tiistai 15. maaliskuuta 2011

Raaputa liberaalia...




















... ja löydät fundamentalistin. Tätä ei näköjään voi liiaksi korostaa.

Minua edelleen ihmetyttää, miksi vapauden vaatimus niin säännönmukaisesti kääntyy pakkokeinojen kannattamiseksi, moninaisuuden ihannointi tasapäistämiseksi. Aivan kuin kyseessä olisi gravitaation tyyppinen luonnonlaki, jota tutkijat eivät vielä ole onnistuneet määrittelemään.

Viimeksi asia tuli todistettua lukiessani Jarkko Tontin tuoretta esseekokoelmaa Koti, uskonto ja isänmaa. Olin ällistynyt siitä anakronismien, olkiukkojen, banaliteettien ja populististen lohkaisujen määrästä, jonka yhteen ja samaan kirjaan saa mahtumaan. Niiden kaikkien puiminen vaatisi toisen ja huomattavasti paksumman kirjan kuin Tontin 192-sivuinen teos on. Niinpä paneudun nyt kahdessa esseessä hahmottuvaan linjaan, joka oivallisesti näyttää, mistä alussa kuvaamassani vapaamielisyyden paradoksissa on kyse.

Esseessä "Kansallisesta edusta, yhteisöllisyydestä ja perinteestä" sittemmin PEN-klubin puheenjohtajaksi noussut kirjailija haukkuu ahdistavana pitämäänsä yhteisöllisyyden käsitettä:

Suomen kaupungit ovat pullollaan ihmisiä, jotka ovat lähteneet karkuun pienten maaseutupaikkakuntien tukahduttavaa ilmapiiriä. He ovat paenneet yhteisöllisyyttä tursuavaa kylämentaliteettia, jossa seurakunnan tiloissa kokoontuva 4H-kerho tai partio on jokaisen nuoren väistämätön kohtalo. Tässä maailmassa opettajan täytyy hakea saunaoluet naapurikunnan Alkosta, ja verhot heilahtelevat, kun joku uskaltautuu kävelylle kylänraitille. Turha kai sanoakaan, että näissä yhteisöllisyyden onneloissa kuuluminen esimerkiksi seksuaaliseen, poliittiseen tai uskonnolliseen vähemmistöön tuottaa elämään hankaluuksia.

Kappaleen ensimmäinen lause on silkka absurditeetti. Jokainen lähivuosikymmenien historiaan pintapuolisestikin perehtynyt tietää, että Suomen kaupungit ovat pullollaan maalta muuttaneita ihmisiä, koska maalla ei ole töitä. Ei tavallinen maaltamuuttaja pakene ahdasmielisyyttä, vaan köyhyyttä ja toimettomuutta. Miksi muuten niin moni kaupunkilainen haaveilisi muutosta maaseudulle tai pikkukaupunkiin? Jos maalaispaikkakunnilla olisi työpaikkoja ja palveluita, houkutukset olisivat selvät: enemmän tilaa ja hiljaisuutta, puhtaampi hengitysilma, luonnonmaisemien viehätys jne.

Itse maalla vajaan puolet tähänastisesta elämästäni asuneena minun on vaikea tunnistaa sitä karikatyyria, jonka Tontti sitaatissa maalaa. Omakotitalo maaseudulla tarjoaa huomattavasti enemmän yksityisyyttä kuin ohutseinäinen helsinkiläinen kerrostaloasunto, jossa suihkussa käyntiäkin öiseen aikaan pitää välttää, etteivät naapurit häiriinny. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon urbaanien koppien huono äänieristys vaikeuttaa vähänkin kovaäänisempää sukupuolielämää. Mitä tulee "jokaisen nuoren kohtaloksi koituvaan" partioon tai 4H-kerhoon, tunsin kouluaikoinani pari partiolaista, 4H-kerholaisia en muistaakseni yhtäkään. Uskonnollisia vähemmistöjä kotikunnassani edustivat ainakin Jehovan todistajat, helluntailaiset ja lestadiolaiset. Kaikkia heitä kuului perhetuttaviini, eivätkä he juuri muutenkaan joukosta erottuneet. Poliittiseen vähemmistöön keskustalaisessa kylässä kuului ainakin ala-asteen koulun SKDL:oa äänestänyt talonmies, mutten muista hänen puoluekantansa vaikeuksia aiheuttaneen.

Oikeastaan koko Koti, uskonto ja isänmaa -kirjan voisi purkaa tällä tavoin kappale kappaleelta, mutta se tuskin maksaisi vaivaa. Ehkä riittää kun toteaa, että Tontin naiiveihin kärjistyksiin perustuva tyyli saattaa sopia kolumneihin, mutta esseissä se on vaivaannuttavaa. Lisäksi minun on nyt turha eksyä sivupoluille. Olennaista on yksilönvapauden eetos: tärkeää Tontille on yksittäisen ihmisen vapauspiiri. Sitä uhkaa tukahduttava "yhteisöllisyys" ja perinteet, jotka Tontille ovat yhtä kuin ympärileikkaus, taikausko ja lasten rituaalinen pahoinpitely. Klassinen liberalismi pysyy koko kirjan ajan niin eheänä ja siloisena, että aloin lukiessani vaistomaisesti toivoa, että kirjailija möläyttäisi edes kerran jotakin äärimmäisen suvaitsematonta, ahdasmielistä ja vihan täyttämää - silloin tuntisi edes kuuntelevansa ihmisen puhetta, eikä oikeiden mielipiteiden tulostimen raksutusta. Toiveeni sai osittaisen täyttymyksen viimeisen esseen päättävässä julistuksessa: "Mahdollisimman varhaisen päivähoidon tulisi olla osa oppivelvollisuutta, ei vapaaehtoista."

Yksilön vapauspiirin rajoittamista henkeen ja vereen vastustava arvoliberaali päätyy vaatimaan pakollista päivähoitoa, koska päiväkodeissa lapset "oppivat tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa, mikä on tärkein kaikkein taito maailmassa." Jos siis perheenäiti tai -isä haluaa jäädä kotiin hoitamaan lastaan, hänelle ei Tontin ihannemaailmassa tällaista oikeutta suoda. Erikoinen yksityiskohta on, että Tontti haluaa päivähoidon osaksi oppivelvollisuutta. Oppivelvollisuushan ei Suomessa tarkoita koulupakkoa, mutta päiväkotipakkoa sen pitäisi esseistin mukaan tarkoittaa. Näin vaivattomasti siirrytään yksilönvapauden korostamisesta vaatimukseen, että yhteiskunnan tulisi mahdollisimman varhain rajoittaa yksilön vapautta päättää oman lapsensa kasvatuksesta. Kaikki tehdään hyvältä kuulostavan suvaitsevaisuuden nimissä, totta kai. Äänenpainot alkavat muistuttaa menneiden vuosikymmenten radikaaleja, jotka jollottivat "sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi" -laulua ja haaveilivat steriileistä yhteiskunnan ylläpitämistä lastenkasvatustehtaista.

Jarkko Tontti on perin tyypillinen fundamentalisti. Hän korottaa oman maailmankatsomuksensa kaikkien muiden katsantokantojen yläpuolelle. Hän uskoo tietävänsä, mitä kaikki muut ihmiset haluavat ja mikä on heille parhaaksi. Kaikesta näkyy, ettei hän ymmärrä esimerkiksi uskontojen tai perinteiden funktioita, mutta on silti vuorenvarma, että ne ovat jotakin absoluuttisen pahaa ja tukahduttavaa, miltä ihmisiä on varjeltava. Hänen käsityksensä historiasta on prosessi, joka etenee matemaattisella varmuudella kohti länsimaista liberaalia demokratiaa, ja niinpä hänen historiantulkintansa vilisevät anakronismeja ja menneiden tapahtumien arvottamista nykytiedon perusteella. Ei siis ole ihme, että Tontin yhteiskuntaihanne alkaa YK:n ihmisoikeusjulistuksesta ja päättyy Uljaaseen uuteen maailmaan.

Ihmisen ominaisuuksiin kuuluu vahva laumahakuisuus, ja siksi ihmisyhteisöissä syntyy poikkeuksetta Tontin kammoama jako meihin ja muihin. Ihmiset luovat ja noudattavat mielivaltaisiltakin tuntuvia perinteitä, koska ne tekevät elämän helpommaksi ja turvallisemmaksi. Ne vapauttavat pakosta toimia joka hetki pelkästään oman harkinnan varassa ja pohtia jatkuvasti omia vaikuttimiaan. Jos kaikki tällainen julistetaan pahaksi ja tuhoisaksi, tukahdutetaan osa ihmisyyttä. Ja ennen pitkää päädytään järjestelmään, jossa jokaisen yksilön ja ryhmän toimia pitää herkeämättä valvoa ja säädellä, ettei kukaan vain pääse syrjimään ketään toista tai estämään kenenkään toisen itsetoteutusta.

Siksi olen paljon mieluummin konservatiivi kuin liberaali, jos tässä muodikkaassa jaossa mitään mieltä on. Länsimainen arvokonservatiivinen malli tarjoaa lopulta yksilölle riittävästi liikkumatilaa, kunhan tämä noudattaa lakeja ja yleistä säädyllisyyttä. Se on kultainen keskitie erilaisten fundamentalismien ja kaoottisen (ja lopulta fundamentalistiseksi muuttuvan) sallivuuden välissä.

Tontin mukaan konservatiivinen eli säilyttävä malli on kuitenkin umpikuja: "Perinteet muuttuvat, halusimme tai emme, loppupeleissä konservatiiville käy aina kehnosti." Tähän voisin vastata John Maynard Keynesiä mukaillen: loppupeleissä olemme kaikki kuolleita. Tämän truismin takia kukaan tuskin pitäisi lääketieteen harjoittamista turhana. Konservatismi on viivytyksen politiikkaa, ja viivytys - "sosiaalisen organismin ylläpito", kuten Roger Scruton asian muotoilisi - on elämää.