keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Mitä sekularistien pitäisi ymmärtää

Kyllä, olen ateisti. Kristitty ateisti, kuten aina tarkennan, mutta ateisti. Ja paavi Ratzinger tietää sen oikein hyvin. Kirjassani The Force of Reason omistan kokonaisen luvun moisen itsensämäärittelyn ilmeisen paradoksaalisuuden selittämiselle. Mutta tiedättekö, mitä paavi sanoo kaltaisilleni ateisteille? Hän sanoo: "Okei, ('okei' on tietenkin oma muotoiluni), siinä tapauksessa Veluti si Deus Daretur. Käyttäydy niin kuin Jumala olisi olemassa." Noista sanoista voi olettaa, että uskonnollisessa yhteisössä on avomielisempiä ja terävämpiä ihmisiä kuin maallisessa, johon itse kuulun. Niin avomielisiä ja teräviä, että he eivät edes yritä, eivät edes haaveile pelastavansa sieluani. (Tarkoitan siis, käännyttää minua.) Tämän vuoksi minä myös totean, että myydessään itsensä teokraattiselle islamille, sekularismi on kadottanut tärkeimmän tehtävänsä, jonka historia on sille antanut. Ja niin tehdessään se on avannut tyhjyyden, kuilun, jonka vain hengellisyys voi täyttää. Siksi myös näen tämän päivän kirkossa odottamattoman kumppanin, odottamattoman liittolaisen. Ratzingerissa, ja kenessä tahansa hurskaassa miehessä, joka hyväksyy levottomuutta herättävän itsenäisyyteni ajattelussa ja käyttäytymisessä, näen todellisen compagnon-de-routen. Ellei, tietysti, kirkkokin sitten kadota historiallista tehtäväänsä. Sellaista en kuitenkaan ennusta. Vastareaktiona juuri taakse jääneen vuosisadan hallitseviin materialistisiin ideologioihin, edessä oleva vuosisata nimittäin näyttää minusta väistämättömän nostalgian tai vastustamattoman uskonnollisuuden kaipuun merkitsemältä. Aivan niin kuin uskontokin, uskonnollisuus on lopulta yksinkertaisin (joskaan ei helpoin) väline hengellisyyden tavoittamiseen.

- Oriana Fallaci (1929-2006), puheessaan Annie Taylor-palkintotilaisuudessa, 28.11.2005


Jos kaikki nykyateistit olisivat yhtä viisaita ja avomielisiä kuin tuo kirjoittamishetkellä 76-vuotias kuolemaatekevä italialainen nainen, länsimaisella sivilisaatiolla ei olisi hätäpäivää. Mutta valitettavasti äänekkäin osa heistä on sekulaarisia fundamentalisteja, joiden keinot ovat brutaaleja ja päämäärät latteita kuin coca-colamainokset. Ja mikä pahinta, Richard Dawkinsit ja Christopher Hitchensit eivät osaa kirjoittaa puoliksikaan niin hyvin kuin Fallaci.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Seksiä ja väkivaltaa (alaviite)














Internetin joutomaata kammatessani törmäsin kerrassaan oivalliseen termiin: "sex and violence traditionalism". Oivalsin, että juuri sitä itsekin edustan.

Uudessa kirjassani on essee nimeltä "Vandaalit keskuudessamme", jossa teen hyvin kriittisen katsauksen "uusbarbaarisiin" taiteen ja filosofian virtauksiin, jotka haluavat kyseenalaistaa kaiken perinteen ja rikkoa kaikki tabut. Aihe on laaja, ja koska taiteellinen tasapainoisuus on esseessä olennaisempaa kuin jokaisen nyanssin esiin tuominen, paljon tarkennuksia jää tekemättä. Olkoon tämä kirjoitus siis jonkinlainen jälkikäteinen alaviite kyseiseen esseeseen.

Vaikka suurin osa avantgardesta ja transgressiivisesta taiteesta on roskaa, en kuulu niihin, jotka vaativat "säädyllistä" ja "kohottavaa" taidetta. Pidän seksistä ja väkivallasta ja porvarin järkyttäminen on minusta hauskaa. Joistakin tämä voi tuntua ristiriitaiselta siihen nähden, että pidän itseäni arvokonservatiivina, traditionalistina ja antimodernina. On ihmisiä (kanssani sekä eri- että samanmielisiä), joiden mielestä tällaisiin ajatuksiin sitoutuneessa taiteessa voi kuvata vain vanhuksen auttamista kadun yli.

Linkkaamassani Andy Nowickin artikkelissa käsitellään mm. amerikkalaista kirjailijaa Flannery O'Connoria (1925-1964), jota itsekin arvostan. O'Connor oli hyvin rauhallista ja säädyllistä elämää elänyt katolilainen konservatiivi, jonka romaanit ja kertomukset ovat rujoja, synkkiä ja käsittelevät monia kirjoittamisajankohtanaan tabuina pidettyjä asioita. Omana aikanaan kirjailijan teoksia moitittiin onnellisten loppujen puutteesta, ja samansuuntaisia valituksia kuulee vieläkin. Minusta O'Connor kuuluu niihin moderneihin klassikoihin, joiden tuotantoa voi pitää aidosti moraalisena, siitä huolimatta ettei se sovellu koko perheelle.

Otetaan joitakin tuoreempia esimerkkejä. Sellaiset nykyelokuvat kuten Paha poliisi, Menetetty maa ja Enter the Void, sekä sellaiset nykyromaanit kuten Alkeishiukkaset tai Hyväntahtoiset käsittelevät vakavia ja kipeitä moraalisia ongelmia ja arvostelevat kärkevästi modernia elämää. Niissä on myös suoraviivaista seksikuvausta, brutaalia väkivaltaa, perversioita, ahdistusta - ylipäätään kaikkea, minkä voi olettaa järkyttävän sovinnaisempaa yleisöä. Niitä on myös arvosteltu shokkitehojen tavoittelusta ja tyrmätty väkivaltapornona. Miten ne siis eroavat vaikkapa Teemu Mäen kissantappovideosta?

Myönnettäköön, että Mäen video on äärettömän kulunut esimerkki. Se vain osoittaa erinomaisesti kulttuuriradikalistisen provokaation onttouden. Esittämällä aidon veriteon ympäristötuhoja, nälänhätää ja muita vitsauksia kuvaavan materiaalin yhteydessä teos ei käytännössä sano muuta kuin sen, että maailma on täynnä väkivaltaa eikä mitään aste-eroja ole, vaikka yhdentyyppinen väkivalta järkyttää meitä enemmän kuin toisentyyppinen. Teoksen sisältö on nihilismiä tai ylimielistä moralismia - nehän ovat saman kolikon kaksi puolta. Sen kaltainen taide ei aidosti pyri herättämään yleisössä moraalisia pohdintoja; pikemminkin taka-ajatuksena on jonkinlaisten utooppis-kumouksellisten pyrintöjen edistäminen paiskaamalla "yhteiskunnan mädännäisyys" katsojan silmille sen kummemmin analysoimatta.

Edellä luettelemani elokuvat ja romaanit eivät puolestaan järkytä "vapauttaakseen" meidät. Päinvastoin ne paljastavat, muistuttavat ja varoittavat: tällaisia voimia sisältämme löytyy / tällaisia meistä voi tulla, ellemme pidä varaamme. Modernissa maailmassa ihmisen pimeät puolet, niin sanottu perisynti tai viheliäisyys, ovat niin tehokkaasti naamioituja, että niiden paljastaminen vaatii rajuja keinoja. Niin tehokkaasti meidät on johdateltu uskomaan, että olemme pohjimmiltamme järkeviä ja hyväntahtoisia, että edistymme kohti onnen ja vapauden tilaa. Todellisuudessa paheemme ja ongelmamme ovat samoja kuin Sofokleen, Shakespearen ja Racinen tragedioissaan käsittelemät, mutta äärimmäisempi aika vaatii äärimmäisempiä esteettisiä keinoja.

Jos haluaa hyökätä aikaansa ja sen ilmiöitä vastaan, on epärehellistä leikata itsensä irti ajastaan. Todella moraalinen teos uskaltaa myöntää, että olemme kaikki kaulaamme myöten modernissa elämässä, enemmän tai vähemmän sen turmelevan vaikutuksen alaisina, tekijä mukaanlukien. Se ei ole pikkusormen antamista liberaalille hapatukselle, vaan nöyryyttä tosiasioiden edessä. Jos tällä hetkellä Suomessakin nouseva kulttuurikonservatismin aalto nostaa esteettisiksi ihanteikseen primitiivisen yksinkertaiset jännitys- ja fantasiaromaanit tai antiseptiset hengelliset kirjaset, se ei onnistu sanomaan ympäröivästä maailmasta mitään.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Menneisyys on vieras maa

Louis-Ferdinand Céline (1894-1961) ei kelvannut Ranskan kansallisten merkkihenkilöiden listalle tänä vuonna. En tunne listan sisältöä, mutta aavistelisin, että siltä löytyvät ainakin Maon Kiinasta innostunut Simone de Beauvoir ja stalinisti Henri Barbusse. Célinen synnit olivat painavampia, hän oli antisemiitti ja saksalaismielisen Vichyn hallituksen tukija.

Mitään erityistähän Céline ei tehnyt. Hän ei ilmiantanut vastarintaliikkeen jäseniä poliisille, ja hänen kuvaansa luulisi kiillottavan se, että hän lääkärinä kirjoitti vapautustodistuksia Saksaan pakkotöihin määrätyille. Célinen natsimielisyyskin on kyseenalaista: kaikesta päätellen hän oli niin anarkistinen persoona, ettei hän olisi sopeutunut minkään poliittisen ideologian kannattajakuntaan, puolueesta puhumattakaan. Hän vain sattui solvaamaan juutalaisia kolmessa pamflettikirjassa ja muutamissa lehtiartikkeleissa. Tämä oli liikaa Ranskan juutalaisjärjestöille ja kulttuuriministeri Frederic Mitterrandille, joka päätti Célinen pudottamisesta listalta. Ei auttanut, vaikka Céline on presidentti Sarkozyn lempikirjailija.

Erikoista tässä on se, että kirjailija herättää näin kiihkeitä reaktioita vielä 50 vuotta kuolemansa jälkeen, ja inho näkyy muuallakin kuin julkisessa keskustelussa. Muuan ystäväni ranskalainen naisystävä ei lainkaan ilahtunut, kun kerran yritin keskustella hänen kanssaan Célinen romaaneista. Knut Hamsun on puolestaan saanut lähes täyden synninpäästön Norjassa - luultavasti siksi, että hänen natsimielisyytensä voitiin kätevästi panna seniiliyden syyksi. Célinestäkin on yritetty tehdä syyntakeetonta: sodanjälkeisen Pariisin kulttuurielämästä kirjoittanut Antony Beevor luonnehti häntä "loistavaksi, mutta häiriintyneeksi kirjailijaksi." Aiemmin hänen "häiriintyneisyyttään" on selitetty ensimmäisessä maailmansodassa päähän saadulla vammalla, mutta uudempi tutkimus on laimentanut selitysvoimaa: Céline ei luultavasti haavoittunutkaan päähän, vaan kallovamma oli osa hänen itsestään rakentamaansa hullun neron myyttiä.

Nykyään tyydytään vaan epämääräisesti viittaamaan kirjailijan "häiriintyneisyyteen" tai jopa "mielenvikaisuuteen". Jos lahjakas taiteilija kannattaa epämiellyttävää ideologiaa, hänen on aivan pakko olla vialla päästään. Terve yksilö pitää automaattisesti YK:n ihmisoikeusjulistusta raamattunaan, vaikka eläisi aikana, jolloin koko julistusta ei ole vielä kirjoitettu. Tällaiset ajatuskulut ovat ytimenä puhdistusoperaatiossa, jossa eurooppalaisesta kulttuurihistoriasta yritetään selittää pois kaikki, mitä Mona Sahlinin tai Jarkko Tontin kaltaiset yksilöt eivät voi sulattaa.

Välillä kuulee väitettävän, ettei juutalaisvastaisuus kuulu eurooppalaisuuteen. Tämä on tietenkin täyttä roskaa. Historiaa tarkastellessa huomaa, että antisemitismi on Euroopan henkisen perinnön ydinmehua: viimeistään keskiajalta lähtien se on yhdistänyt eliittiä ja rahvasta, porvareita ja sosialisteja, katolilaisia ja protestantteja. Toisen maailmansodan loppuun saakka antisemiitteihin lukeutui paljon oppineita ja lahjakkaita yksilöitä, ja vuosisadan alkupuolella älymystön juutalaisvastaisuus oli kiihkeimmillään juuri Ranskassa, eikä esimerkiksi Saksassa.

Eikä antisemitismi ollut monoliitti, vaan sitäkin oli eri asteista. Suurin osa antisemiiteistä oli varsin maltillisia. Useimmat antisemiitit vastustivat juutalaisten vaikutusta kulttuuri- ja liike-elämässä ja saattoivat kannattaa heidän sulkemistaan valtion virkojen ulkopuolelle, mutteivät sentään halunneet hävittää koko kansaa sukupuuttoon. Natsien joukkomurhat olivat juutalaisvastaisuuden ääri-ilmiö, ja on liioiteltua sanoa, että ne olisivat olleet looginen seuraus ajan juutalaisvastaisesta ilmapiiristä. Unkarin valtionhoitaja Miklós Horthy, vakaumuksellinen antisemiitti, suojeli valtakaudellaan Unkarin juutalaisia natsien vainoilta, ja pitkälti hänen ansiostaan niinkin moni maan juutalainen välttyi kaasukammiolta.

Mitä siis yritän sanoa? Sitä, ettei Célinen antisemitismi ollut omana aikanaan mitenkään tavatonta tai ihmeellistä. Niin kuin ei sekään, että ruotsalaiset ja Arvo Ylppö kannattivat pakkosterilointeja 30-luvulla. Se oli aikansa eettisten ja lääketieteellisten standardien mukaan aivan salonkikelpoista. Miksi historia pitäisi alistaa poliittiselle tarkoituksenmukaisuudelle? Eikö riitä, että virheistä opitaan?

"The past is a foreign country: they do things differently there." Näin alkaa L. P. Hartleyn romaani The Go-Between (1953), ja moni historiantutkija on ottanut lauseen motokseen. Valitettavasti vielä useampi muu on unohtanut lauseen tai ei ole sitä koskaan lukenutkaan. Menneisyyden desinfioijat olettavat, että historiallisilla henkilöillä olisi ollut sama tietomäärä ja samat ihanteet kuin meilläkin, ja siksi lausuvat tuomionsa niiden perusteella. Toisen heidän suosikkiharhansa mukaan historiallinen tilanne ei sanele mitään, vaan kaikki toiminta perustuu kristallinkirkkaisiin moraalisiin valintoihin. Minua hirvittää ajatella, mihin tämä hyvien ihmisten tyrannia vielä johtaa.

Mutta onneksi meillä on Niin kauas kuin yötä riittää, Kuolema luotolla, D'un château l'autre ja Nord. Nauttikaamme niiden vimmasta ja viitatkaamme kintaalla kaikelle muulle, ennen kuin joku hyvä ihminen ehtii kiellettyjen kirjojen luetteloa laatiessaan C-kirjaimen kohdalle.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Kontaktihypoteesi ja irlantilaiset

Monikulttuurisuutta ihannoivilla on muuan sitkeä uskomus, jonka he tuovat esiin aina tilaisuuden tullen. Tarkoitan ajatusta, että ennakkoluulot ja eripura lievenevät itsestään, kun eri etniset/kulttuuriset ryhmät joutuvat jakamaan saman tilan. Sosiologian ja sosiaalipsykologian piirissä olettamusta on nimitetty kontaktihypoteesiksi, eikä nykytutkimus enää pidä sitä uskottavana. Mikään ei viittaa siihen, että yhteiselo sinänsä johtaisi yhteisymmärrykseen. Muutenhan maahanmuuttajalähiöissä asuvat kantasuomalaiset olisivat suvaitsevaisuuden perikuvia. Olennaisempaa on se, pitävätkö osapuolet saman tilan jakamista mielekkäänä ja onko siitä käytännössä enemmän harmia vai hyötyä. Sekin vaikuttaa, tapahtuuko kontakti vapaaehtoisesti vai väkisin.

Uskomuksen hölmöyden todistamiseen ei välttämättä tarvita tieteellistä tutkimusta, vaan se onnistuu myös niin sanotulla maalaisjärjellä. En usko, että alkaisin pitää kenestäkään ihmisestä vain siksi, että joutuisin jatkuvasti olemaan hänen seurassaan. Liika läheisyys johtaa yleensä päinvastaiseen lopputulokseen: jos joutuisin esimerkiksi asumaan samassa asunnossa hyvän ystävän kanssa, olisimme nopeasti vähemmän hyviä ystäviä ja riitoja syntyisi aiheista, joita ei  aiemmin olisi voinut kuvitellakaan. Kommuunielämästä ei ole länsimaissa erityisen rohkaisevia kokemuksia, sellaista jaksaa harva yli 25-vuotias. Soluasumistakin kestetään lähinnä siksi, että se on taloudellisesti edullista ja ennen kaikkea väliaikaista. Normaalisti eripuraisetkin ihmiset saattavat toki löytää väliaikaisesti yhteisen sävelen, kun heitä uhkaa jokin vaara, mutta vaaran väistyessä ristiriidoilla on tapana palata päiväjärjestykseen.

Ajatusta läheisyyden siunauksellisuudesta ei siis tue mikään todistusaineisto tai järkiperuste. Mutta siihen halutaan uskoa, koska se kuulostaa niin sympaattiselta. Olisi toki mukavaa, jos kaikki ongelmat ratkeaisivat sillä, että ottaisimme toisiamme kädestä.

Viimeksi törmäsin kontaktihypoteesiin ollessani joitakin viikkoja sitten vieraana television Voimala -ohjelmassa. Kirjailija Esa Salminen arvosteli kantasuomalaisten maahanmuuttajiin kohdistuvia ennakkoluuloja kertomalla, että 1800-luvun Yhdysvalloissa oltiin yleisesti sitä mieltä, etteivät irlantilaiset siirtolaiset koskaan sopeutuisi amerikkalaiseen elämänmenoon. Ajan mittaan amerikanirlantilaisista kuitenkin tuli kiinteä osa yhteiskuntaa, pääsipä irlantilainen lopulta presidentiksikin.

Mutta lähemmin tarkasteltuna esimerkki alkaa toimia itseään vastaan. Irlantilaisten maahanmuuttajien päävirta suuntautui 1800-luvulla Massachusettsin osavaltion pääkaupunkiin Bostoniin. Boston oli puritaanien 1600-luvulla perustama, perinteisesti protestanttinen kaupunki. Katolilaiset irlantilaiset muuttivat silkalla määrällään ja suuremmilla perheyksiköillään kaupungin pysyvästi. Katedraaleja pystytettiin tiheään tahtiin ja katolilaiset alkoivat vaikuttaa kaupungin hallinnossa. Protestantit reagoivat aluksi takertumalla entistä tiukemmin omaan identiteettiinsä, ja alkoivat sitten pikku hiljaa muuttaa muihin osiin maata, koska katsoivat kaupunkinsa menneen pilalle. Nykyään Boston tunnetaan amerikanirlantilaisen kulttuurin keskuksena ja katolilaiset ovat kaupungin suurin ja merkittävin uskontokunta.

On kokonaan toinen kysymys, oliko Bostonin katolilaistuminen mitenkään huono asia. Mutta kaupungin protestanttiväestön näkökulmasta irlantilaisten siirtolaisuus tuhosi paikallisen alkuperäiskulttuurin. Mitään monikulttuurista mosaiikkia ei syntynyt, vaan yksi kulttuuri syrjäytti toisen.

Historia toistaa itseään joissain Euroopan osissa. Muun muassa Englannissa, Ranskassa ja Hollannissa on puhuttu "white flight" -ilmiöstä eli kantaväestön joukkomuutosta maahanmuuttajavaltaisista kaupungeista ja kaupunginosista. Ranskan maahanmuuttajalähiöissä ei samaistuta uuteen kotiin, vaan jalkapallo-otteluissa siirtolaisnuoret hurraavat Algerian joukkueelle ja "nique la France" on suosittu iskulause. Tämä ei viesti halusta osallistua maan rakentamiseen, vaan pyrkimyksestä hyötyä sen elintasosta ja haistattaa pitkät kaikelle muulle.

Luettelemieni maiden ensimmäiset suuret siirtolaisaallot tulivat toisen maailmansodan jälkeen paikkaamaan työvoimapulaa - nykyistä maahanmuuttoaaltoa perustellaan samalla syyllä. Kirjassaan Reflections on the Revolution in Europe Christopher Caldwell kertoo, että suhtautuminen tulokkaisiin oli silloin pääosin myönteistä mm. siitä syystä, että tulijoiden uskottiin tekevän työnsä ja palaavan takaisin kotiin. Työvoimapula tuli ja meni, mutta siirtolaiset jäivät, samoin kuin heidän vaikutuksensa väestörakenteeseen.

Nyt on käynnissä sama prosessi, mutta vielä suuremmassa mittakaavassa. Ongelmat on huomattu ja osin tunnustettukin, ja luultavasti jopa kaiken suhteen jälkijunassa kulkeva älymystö ennen pitkää myöntää niiden olemassaolon. Onko niiden ratkaiseminen jo myöhäistä, sitä on vaikea sanoa. Varmaa on vain, että omalla painollaan edetessä juuri mikään ei päädy mielekkääseen lopputulokseen.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Painotuoretta

Viides kaunokirjallinen teokseni on juuri tullut painosta. Virallisesti se julkistetaan Lahden kirjamessuilla lauantaina 21.2., enkä oikein usko, että se ehtii suuriin kirjakauppoihin ennen sitä. Mutta malttamattomille tiedoksi, että kirjaa on myynnissä jo tulevana viikonloppuna järjestettävillä Elävän Kirjallisuuden festivaaleilla Tampereella. Lisäksi sitä voi internetin välityksellä tilata kirjakauppahintaa edullisemmin suoraan kustantajalta.

Viime viikonloppuna käväisin erään kollegan kirjanjulkistamisjuhlissa, ja siellä oli väittelyä siitä, pitäisikö kirjat kirjoittaa hitaasti vai nopeasti. Kysymykseen ei tietenkään ole kuin subjektiivisia vastauksia. Paavo Haavikko kirjoitti nopeasti ja paljon, eikä ainakaan omien sanojensa mukaan juuri editoinut tekstiään. Malcolm Lowrylta meni melkein kymmenen vuotta saattaa Tulivuoren juurella lopulliseen muotoonsa, Thomas Mann kirjoitti Taikavuorta noin kaksitoista vuotta. Olen huomannut, että varsinkin vanhemmiten monista kirjailijoista tulee käsittämättömän nopeita ja tuotteliaita. Jarkko Laine valitteli joitakin vuosia ennen kuolemaansa, että hänellä on kyllä aikaa kirjoittaa, mutta mikä kustantaja julkaisisi häneltä viisi kirjaa vuodessa?

Itse en osaa työstää kirjaa kovin pitkään. Ilman syntyi noin puolessa vuodessa, suunnilleen saman ajan ovat vieneet useimmat muut kirjani (siinä muodossa kuin ne lopulta julkaistiin). Ihmisen viheliäisyydestä on tässä mielessä poikkeus, kirjoitin sitä melkein kaksi vuotta. Tosin tein sinä aikana paljon muutakin, mm. käänsin Robert Louis Stevensonin Itsemurhaklubin ja toimitin Mitä Houellebecq tarkoittaa? -kokoomateoksen. Siitä huolimatta käsikirjoituksen hidas eteneminen tuskastutti välillä. Pelkäsin esseiden hajoavan rönsyilyynsä tai laajenevan loputtomiin. Juuri tämä on vaarana hitaudessa. On paljon parempi, että teos ylipäätään valmistuu, keskeneräisine ajatuskulkuineen ja ristiriitaisuuksineen kaikkineen. Kirjailijahan tekee teosten ohella myös tuotantoa, ja iduillaan olevat asiat voivat sitten täsmentyä tulevissa teoksissa.

Hitaus ja nopeus ovat myös suhteellisia käsitteitä. Muutamassa viikossa rykäisty kirja saattaa olla hautunut mielessä vuosikymmenen. Jotkut uuden kirjani esseistä olivat eläneet idea-asteella muistini tavoittamattoman ajan. Ne ovat vihdoin löytäneet jonkinlaisen muodon, ja olen tyytyväinen päästessäni niistä eroon. Kirjoittaminen on ajattelemista, ja tämänkertaiset ajatukseni kypsyivät riittävän nopeasti, etten ehtinyt kyllästyä niihin, mutta riittävän kauan, että ne voi nyt jättää pärjäämään omillaan. Vorwärts!