maanantai 21. helmikuuta 2011

Seksiä ja väkivaltaa (alaviite)














Internetin joutomaata kammatessani törmäsin kerrassaan oivalliseen termiin: "sex and violence traditionalism". Oivalsin, että juuri sitä itsekin edustan.

Uudessa kirjassani on essee nimeltä "Vandaalit keskuudessamme", jossa teen hyvin kriittisen katsauksen "uusbarbaarisiin" taiteen ja filosofian virtauksiin, jotka haluavat kyseenalaistaa kaiken perinteen ja rikkoa kaikki tabut. Aihe on laaja, ja koska taiteellinen tasapainoisuus on esseessä olennaisempaa kuin jokaisen nyanssin esiin tuominen, paljon tarkennuksia jää tekemättä. Olkoon tämä kirjoitus siis jonkinlainen jälkikäteinen alaviite kyseiseen esseeseen.

Vaikka suurin osa avantgardesta ja transgressiivisesta taiteesta on roskaa, en kuulu niihin, jotka vaativat "säädyllistä" ja "kohottavaa" taidetta. Pidän seksistä ja väkivallasta ja porvarin järkyttäminen on minusta hauskaa. Joistakin tämä voi tuntua ristiriitaiselta siihen nähden, että pidän itseäni arvokonservatiivina, traditionalistina ja antimodernina. On ihmisiä (kanssani sekä eri- että samanmielisiä), joiden mielestä tällaisiin ajatuksiin sitoutuneessa taiteessa voi kuvata vain vanhuksen auttamista kadun yli.

Linkkaamassani Andy Nowickin artikkelissa käsitellään mm. amerikkalaista kirjailijaa Flannery O'Connoria (1925-1964), jota itsekin arvostan. O'Connor oli hyvin rauhallista ja säädyllistä elämää elänyt katolilainen konservatiivi, jonka romaanit ja kertomukset ovat rujoja, synkkiä ja käsittelevät monia kirjoittamisajankohtanaan tabuina pidettyjä asioita. Omana aikanaan kirjailijan teoksia moitittiin onnellisten loppujen puutteesta, ja samansuuntaisia valituksia kuulee vieläkin. Minusta O'Connor kuuluu niihin moderneihin klassikoihin, joiden tuotantoa voi pitää aidosti moraalisena, siitä huolimatta ettei se sovellu koko perheelle.

Otetaan joitakin tuoreempia esimerkkejä. Sellaiset nykyelokuvat kuten Paha poliisi, Menetetty maa ja Enter the Void, sekä sellaiset nykyromaanit kuten Alkeishiukkaset tai Hyväntahtoiset käsittelevät vakavia ja kipeitä moraalisia ongelmia ja arvostelevat kärkevästi modernia elämää. Niissä on myös suoraviivaista seksikuvausta, brutaalia väkivaltaa, perversioita, ahdistusta - ylipäätään kaikkea, minkä voi olettaa järkyttävän sovinnaisempaa yleisöä. Niitä on myös arvosteltu shokkitehojen tavoittelusta ja tyrmätty väkivaltapornona. Miten ne siis eroavat vaikkapa Teemu Mäen kissantappovideosta?

Myönnettäköön, että Mäen video on äärettömän kulunut esimerkki. Se vain osoittaa erinomaisesti kulttuuriradikalistisen provokaation onttouden. Esittämällä aidon veriteon ympäristötuhoja, nälänhätää ja muita vitsauksia kuvaavan materiaalin yhteydessä teos ei käytännössä sano muuta kuin sen, että maailma on täynnä väkivaltaa eikä mitään aste-eroja ole, vaikka yhdentyyppinen väkivalta järkyttää meitä enemmän kuin toisentyyppinen. Teoksen sisältö on nihilismiä tai ylimielistä moralismia - nehän ovat saman kolikon kaksi puolta. Sen kaltainen taide ei aidosti pyri herättämään yleisössä moraalisia pohdintoja; pikemminkin taka-ajatuksena on jonkinlaisten utooppis-kumouksellisten pyrintöjen edistäminen paiskaamalla "yhteiskunnan mädännäisyys" katsojan silmille sen kummemmin analysoimatta.

Edellä luettelemani elokuvat ja romaanit eivät puolestaan järkytä "vapauttaakseen" meidät. Päinvastoin ne paljastavat, muistuttavat ja varoittavat: tällaisia voimia sisältämme löytyy / tällaisia meistä voi tulla, ellemme pidä varaamme. Modernissa maailmassa ihmisen pimeät puolet, niin sanottu perisynti tai viheliäisyys, ovat niin tehokkaasti naamioituja, että niiden paljastaminen vaatii rajuja keinoja. Niin tehokkaasti meidät on johdateltu uskomaan, että olemme pohjimmiltamme järkeviä ja hyväntahtoisia, että edistymme kohti onnen ja vapauden tilaa. Todellisuudessa paheemme ja ongelmamme ovat samoja kuin Sofokleen, Shakespearen ja Racinen tragedioissaan käsittelemät, mutta äärimmäisempi aika vaatii äärimmäisempiä esteettisiä keinoja.

Jos haluaa hyökätä aikaansa ja sen ilmiöitä vastaan, on epärehellistä leikata itsensä irti ajastaan. Todella moraalinen teos uskaltaa myöntää, että olemme kaikki kaulaamme myöten modernissa elämässä, enemmän tai vähemmän sen turmelevan vaikutuksen alaisina, tekijä mukaanlukien. Se ei ole pikkusormen antamista liberaalille hapatukselle, vaan nöyryyttä tosiasioiden edessä. Jos tällä hetkellä Suomessakin nouseva kulttuurikonservatismin aalto nostaa esteettisiksi ihanteikseen primitiivisen yksinkertaiset jännitys- ja fantasiaromaanit tai antiseptiset hengelliset kirjaset, se ei onnistu sanomaan ympäröivästä maailmasta mitään.