torstai 17. maaliskuuta 2011

Suuri mies, suuret virheet

Katselin eilen latvialaisen The Soviet Story -dokumenttielokuvan, joka ilmestyessään 2008 aiheutti paljon kohua Euroopassa ja Venäjällä. Filmi oli valitettavan - joskaan ei yllättävän - heikkotasoinen. Minua häiritsi siinä sama asia kuin Sofi Oksasen julkisissa kannanotoissa: molemmissa tiedot merkittävästä historiallisesta verilöylystä esitetään radikaalina paljastuksena, tuomatta kuitenkaan asiaan mitään uutta informaatiota tai tuoretta näkökulmaa. Oksanen tai Soviet Storyn ohjaaja Edvïns Šnore eivät ole kertoneet mitään, mitä ei olisi perusteellisemmin kerrottu jo Robert Conquestin tai
Solženitsynin kirjoissa. Ukrainan tarkoituksella aiheutettu nälänhätä 30-luvulla, suuret puhdistukset, joukkokarkotukset ja muut kommunismin rikokset ovat kyllä yleisessä tiedossa, vaikka niillä ei olekaan tavallisen ihmisen mielessä yhtä hyytävää kaikua kuin Auschwitzilla. Soviet Story kelpaa korkeintaan valistusfilmiksi peruskoulun historiantunnille, mutta asiaan tarkemmin perehtyneelle sillä ei juuri ole annettavaa.


Vielä enemmän minua häiritsi Soviet Storyssa lähes täydellinen analyyttisyyden puute. Se on käytännössä kauhukertomus, jossa luetellaan hirvittävyyksiä niitä sen kummemmin taustoittamatta. Tällä lähestymistavalla saadaan välillä aikaan vaikuttavaa fiktiota tai kaunokirjallista asiaproosaa, mutta historiallista dokumenttia laadittaessa metodi on kelvoton.

Elokuva ei anna kommunistisen kokeilun verisyydelle muuta kuin ideologisen selityksen: Leninin ja Stalinin marxilaisuus oli sosiaalidarwinistinen oppi, jonka mukaan tietyt yhteiskuntaluokat piti hävittää, samaan tapaan kuin natsismi ajoi tiettyjen rotujen tuhoamista. Havainto on tietenkin aivan oikea, muttei selitä kuin yhden puolen asiasta. Esimerkiksi Neuvostoliiton vuosien 1936-38 puhdistusaallon taustalla olivat kommunistihallinnon tuhoisat taloudelliset epäonnistumiset (maataloudessa ym.), joille täytyi löytää syylliseksi trotskilaisia, vieraan vallan agentteja ja muita "tuholaisia". Lisäksi menetelmien ankaruuteen vaikutti myös arkielämän ja ihmissuhteiden raaistuminen ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan aikana. Tässä mielessä Kommunismin musta kirja on paljon pätevämpi deskriptiivinen dokumentti reaalisosialismin pimeästä puolesta: se käy perusteellisesti läpi kuvaamiinsa sikailuihin vaikuttaneet taustatekijät pitkälle kommunismia edeltäneeseen historiaan saakka.

Se, miksi kommunismi kehittyi Venäjällä juuri tuntemaamme muotoon, on hankala kysymys. Historioitsijoilla on tapana selittää asia Venäjän despoottisella perinnöllä, joka marxismiin sekoittuessaan sai aikaan brutaalin puoluediktatuurin. Tämä sisältää ajatuksen, että jos kommunismia olisi kokeiltu vaikkapa Saksassa tai Britanniassa, se olisi ollut väistämättä hyvin erilaista. Tälle kannalle asettuu myös yksi parhaista lukemistani Venäjän vallankumouksen historioista, Richard Pipesin A Concise History of the Russian Revolution (1995). Mutta mitä enemmän olen selitysmallia punninnut, sitä riittämättömämmältä se tuntuu. Venäjän vallankumouksessa historia toisti itseään: sen historiallinen edeltäjä länsimaissa, Ranskan suuri vallankumous, oli johtanut jakobiinidiktatuuriin ja kumoukselliseen terroriin. Bolsevikit ihailivat jakobiineja ja halusivat ottaa oppia heidän virheistään - ranskalaiset esikuvat suistuivat heidän mielestään vallasta, koska eivät likvidoineet vastustajiaan tarpeeksi tehokkaasti. Bolsevikkivallankumous oli siis kahden länsimaiden älymystön kehittämän ideologian - jakobinismin ja marxilaisuuden - istuttamista Venäjän oloihin, eikä sen verisyyttä riitä selittämään Iivana Julman ja Pietari Suuren hengen mystinen läsnäolo. Venäjän despoottinen hallintoperinne astuu näyttämölle kenties vasta myöhemmin; se saattaa osaksi selittää, miksi Lenin kumppaneineen jäi valtaan, vaikka Robespierren ja Saint-Justin tyrannia jäi väliaikaiseksi.

Soviet Storyyn palatakseni, pinnallisuudestaan huolimatta dokumentti aiheutti varsinkin Venäjällä ja entisissä itäblokin maissa kuohuntaa, jonka vaikutus on tuntunut Suomessakin. Syynä on tietenkin se, että menneisyyttään puutteellisesti käsitelleet venäläiset kokivat sen loukkaukseksi, ja Baltian maiden sekä Itä-Euroopan entisten kansandemokratioiden asukkaat taas ottivat sen lyömäaseeksi Venäjää vastaan, entinen isäntämaa kun ei vieläkään ole tehnyt kunnolla tiliä muille maille aiheuttamistaan kärsimyksistä. Provokatiivinen dokumentti oli omiaan raapimaan vielä arpeutumattomia haavoja.

Onko kommunismin aika sitten venäläisille suuri tabu? Paljon on puhuttu uudelleenheränneestä neuvostonostalgiasta, joka kohdistuu jopa Stalinin kauteen. Petroskoissa vaihto-oppilaana ollut ystäväni kertoi sikäläisestä vuokraemännästään, 80-90-vuotiaasta rouvasta, joka puhui lämpimästi Stalinin ajan "rauhasta ja järjestyksestä". Kun ystäväni huomautti pakkokollektivoinneista ja vankileireistä, babushka totesi: "Suuri mies, suuret virheet."

Vaikka vanhuksen kommentti on räikeä ja selvästikin vain hänen ikäluokalleen tyypillinen, jotain se silti kertoo nykyvenäläisten suhtautumisesta isä aurinkoiseen. Sen vähäisen kokemuksen perusteella, mikä minulla Suomessa asuvista venäläisistä on, heille ei kommunismin aika ole puheenaiheena mikään tabu, he vääntävät siitä vitsiäkin. Mutta suhde Staliniin on pulmallisempi. Venäläiset eivät suinkaan kiistä Stalinin rikoksia - ne myönnetään jopa poliittisesti väritetyissä koulukirjoissa - mutta toisaalta Stalin symboloi heille myös voittoa natsi-Saksasta. Se on venäläisille edelleen tärkeä kansallistuntoon liittyvä tapahtuma: vaikka heidän oma järjestelmänsä ei ollut Hitlerin Saksaa parempi, Hitlerin suunnitelmana oli tappaa suurin osa venäläisistä ja laittaa loput orjatyöhön. Siinä tilanteessa jopa stalinismi alkoi näyttää paremmalta vaihtoehdolta. Balteille ja itäeurooppalaisille kommunismin ajan puinti on ollut yksinkertaisempaa, koska kommunismi oli heille ulkoa pakotettu hallintojärjestelmä ja sen romahdus patrioottinen voitto. Venäläisille Stalin oli roisto, mutta kuitenkin heidän oma roistonsa.

Jään odottamaan, että neuvostoajasta tehdään yhtä syvälle pureutuva ja taiteellisesti tasokas dokumenttielokuva kuin Marcel Ophülsin Suru ja sääli tai Claude Lanzmannin Shoah.