maanantai 13. kesäkuuta 2011

Oikotie Eedeniin


Suomalaisia on pidetty uskonnollisesti maltillisena väkenä, ja yleisesti ottaen kai olemmekin sitä. Kuitenkin historiastamme löytyy esimerkkejä uskonlahkoista, jotka ovat menneet kauas herätysliikkeiden hurmoksellisuutta pidemmälle. Tunnetuin näistä lienee 1920-50-luvuilla vaikuttanut kartanolaisuus, joka on viime aikoina noussut taas tutkijoiden ja journalistien mielenkiinnon kohteeksi.

Perustajansa Alma Kartanon mukaan nimetyssä kartanolaisuudessa oli kaikki vaarallisen lahkon tyypilliset piirteet, vaikkei sen tarina päättynytkään Kansan temppeli -tyyppiseen joukkoitsemurhaan tai Daavidin oksa -tyyppiseen väkivaltaiseen yhteenottoon esivallan kanssa. Kartanolaiset olivat tiukan johtajavaltainen ja muusta yhteiskunnasta eristäytynyt yhteisö, joka pyrki säätelemään jäsentensä elämän pienimpiäkin yksityiskohtia ja käytti riviensä koossapitämiseen painostusta, uhkailua ja väkivaltaa. Kuvioon sopii sekin, että karismaattisen johtajan kuoltua vuonna 1953 lahko pikkuhiljaa näivettyi pois. Alma Kartanoa ympäröineen ihailun ja pelon taikapiirin hävittyä useimmat kartanolaiset ikään kuin heräsivät unesta ja palasivat hiljalleen tavalliseen elämään.

Kun kaikki on syntiä, on johtopäätöksenä joko tiukka purismi tai hälläväliä-asenne. Lahkoille on tyypillistä joko äärimmäinen seksuaalinen sallivuus tai äärimmäinen seksuaalikielteisyys. Sallivaa linjaa edusti Ruotsissa syntynyt ja joihinkin osiin Pohjois-Suomea 20-30-luvuilla levinnyt korpelalaisuus, jonka jäsenet saivat "Jumalan valittuina" toteuttaa vapaata rakkautta. Kartanolaisilta taas olivat tavanomaisten viinan, tupakoinnin ja tanssimisen ohella kiellettyjä mm. avioliitto ja kaikentyyppinen sukupuolielämä, lihansyönti, solmiot, urheilu, hampaiden peseminen, lasten lelut, pitsikoristeet, savon murre(!), moottoriajoneuvolla ajaminen ja kirjojen lukeminen Raamattua, keittokirjoja ja Bunyanin Kristityn vaellusta lukuunottamatta.

Vainoharhaisen seksuaalikielteisyyden seurauksena seksuaalisuus oli jatkuvasti läsnä kartanolaisten arkielämässä. He harjoittivat rituaaleja, joissa himokkaat ajatukset ja teot piti tunnustaa, ja jos tunnustusta ei muuten irronnut, otettiin avuksi piekseminen. Useimmiten tunnustetut asiat olivat mielikuvituksen tuotetta ja sanottiin vain uusien lyöntien välttämiseksi: pikkulapset ruoskittiin tunnustamaan mm. eläimiin sekaantumista ja sukurutsaa. Seksin täydellinen kielto johti etäännytettyyn seksuaalisuuteen, uskonnon kaapuun kiedottuun sadomasokismiin. Lasten joutuessa mukaan hämärän seksuaalisuuden läpitunkemiin rääkkäysmenoihin kyse oli paitsi lasten räikeästä pahoinpitelystä, myös käytännössä pedofiliasta.

Siinä missä valtavirtainen uskonnollisuus lujittaa perhettä ja sukua, lahkoilla on tapana pyrkiä rikkomaan kannattajiensa traditionaaliset sidonnaisuudet, jotta heistä tulisi kuuliaisempia uskonyhteisön jäseniä. Jäseniä määrättiin antamaan lapsensa johtavien kartanolaisten kollektiivisesti kasvatettavaksi ja perheenjäseniä kiellettiin viettämästä aikaa kahden kesken. Alma Kartano uskoi, että vanhempiensa kasvattamana lapset sortuisivat väistämättä haureuteen viimeistään neljän vuoden iässä. Siteet lahkon ulkopuolisiin perheenjäseniin piti katkaista, ja yleensäkin lahkoon kuulumattomat olivat "piruja" joita sai vapaasti petkuttaa jos liikkeen etu niin vaati. Itse lahkosta haluttiin muodostaa korvikeperhe; Alma Kartano halusikin itseään kutsuttavan "äidiksi". Syntyy kiintoisa yhtymäkohta Charles Mansoniin, joka kutsui omaa joukkiotaan "perheeksi".

Lasten ottaminen liikkeen kasvateiksi johtui paljolti myös siitä, että Alma Kartano halusi lapsista vetonauloja kartanolaisten saarnatilaisuuksiin. Kartano oli nimittäin huolissaan liikkeen leviämisestä, sillä seksin ollessa kiellettyä jopa suvunjatkamismielessä liike ei voinut laajeta lestadiolaisten tapaan sisältä käsin. Levittäytyminen piti hoitaa tehokkaan propagandan avulla, ja niinpä jäsenillä jo valmiiksi olevat lapset pakotettiin opettelemaan ulkoa pitkiä saarnatekstejä ja julistamaan tulta ja tulikiveä pitkillä saarnakiertueilla eri puolilla Suomea. Lapsisaarnaajien takia kartanolaisten herätystilaisuuksista tulikin valtavan suosittuja, vaikka itse lahkossa oli aktiivisia jäseniä parhaimmillaankin vain pari sataa.

Ilta-Sanomien nykyinen päätoimittaja Ulla Appelsin julkaisi viime vuonna kirjan Lapsuus lahkon vankina, joka kertoo tunnetuimman kartanolaisen lapsisaarnaajan Leevi K. Laitisen tarinan. 40-luvun lopulla Laitinen onnistui irrottautumaan lahkosta ja hänen paljastuksensa toivat kartanolaisuudelle paljon kielteistä julkisuutta. Kirja on melkoisen ahdistavaa luettavaa ja Laitisen kyky selviytyä menneisyydestään selväjärkisenä herättää kunnioitusta. Samalla kirja valottaa jonkin verran lahkon historiaa sekä sen johtajien että rivijäsenten motiiveja.

Kartanolaisuus on siitä poikkeuksellinen lahko, että se oli selvästi naisjohtoinen ja -valtainen. Lahkon kovan ytimen muodostivat Alma Kartano ja hänen oikea kätensä Tilda Reunanen, ja jäsenistäkin oli enemmistö naisia. Lapsivihan ohella kartanolaisuuden ideologia sisälsi annoksen miesvihaa. "Jumala teki virheen, kun loi miehiä", Reunasen kerrotaan sanoneen. Kartano halusi ottaa saarnamatkoille mieluummin naisia, koska he "vievät Herran työn kunniaan". Kartanon ja Reunasen taustoista ei tiedetä paljon, mutta joillakin lahkon hierarkiassa korkealle nousseilla naisilla oli takanaan epäonnistunut avioliitto tai leskeksi jääminen. Pakostakin alkaa miettiä, oliko kartanolaisuus katkerien eukkojen väline kostaa muulle maailmalle? Naisasiaväki voisi tulkita asian niin, että liike versoi "patriarkaalisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudesta" tai muusta vastaavasta, enkä olisi kuin korkeintaan lievästi hämmästynyt, jos joku radikaalifeministi nostaisi Alma Kartanon emansipaation symboliksi samaan tapaan kuin Valerie Solanasin. Joka tapauksessa kartanolaisuuden historiaan perehtyminen murentaa myyttiä, jonka mukaan manipuloivat ja suuruudenhullut lahkojohtajat, sadistit ja lasten hyväksikäyttäjät ovat aina miehiä.

Kartanolaisuuden kaltaisen liikkeen synnylle ei ole löydettävissä mitään selkeää kaavaa. Kartanolaisiin liittyneet eivät yleensä olleet köyhiä ja syrjäytyneitä, vaan melko hyvin toimeentulevia ja yhteisössään arvostettuja ihmisiä. Liikkeen suosio oli huipussaan ensin sisällissodan jälkeisinä vuosina, sitten toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Ulla Appelsin pohtii kirjassaan, että liike saattoi vedota juuri sodan traumatisoimiin ihmisiin. Kovia kokeneet innostuivat hurskaille luvatusta paratiisista, jossa kärsimykset lakkaisivat. Mutta kuten kaikenkarvaisten kulttien historia osoittaa, niiden syntyminen ei vaadi taustalleen mitään kansallista traumaa. Tarvitaan vain ihmisiä, jotka kaipaavat pois elämänsä tyhjyydestä, ankeudesta, kurjuudesta tms. ja joku, joka sanoo heille tuntevansa varman tien tämän- tai tuonpuoleiseen eedeniin. Heitä löytyy aina ja kaikkialta.

Hedelmällisintä maaperää lahkolaisuudelle ovat perinteisesti olleet Yhdysvallat ja Venäjä. Yhdysvalloissa syynä sille on epäilemättä virallisen valtauskonnon puute ja valtion syntyvaiheet. Pyhiinvaeltajaisät edustivat pientä ääriprotestanttista ryhmää, joka lähti emämaasta uskonnollisia vainoja pakoon. Uuden mantereen neitseelliset luonnonmaisemat loivat kuvan ajasta ennen syntiinlankeemusta, uudesta paratiisista johon vanhan maailman rappio ei ulottunut. Ajatus oikotiestä paratiisiin oli vahvasti mukana USA:aa perustettaessa. Venäjän tapaus on monimutkaisempi. Sikäläinen ortodoksinen uskonnollisuus on jo vuosisatojen ajan synnyttänyt monentyyppisiä valtakirkosta erkaantuneita lahkoja, joiden jäsenillä on ollut vaikutusta jopa korkeimpiin vallanpitäjiin (Rasputin). Alma Kartanokin sai innoitusta Inkerinmaalla 1700-luvulta saakka tomineesta skoptsilahkosta, joka pyrki tuhoamaan ihmisen ja Jumalan välistä suoraa yhteyttä haittaavan sukupuolivietin. Neuvostoajan virallisen ateismin kausi on varmasti myös lisännyt väestön kiinnostusta hämärimpiinkin uskonnollisiin liikkeisiin.

Yleisesti ottaen ennustan lahkoille loistavaa tulevaisuutta länsimaissa. Katolisten ja protestanttisten kirkkojen arvovallan rapistuminen ei johda tieteellisyyden ja rationaalisuuden voittokulkuun, niin kuin vapaa-ajattelijat kuvittelevat, vaan suuri joukko ihmisiä takertuu hengellisyyden tarpeessaan vaikka miten hourupäiseen uususkonnollisuuteen. Keskiajalla pyhä inkvisitio pani rautaisin ottein kataarit, pelagiolaiset ja muut huru-ukot kuriin, mutta katolinen kirkko on noudattanut myös maltillisempaa linjaa sulauttamalla monet uskonnolliset liikkeet itseensä. Suomen luterilainen kirkko on myös pitänyt herätysliikkeet yhteydessään, mikä lienee ehkäissyt niiden radikalisoitumista. Mutta näiden instituutioiden vaikutusvalta on ainakin lännessä enää varjo entisestään, ja niinpä erilaiset kultit kukoistavat. Enää ei rajoituta edes kristillisiin tai kvasikristillisiin liikkeisiin, vaan hengellisille etsijöille on tarjolla wiccalaisuutta, uuspakanismia, hare krishnaa, skientologiaa, herätyskristillisyyden ja markkinahurmoksen yhdistelmiä, jne. Kaikkine ilmiöineen ja lieveilmiöineen. Kristillisyyden jälkeisen hengenelämän tulevaisuus ei ole rauhallista marssia edistykseen tieteentekijöiden johdolla, vaan pikemminkin uskonnollisten liikkeiden taistelukenttä, jonka pelinappuloista joku ennen pitkää selviytyy voittajaksi. Kristinuskokin oli alun perin juutalaisuudesta irronnut lahko, joka osoitti ilmiömäistä kykyä vedota suuriin ihmisjoukkoihin, jotka etsivät elämälleen sisältöä. Sen seuraaja on miljoonan dollarin kysymys, johon ei vielä ole näkyvissä vastausta.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Perisynnin tärkeys


Olen kirjoittanut monta uskontoa käsittelevää tai sivuavaa tekstiä, ja kirjoitan sellaisia epäilemättä jatkossakin. Niinpä ajattelin, että olisi paikallaan tehdä jonkinlainen selvitys siitä, mitä yleisemmin ajattelen uskonnosta, erityisesti kristinuskosta, ja millainen suhde minulla siihen on. Käyköön tämä blogikirjoitus sellaisesta.

Olen monta kertaa elämäni aikana yrittänyt uskoa Jumalaan, mutta jostakin syystä se on jäänyt aina yritykseksi, joskus kömpelöksi ja joskus urheaksi. En tiedä, johtuuko tämä aivokemiasta, henkilöhistoriasta vai siitä, että olen liian nuori tuntemaan alituista kuolemanpelkoa. Joka tapauksessa, rukoillessa on kuin vastaani nousisi hiljaisuuden muuri: en kykene vakuuttumaan, että minua kuullaan. Tämä kokemus minulla on ollut lapsuuden iltarukouksista saakka, eikä se ole väistynyt.

Tosin joinakin harvinaisina ja lyhyinä hetkinä olen kokenut myös toisin. Uskonnolliset rituaalit ovat aina tehneet minuun suuren vaikutuksen. Olen silloin tällöin osallistunut roomalaiskatoliseen messuun Tehtaankadun katedraalissa. Olen polvistunut ja rukoillut muun seurakunnan mukana ja pääsiäisyön vigiliassa ottanut siunauksen vastaan papilta, ja nämä tuhatvuotiset menot ovat saaneet minut hetkellisesti vakuuttumaan jonkin ehdottomasti ihmistä suuremman ja paremman läsnäolosta. Mutta katedraalista poistuttuani minun ei ole tarvinnut ottaa kovinkaan montaa askelta ennen kuin tuo kaikki on haihtunut mielestäni. Se, minkä oikeasti uskova kuljettaa mukanaan ulkomaailmaan on minun tapauksessani jäänyt kirkon seinien sisäpuolelle.

En pidä jumalauskon puutettani ylpeydenaiheena, vaan pikemminkin vammana. Minussa ei ole lainkaan sitä "uskonto on tyhmille" -arroganssia, joka on kovin tyypillistä monille älyllisesti asennoituville yksilöille. En tunne tarvetta pohtia älyn tasolla Jumalan olemassaolon kysymystä, koska se ei ole älyllä ratkaistava ongelma. Kyvyttömyyteni uskoa on tunnepohjainen sisäinen kokemus eikä minkään ajatteluprosessin lopputulos, ja niin sanottuja vapaa-ajattelijoita kohtaan tunnen vain halveksuntaa. "Jumalan hiljaisuuden" kohtaaminen on pohjimmiltaan murheellista, eikä anna syytä ylpeillä.

Toisaalta en ymmärrä, miksi kenenkään pitäisi ehdoin tahdoin pakottaa itsensä uskomaan. Tällaiset asiat eivät minusta ole valittavissa, ja jos kristinuskossa jotain vikaa on, niin kenties se, että se antaa ihmisen vapaalle tahdolle liian suuren painoarvon. Itse olen hyvin skeptinen sen suhteen, kykenemmekö ylipäätään tunnistamaan milloin tahtomme on vapaa ja milloin ei. Spinoza huomautti, että vapaata tahtoa ei pidä sekoittaa tietoisuuteen. Hänen vertauksensa on sattuva: jos putoavalla kivellä olisi tietoisuus kuten meillä, se luultavasti uskoisi putoavansa omasta vapaasta tahdostaan.

Ehkä tärkein ero omani ja vakavassa mielessä uskonnollisen mielenlaadun välillä on se, ettei ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä suuresti elähdytä minua. Saarikosken mielestä ihmisen olisi "tarkoin harkittava, missä asennossa hän haluaa olla kuollut". Uusimmassa kirjassani kirjoitin, että osaan oikein hyvin kuvitella helvetin (minulle helvetiksi riittäisi esimerkiksi ikuisuuden kestävä Helsingin kaupunginteatterin revyy), mutta taivaan kuvittelemiseen ei mielikuvitukseni riitä. En keksi ainuttakaan mielentilaa, miljöötä tai seuralaista, johon en ikuisuuden kestäessä kyllästyisi. Niinpä ajatus kuolemanjälkeisestä tyhjyydestä, tietoisuuden sammumisesta, ei tunnu minusta erityisen ahdistavalta.

Kaikesta huolimatta en ole mitenkään välinpitämätön kristillistä kuvastoa tai problematiikkaa kohtaan. Melkein kaikilla ihailemillani taiteilijoilla on ollut tavalla tai toisella läheinen suhde kristinuskoon. Olen siis ilmeisesti jonkinlainen "kulttuurikristitty". En nyt tarkoita sitä ateistien suosimaa velttoa ajatusta, että kristinuskosta voisi poimia etiikan ja hylätä muun aineksen. Tarkoitan pikemminkin, että kristilliset käsitykset vaikkapa syyllisyydestä, vastuusta, vapaudesta jne. ovat tämän sivilisaation ydinmehua ja mahdottomia erottaa kristillisestä jumalakäsityksestä. Ne ovat syöpyneet meihin emotionaalisella tasolla eivätkä filosofisella, ja niitä voi ilmaista tehokkaasti lähinnä tietyin myyttisin peruskuvin. Epäilen vahvasti, onko sivilisaatioita mahdollista perustaa muulle kuin uskonnolle. Ainakaan muusta ei ole historiallista näyttöä. Humanismi ja tieteellinen maailmankuva ovat kyvyttömiä korvaamaan uskontoa juuri siksi, ettei niillä ole samaa myyttistä ja emotionaalista voimaa kuin ikivanhoilla uskonnollisilla rituaaleilla ja seremonioilla.

Kristinusko on luonut ainakin yhden sivilisaation kannalta nerokkaan ja ylivertaisen dogmin: perisynnin. Jos en usko Jumalaan, uskon ainakin vakaasti perisyntiin. Syyn tämän opin erinomaisuuteen ilmaisi tyhjentävästi Johan Rautio -niminen romaanihenkilö Tommi Melenderin taannoisessa blogikirjoituksessa:

Kaikilla muilla olennoilla paitsi ihmisellä on paikkansa luonnonjärjestyksessä, yksin ihminen on jäänyt harhailijaksi eikä löydä tarkoitusta omalle historialleen, omalle olemassaololleen. Sodat, taiteet, kaupankäynti, urheilu. Kaikki nämä ovat ilmausta ihmisen viihtymättömyydestä ja tyytymättömyydestä, hänen surkeudestaan. Sinä päivänä, kun ihmiset eivät enää tunne katumusta ja häpeää, heissä ei ole jäljellä mitään kunnollista.

Tähän minulla on lisättävää vain se huomio, että perisynnin oppi tekee kristinuskosta myös varsin suvaitsevaisen uskonnon. Koska ihminen on radikaalisti epätäydellinen, heikko ja pahaan taipuvainen, hänen pieniä ja vähän suurempiakaan vikojaan ei tarvitse ottaa liian vakavasti. Ne ovat saatavissa ja annettavissa anteeksi. Olennaista on, että puutteellisuutensa tuntee. Paljon ahdistavampia ovat erilaiset utooppiset opit, nämä uskonnon korvikkeet jotka pyrkivät alati kehittämään ja jalostamaan ihmistä tai kaivamaan esiin hänen "alkuperäisen" harmonisen luontonsa. Ne ovat varma tie itkuun ja hammastenkiristykseen, olipa sitten kyse konsulttien höpinöistä, vasemmistolaisista yhteiskuntautopioista tai new age -liikkeistä.

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Addiktion historiaa


Mikko Ylikankaan kirja Unileipää, kuolonvettä, spiidiä: Huumeet Suomessa 1800-1950 on juuri sellainen kuin populaarihistoriallisen teoksen pitääkin: valaiseva. Ennen sen lukemista elin siinä varsin yleisessä uskossa, että ennen 1960- ja 70-lukua Suomessa ei ollut huumeongelmaa kuin marginaalisissa taiteilijapiireissä ja joidenkin sotaveteraanien keskuudessa. Kirjaa lukemalla selvisi, että 1930-luvulla Suomi oli heroiinin kulutuksessa johtava länsimaa, ja vuonna 1949 YK lähetti Suomelle nootin, jossa tivattiin syitä maamme korkeisiin heroiininkäyttötilastoihin. The Times julkaisi samana vuonna artikkelin, jonka mukaan narkomaanin eldorado ei suinkaan löytynyt itämailta, vaan pienestä pohjoisesta Suomesta. Maailman terveysjärjestö WHO suunnitteli jopa erityisen asiantuntijakomitean lähettämistä Suomeen tutkimaan opiaattien menekin syitä.

Uutta tietoa oli sekin, että huumeiden käyttö kriminalisoitiin Suomessa vasta 1960-luvun alkupuolella (tarkkaa vuotta en muista enkä nyt löytänyt sitä selailemalla). Reseptien kirjoittamista valvottiin ja niiden väärentämisestä sekä laittomasta huumekaupasta rangaistiin sitä ennenkin, mutta periaatteessa narkomaani saattoi vapaasti piikittää itseään vaikka poliisiaseman edessä. Jo 40-luvun loppupuolella narkomaaneilla oli kaupungeissa kehittyneet verkostot ja suuri keinovalikoima reseptin huijaamiseksi. Häikäilemättömimmät huumetrokarit hankkivat uusia asiakkaita vaikkapa lievittämällä krapulasta kärsivien tuskia morfiiniannoksilla.

Mutta suomalaisen huumekulttuurin historia ulottuu paljon kauemmas. Oopiumin valmistuksen ja käytön kotimainen (ja yleiseurooppalainenkin) pioneeri oli monipuolinen valistusmies Anders Chydenius, joka laati 1700-luvulla ensimmäisen Suomessa julkaistun seikkaperäisen artikkelin raakaoopiumin jalostamisesta valmiiksi tuotteeksi.

Chydenius oli kokeiluissaan kiinnostunut oopiumin käytöstä nimenomaan lääkeaineena, mutta aineen levitessä yleiseen lääkintäkäyttöön yleistyi myös sen viihde- ja väärinkäyttö. Sama prosessi on käyty läpi kaikkien opiaattien sekä kokaiinin ja amfetamiinin kanssa. 1800-luvulla oopiumi kuului varsin tavallisena lääkeaineena tavallisenkin kansan kotivarastoon, ja koska tehokasta lääkelainsäädäntöä ei ollut, maaseudun väki osti ainetta kulkukauppiailta, puoskareilta ja armeijan lääkintämiehiltä. Sen käyttö ei siis ollut mikään yläluokan eksentrinen huvittelumuoto.

Kokaiinista tuli Suomessa muotihuume samoihin aikoihin kuin muuallakin länsimaissa, eli 1920-luvulla. Silloisen kieltolain aikaan se oli laittoman alkoholin varteenotettava kilpailija, ja 20-luvulla käytiin kotimaisissa oikeusistuimissa ensimmäiset merkittävät huumeiden salakuljetusoikeudenkäynnit.

Yksi Ylikankaan kiinnostavimmista havainnoista on se, että lähes jokaista huumausainetta on alunperin käytetty jonkin aiemman huumeen vieroitushoidossa. Morfiinilla lievitettiin oopiuminkäyttäjien tuskia, kokaiinilla hoidettiin morfinisteja, heroiinilla kokainisteja jne. Sama kierrehän on jatkunut meidän päiviimme saakka. Vielä 2000-luvun alussa jotkut lääkärit puolustivat subutexia vallankumouksellisena keksintönä vieroitushoidon saralla. Joonas Neuvosen viimevuotinen dokumenttielokuva Reindeerspotting osoitti hyvin kouriintuntuvasti, että "lääke" on monissa narkomaanipiireissä korvannut kalliimman ja hankalasti saatavamman heroiinin.

Aloin Ylikankaan kirjaa lukiessani pohtimaan Theodore Dalrymplen huumeaiheisia kirjoituksia. En ole vielä lukenut hänen tunnetuinta aihetta käsittelevää teostaan Romancing Opiates, mutta tunnen sen olennaisen sisällön ja tutustunut Dalrymplen samansisältöisiin lyhyempiin artikkeleihin. Kirjailija-lääkärin keskeinen väite on radikaali: lähes kaikki yleiset käsitykset huume- ja erityisesti opiaattiriippuvuudesta ovat vääriä. Ne ovat syntyneet, kun hoitohenkilökunta on kritiikittömästi uskonut narkomaanien omat kuvaukset addiktiosta. Kaikkein jyrkimmin Dalrymple tyrmää myytin "cold turkeyn" eli vieroitusoireiden kauhistuttavuudesta: esimerkiksi heroiinin vieroitusoireet vastaavat hänen mukaansa lähinnä tavallista ankarampaa flunssaa. Verrattuna vaikkapa alkoholistien delirum-kohtauksiin ja viinakramppeihin huumeidenkäyttäjien "reflat" ovat lähes vaarattomia ja melko lieviä. Ylikankaan teokseen sisältyvä kuvaus tuntuu vahvistavan Dalrymplen väitteen:

Opiaattien väärinkäyttäjien vieroitusoireita ovat muun muassa huumeen halu, levottomuus, lihaskivut, unettomuus, ripuli ja oksentelu, kylmät aallot ja ihon meneminen "kananlihalle" sekä jalkojen nykiminen. Oireet ovat rajuimmat 2-3 vuorokautta viimeisen annoksen jälkeen, ja ne menevät ohitse noin viikossa. Täysi vieroitus voi olla hengenvaarallista heikossa kunnossa oleville suurkuluttajille, mutta yleensä esimerkiksi heroiinin vieroitusta pidetään huomattavasti vaarattomampana kuin alkoholi- tai barbituraattivieroitusta eli unilääke- ja rauhoittavien lääkkeiden vieroitusta.

Opiaattien "koukuttavuutta" on varmasti ainakin jossain määrin liioiteltu. Huumevalistajien "ensimmäinen kokeilu johtaa riippuvuuteen" -maksiimi voi pelotella monet välttämään huumekokeiluita, mutta todellisuutta se ei tunnu vastaavan. Kirjallisuuden kuuluisat huumeaddiktit kuten DeQuincey ja Burroughs käyttivät huumeita pitkän ajan ennen riippuvuuden kehittymistä. Lukuisissa sodissa - Talvi- ja jatkosota sekä Vietnam ovat vain pari tunnetuinta esimerkkiä - rintamamiehet ovat käyttäneet runsaasti huumeita, mutta suuri enemmistö heistä on siviiliin palattuaan lopettanut niiden käytön ilman suurempia ongelmia. USA:n sisällissodan uskottiin pitkään aiheuttaneen laajan oopiumiongelman, mutta uudempien tutkimusten mukaan sodalla ei juurikaan ollut tekemistä senaikaisen oopiuminkäytön kanssa.

Olen itse kokeillut kodeiinia pari kertaa ilman sen suurempia vieroitusoireita kuin noin 15 minuuttia kestävä pahoinvointi ja hikoilu aineen poistuessa elimistöstä. Mitään hinkua uusiin kokeiluihin en tuntenut. Tunnen lukuisia ihmisiä, jotka ovat mielenkiinnosta kokeilleet vaarallisimpana huumeena pidettyä heroiinia ja jättäneet kokeilut yhteen kertaan. Toisaalta tunnen niitäkin, jotka ovat jääneet pysyvästi addikteiksi, ja heidän kaltaisensa ihmiset todella muodostavat suuren sosiaalisen ongelman kaikissa teollisuusmaissa. Miksi yhdet addiktoituvat mutta toiset eivät?

Dalrymplen mielestä narkomanian luokitteleminen sairaudeksi on suuri virhe. Siihen syyllistyvät sekä psykologisen että kemiallisen lähestymistavan valinneet lääkärit. Mitä huumeaddiktio sitten on? Dalrymplen mielestä kyse on eksistentiaalisesta ongelmasta, tai oikeastaan reaktiosta sellaiseen. Huumeiden käyttöön ajaa merkityksettömyyden tunne, kyvyttömyys / haluttomuus ottaa vastuuta, lapsekas toive loputtomiin kestävästä nautinnosta. Dalrymple myöntää huumeiden ja rikollisuuden välisen yhteyden, mutta kääntää sen päinvastaiseksi: rikollisuus ajaa huumeiden käyttöön useammin kuin huumeiden käyttö rikollisuuteen. Useimmat hänen hoitamistaan narkomaaneista ovat aloittaneet väkivalta- tai omaisuusrikollisen uran jo kauan ennen ensimmäisiä huumekokeiluitaan.

Tunnen kiusausta väittää, että narkomania on leimallisesti oman aikamme (1900-luvun puolivälin jälkeisen ajan) "kulttuurisairaus", mutta Ylikankaan todistusaineisto viittaa siihen, että vakavia huumeongelmia on ilmennyt jo paljon aiemmin. Nykypäivän ilmiö sen sijaan on riippuvuuden medikalisointi ja narkomaanin näkeminen riippuvuutensa uhrina - siis juuri sellaisena kuin narkomaani haluaa muiden näkevän hänet. Dalrymplen mukaan addikti on onnistunut huijaamaan kokonaisia terveydenhuollon ammattilaisten sukupolvia: lääkärit ruokkivat addiktin itsesääliä paapomalla ja ymmärtämällä häntä loputtomiin, eikä hänen tarvitse parantua, sillä hän saa aina halutessaan lievitystä vaivoihinsa. Monille narkomaaneille huumeklinikat ovat pelkkiä selviämisasemia, joissa he käyvät hoidattamassa itsensä kuntoon jatkaakseen huumeiden käyttöä.

Dalrymplen näkemys on kieltämättä ankara, ja sen lempeämpiä eivät ole hänen ratkaisukeinonsa ongelmaan. Wall Street Journalissa ilmestyneessä artikkelissaan "Poppycock" hän osoittaa ymmärrystä Mao Tse-Tungille, joka ratkaisi Kiinan huumeongelman uhkaamalla ampua narkomaanit, jotka eivät suostuneet lopettamaan. Miljoonat lopettivatkin. Dalrymple on myös ehdottanut kaikkien huumeklinikoiden ja puhtaiden ruiskujen jakelupisteiden lakkauttamista, koska ne vain pahentavat ongelmaa helpottamalla narkomaanien pysyttelyä itsetuhoisessa elämäntavassaan. Vaikea sanoa, kuinka paljon näissä ehdotuksissa on provokaatiota.

Vaikka Dalrymplen diagnoosit ja reseptit ovat raakoja, lähes vulgaareja, jotakin olennaista ne silti pakottavat näkemään. Väkevinkin riippuvuus on ennen kaikkea oman pään sisällä, eikä siitä pääse irti, jos vain haluaa lievitystä kärsimyksiinsä eikä ole valmis kestämään paranemisen tuskallisuutta. Joskus shokkihoitokin voi olla lähimmäisenrakkauden osoitus. Häijyn valaiseva on myös Dalrymplen piirtämä kuva yhteiskunnasta, jossa valtava määrä lääkäreitä, terapeutteja ja byrokraatteja saa elantonsa siitä, että valtava määrä ihmisiä pysyy riippuvaisina huumeista.