilman pahuutta ei voi olla edes Kristusta. No love no nothin'. Ellei ole pahaa, ei ole Kristustakaan. Jos maailmassa on vähemmän pahuutta, Kristuksella on myös vähemmän merkitystä. Amerikkalaiset ovat hyviä. Jos he havaitsevat jossain kurjuutta, nälkää ja tuskia, heidän ensimmäinen vaistomainen tekonsa on auttaa niistä kärsiviä. Koko maailmassa ei ole toista kansaa, joka tuntisi yhtä voimakkaasti, yhtä puhtaasti ja yhtä vilpittömästi yhteenkuuluvuutensa muun ihmiskunnan kanssa kuin amerikkalaiset. Kristus vaatii kuitenkin ihmisiltä sääliä eikä yhteenkuuluvuutta. Yhteenkuuluvuus ei ole kristillinen tunne.

- Curzio Malaparte, Iho (suom. Tapio Hiisivaara)

perjantai 14. tammikuuta 2011

Humanismi ja panttivankien ampuminen

Viime joulukuussa taisteleva humanisti Jussi K. Niemelä, tuo ex-perussuomalainen, ex-syväekologi, ex-Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtaja ja nyt myös ex-vihreä, kirjoitti mielenkiintoisen blogikirjoituksen. Siinä hän suomi yhtä entisistä viiteryhmistään, Vihreää liittoa, islamilaisen fundamentalismin hiljaisesta suosimisesta. Tämä sinänsä täysin oikeutettu kritiikki on jo pitkään ollut tuttua aikaansa seuraaville, tuskin vähiten tämän blogin lukijoille, joten en nyt käsittele sitä. Mielenkiintoisempaa kirjoituksessa oli Niemelän oma käytännön ehdotus islamistien pommi-iskujen maailmanlaajuiseksi vähentämiseksi:

Nyt länsimaiden johtajien kannattaisi ehkä ilmoittaa julkisesti mediassa, että aina kun jihadisti yrittää länsimaissa iskeä, suljetaan joku Euroopan suurista moskeijoista lopullisesti. Tai jos isku onnistuu, jokaista uhria kohti suljetaan joku moskeija länsimaisessa kaupungissa lopullisesti. Kaksisataa uhria, kaksisataa suljettua - lopullisesti suljettua - moskeijaa.

Kuten tiedetään, oma käsitykseni poliittisesta islamista on yksinomaan negatiivinen. Yhtä kielteisesti suhtaudun länsimaiden nöyristelyyn islamististen painostusryhmien ja muiden barbarian edustajien edessä. Olen myöskin sitä mieltä, etteivät minareetit kuulu eurooppalaiseen katukuvaan. Niemelän ehdottamia keinoja en kuitenkaan hyväksy, ne kun eivät ole vastaiskuja barbarialle vaan itsessään barbarian muotoja.

Uskonnollisten yhteisöjen rankaiseminen niiden yksittäisten jäsenten teoista sotii länsimaisen oikeuskäytännön olennaisimpia periaatteita vastaan. Täällä rikoksesta rangaistaan sen tekijää, ei hänen viiteryhmäänsä. Ajatus moskeijoiden sulkemisesta vastineena terrori-iskuille on periaatteeltaan sama kuin natsien miehityshallinnon tapa ampua kymmenen panttivankia jokaista vastarintaliikkeen surmaamaa saksalaista sotilasta vastaan. Tosin natsien toiminta oli piirun verran ymmärrettävämpää, koska silloin vallitsi sotatila, mutta me emme ole julistaneet sotaa kenellekään eikä meille ole sellaista julistettu.

Samantapaista menetelmää ovat myöhemmin käyttäneet mm. Britannian armeija Pohjois-Irlannissa sekä Israelin armeija palestiinalaisalueilla. Kun tarkka-ampuja surmasi sotilaan, armeija räjäytti sekä talon, josta laukaus oli ammuttu, että sen naapurikorttelit. Varsinkin Palestiinassa tällaiset toimet ovat vain koventaneet asenteita ja lisänneet siviiliväestön katkeruutta. Ergo: tällaiset toimet ovat paitsi oikeuskäsityksemme vastaisia, myös tehottomia. Euroopassa moskeijoiden sulkeminen luultavasti vain radikalisoisi muslimiväestöä, kun muslimeihin kohdistuvasta sorrosta vaahtoavat imaamit saisivat vihdoin konkreettista näyttöä väitteilleen. Yleensäkin väki- ja pakkovalta, kohdistuivatpa ne sitten ihmisiin tai elottomiin objekteihin kuten rakennuksiin, ovat äärikeinoja, joita pitäisi käyttää vain silloin, kun muita vaihtoehtoja ei ole tai kun niiden suotuisasta vaikutuksesta voidaan olla jokseenkin varmoja. Niiden käytöllä uhoavat yleensä eniten ne, jotka eivät politiikasta ja ihmisluonnosta mitään käsitä.

Nyt pakkotoimenpiteillä uhoaa sekulaari humanisti ja ultraliberaali kosmopoliitti, jolle ihmisoikeudet ovat ylin opinkappale. Joku saattaa yllättyä tästä. Itse olen tottunut kuulemaan repressiivisiä äänenpainoja myös ja usein erityisesti sieltä, missä kiihkeimmin kannatetaan suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia, vapaamielisyyttä ja "inhimillisiä arvoja".

Humanismi ei ole entisensä. Klassinen liberalismi ja humanismi korostivat yksilönvapautta ja yksilön kykyä kehittää itseään. Nykyään kyseisen aatesuunnan kannattajat eivät enää ole kiinnostuneita yksilöstä, vaan koko ihmiskunnasta. Heidän mielestään tällä ihmiskunnalla on yhteiset tarpeet ja yhteinen päämäärä, moderni maallistunut, liberaali yhteiskunta. Matkalla tähän historian päätepisteeseen ihmiset on vapautettava uskontojen, perinteiden ja hierarkioiden kahleista vaikka heidän oman tahtonsa vastaisesti.

Niemelöiden humanismi on fundamentalistista, koska se asettaa itsensä kaikkien muiden ideologioiden yläpuolelle, erehtymättömäksi ja kaikkiin yksittäistapauksiin sovellettavaksi. Tässä asenteessa on fundamentalismin ydin, ei niinkään missään yksittäisessä uskonkappaleessa. Ei siis ole mitään syytä, miksei ihmiskunnan nimissä voitaisi tehdä vastaavia hirmutekoja kuin arjalaisen rodun tai työväenluokan.

torstai 13. tammikuuta 2011

Kaputt

Sairastaminen on perin hyödyllistä. Koska jokin influenssantapainen sai minut viime viikolla päiväkausiksi vuoteenpohjalle, sain luettua Curzio Malaparten erinomaisen proosateoksen Kaputt (1944). Malapartesta ei näinä päivinä monikaan puhu, mikä on sääli, sillä nykyproosan tulevaisuutta pohdittaessa hänen kaltaisiaan tekijöitä ei kannata ohittaa.

Malaparte oli siviiliammatiltaan lehtimies, toisen maailmansodan aikana sotakirjeenvaihtaja, mutta hänen suhteensa tosielämästä poimittuun aineistoon oli maltillisesti sanottuna luova. Kaputtin ilahduttavin piirre on todellisten tapahtumien ja historiallisten henkilöiden yhdistely keksittyyn ja jopa fantastiseen aineistoon - tyyli, jota on tapana nimittää maagiseksi realismiksi. Joskus tosi ja fiktio on kohtalaisen helppo erottaa toisistaan: tarina, jossa Malaparte ja Espanjan Suomen-lähettiläs kohtaavat öisen Helsingin kaduilla loukkaantuneen hirven, jolle Risto Ryti lopulta tilaa eläinambulanssin, on selvästi mielikuvituksen tuotetta, ja sama luultavasti pätee inhonaturalistiseen kuvaukseen saunovasta Heinrich Himmleristä. Mutta välillä rajapintaa on vaikea hahmottaa; näkihän kapteeni Malaparte varmasti mitä kummallisimpia asioita kierrellessään Italian lehdistön sotakirjeenvaihtajana Suomessa, Saksassa, Ukrainassa, Kroatiassa, Romaniassa...

Toden ja keksityn eroa ei Malaparten kohdalla ole mielekästä tehdä erityisen tarkasti, sillä hän on kronikoitsija samassa mielessä kuin vaikkapa Proust tai Céline: hän haluaa tavoittaa kokonaisen ajanjakson yleiskuvan ja tunnelman, ei vain kirjata tapahtunutta ylös. Tässä tehtävässä kuvitelmat, houreet ja matkan varrella paisuneet anekdootit ovat aivan yhtä kelvollista rakennusainesta kuin faktuaaliset tapahtumatkin. Jos historiallinen romaani palaa jälleen muotiin, niin kuin jossakin taisin ennustaa, toivon uusien yrittäjien ottavan oppia Malapartelta, joka puolusti metodiaan näin:

Mutta minähän olen vapaa taiteilija, en minä ole riippuvainen yksinkertaisesta todellisuudesta. Jos minä kirjoitan romaanin, jossa Napoleon voittaa Waterloon, palaa Tuileries'hin ja elää Ranskan ja Rooman keisarina yhdeksänkymmenvuotiaaksi, niin minä olen oikeassa eikä historia. Se sankarihahmo, jonka David antoi Napoleonille, on oikeampi kuin se pieni, keltainen, vatsakas mies, mikä hän todellisuudessa oli. Entä käsitys, joka teillä on Kristuksen maallisesta hahmosta, sen ovat luoneet italialaiset taiteilijat eikä kukaan muu. Ei Chateaubriand koskaan käynyt Niagaran putouksilla, mutta siitä huolimatta hän loi niistä ensimmäisen suuren kuvauksen. On yhdentekevää, oliko niitä hevosia yksi tai kaksi, sata tai tuhannen; jos se taiteena pätee, se on historiallisestikin oikein.

Yksi lahjakas oppilas on jo löytynytkin, nimittäin Hyväntahtoiset -romaanin kirjoittaja Jonathan Littell. Hyväntahtoiset onkin monessa mielessä malapartelainen teos yhdistellessään sotakuvausta ja veijariromaania, aateromaania ja maagista realismia, sekä ennen kaikkea rönsyillessään täydellä taiteilijan vapaudella. Kuitenkin Malaparten ja Littellin asennoitumistavat ovat hyvin erilaiset. Molemmat kuvaavat sodassa irti pääsevää primitiivisyyttä, ja molemmat antavat hävinneiden näkökulman toiseen maailmansotaan. Mutta siinä missä Littell vie lukijan eksistentiaalisen inhon pimeimmille perukoille, Malaparte on oudon humoristinen jopa puistattavimmissa jaksoissaan.

Kaputtin suomenkielisen laitoksen esipuheen kirjoittanut Matti Kurjensaari antaa jonkinlaisen selityksen kirjailijan huolettomaan tapaan kertoa maailmanpalosta:

Me olimme tosikkoja Malaparteen verrattuna. Ja selityskin on yksinkertainen: me taistelimme elämästä ja kuolemasta. Malaparten takana oli Italian vuosituhantinen kulttuuri, suurvalta ja varmuus siitä, että kävi miten tahansa, Italian kansa ei sodassa tuhoudu. Meidän tarinamme takana piileskeli kuolema, Malaparten tarinan takana paistoi aurinko.

Suomalaisille, saksalaisille, venäläisille ja briteille toinen maailmansota oli tosiaan eloonjäämistaistelua, mutta kenties italialaisilla oli varaa onnelliseen fatalismiin.

Uudenvuodenaattona minulla ja ystävälläni oli väittely siitä, mikä oli Malaparten suhde Italian fasismiin. Perusteellisuuteen pyrkivänä miehenä kaivelin lähteitä, ja voin nyt vastata, että suhde oli mutkikas. Malaparte kuului alunperin fasistipuolueeseen ja osallistui Mussolinin marssille Roomaan. Puolueesta hän sai kuitenkin lähtöpassit 1930-luvun alussa julkaistuaan Mussolinia arvostelevan teoksen. Siitä lähtien hän oli välillä suosiossa, välillä epäsuosiossa, välillä jopa sisäisessä karkoituksessa ja vankilassa. Vuonna 1943 hän kuului yhteen ensimmäisistä liittoutuneiden puolelle siirtyneistä Italian armeijan upseereista, myöhempinä vuosinaan hänestä tuli kommunisti ja ennen kuolemaansa katolilainen. Kaiken kaikkiaan Malaparten poliittisesta vakaumuksesta, jos hänellä ylipäätään sellaista oli, on mahdoton sanoa mitään tyhjentävää.

Luulen, että Malaparte oli pikemminkin vanhanaikainen kulttuuri-ihminen kuin homo politicus. Se saattaa selittää hänen myöhäisen kääntymyksensä kommunismiin. Teoksessa Iho Malaparte antaa ei-kovin mairittelevan kuvan vanhaan Eurooppaan liittoutuneiden maihinnousun myötä vyöryvästä amerikkalaisesta kulttuurista, ja kenties hän näki kommunismin sen vastavoimana. Samasta syystähän paljolti johtuivat ranskalaisen älymystön sodanjälkeiset kommunistisympatiat: neuvostoblokin kuviteltiin olevan jonkinlainen amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin pato ja eurooppalaisen sivilisaation vartija. Hyvin samankaltaisesti olivat aiemmin perustelleet kantaansa natsi-Saksalle myötämieliset intellektuellit. Meidän näkökulmastammehan molemmat näkökannat tuntuvat absurdeilta, mutta muistakaamme, että past is a foreign country: asiat näyttäytyivät eri tavalla 70 vuotta sitten.