perjantai 23. joulukuuta 2011

Sananen keskustelusta











Niin tai näin, kompromissiton pessimismi ei vetoa suureen yleisöön. Ne harvat, jotka ovat vaivautuneet perustelemaan synkeää maailmankuvaansa, olisivat yhtä hyvin voineet jäädä syntymättä. Niin kuin historia osoittaa, ihmiset muuttavat käsityksiään melkein mistä tahansa, palvomastaan jumalasta aina hiustyyliinsä saakka. Mutta kun tullaan eksistentiaalisiin kysymyksiin, useimmilla ihmisillä on horjumattoman hyvä käsitys itsestään ja paikastaan tässä maailmassa, ja he ovat järkkymättömän varmoja siitä, etteivät he ole joukko itsetietoisia olemattomuuksia.

Olisiko kaikki muistutukset lajimme itsetyytyväisyydestä sitten hylättävä? Tämä olisi loistava päätös, sääntö numero yksi normista poikkeaville. Sääntö numero kaksi: jos sinun on pakko avata suusi, suunnista poispäin väittelystä. Raha ja rakkaus saattavat pyörittää maailmaa, mutta tuon maailman kanssa riitely ei saa sitä hievahtamaankaan, ellei se itse halua. Näin englantilainen kirjailija ja kristitty apologeetti G. K. Chesterton: "Voit löytää totuuden logiikan avulla vain, jos olet jo löytänyt totuuden ilman sitä." Chesterton tarkoittaa, että logiikka on totuuden kannalta epäolennaista, sillä jos totuuden voi löytää ilman logiikkaa, logiikka on tarpeetonta totuutta kohti ponnisteltaessa. Oikeasti hän haluaa tuoda logiikan tähän lauseeseen vain pilkatakseen niitä, joiden mielestä logiikka on aivan välttämätöntä totuuden löytämisen kannalta, vaikkakaan ei sellaisen totuuden joka oli keskeinen Chestertonin kristilliselle moraalille.

Chesterton, jolla oli tapana esittää näkemyksensä paradoksin muodossa, selviytyy taistelussa totuudesta voittajaksi siinä missä kuka tahansa, jolla on jotain positiivista tai epämääräistä sanottavaa ihmiskunnasta. (Tässä ei ole mitään paradoksaalista.) Näin ollen, jos oma totuus on vastakkainen niiden totuudelle, jotka keksivät tai ylistävät status quoa vahvistavia paradokseja, on parasta ottaa argumenttinsa, repiä ne palasiksi ja heittää jonkun toisen roskakoriin.

Tästä huolimatta turhassa argumentoinnissa on viehätyksensä, ja se voi tuoda viihdyttävää vastapainoa myrkyn oksentamiselle, henkilökohtaisille idolatrioille ja hillittömille saarnoille.



- Thomas Ligotti, The Conspiracy Against the Human Race. A Contrivance of Horror.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Esseen puolustus


Kritiikin uutiset -lehden viimeisimmässä numerossa (kaksoisnumero 3-4/2011) ilmestyi Kristian Blombergin kirjoitus "Kirjallisuutta ilman muotoa", joka on tarkoitettu kriittiseksi kommentiksi kotimaisen esseistiikan tämänhetkiseen tilaan. Blomberg kiinnittää huomiota kahteen ongelmana pitämäänsä ilmiöön. Hänen mielestään kotimaista nykyesseistiikkaa hallitsee "itsevarma ja opettava sävy" ja kirjoittaja "tietää alusta alkaen mitä mieltä hän on käsittelemistään asioista". Tämän vuoksi Suomessa on viime vuosina julkaistu paljon "esseistiikaksi luokiteltuja kolumneja ja pamfletteja."

Toinen, vähemmälle huomiolle jäänyt ongelma liittyy Blombergin mukaan muotoon: "Esseillä ei ole juuri koskaan kirjoittamiseen tai lukemiseen vaikuttavaa muotoa." Muodolla Blomberg tarkoittaa

(...) erityisesti sellaisia keinoja, jotka muokkaavat sanan merkityspotentiaalia (runokeinot) tai mahdollistavat samanarvoisia ja samanaikaisia näkökulmia tarkasteltaviin kysymyksiin (proosan näkökulmatekniikka, romaanien rakenne).

Havaintomateriaalina Blomberg käyttää käytännössä pelkästään Savukeitaalta viime vuosina ilmestyneitä esseekokoelmia. Tämä on ymmärrettävää, koska Savukeidas on tällä hetkellä eniten esseistiikkaa julkaiseva kotimainen kustantamo ja kulttuurimedian suuren esseen lajityyppiin kohdistuvan kiinnostuksen herättivät juuri Savukeitaan esseekokoelmat. Sen sijaan on vaikeampi ymmärtää sitä, että Blomberg käsittelee laajalti vain kahta Savukeitaan esseistiä, nimittäin minua ja Antti Nyléniä. Koska kumpikin meistä kirjoittaa jokseenkin klassisesti jäsenneltyä lausetta ja käyttää tehokeinoina jyrkkiä kärjistyksiä, esimerkit tukevat Blombergin teesiä nykyesseen itsevarmasta ja ylhäältä alaspäin suuntautuvasta asenteesta.

Mutta jos viime vuosina ilmestyneitä kotimaisia esseekirjoja tarkastelee laajemmin, huomaa että tyylillisesti minä ja Nylén sijoitumme esseekentän (tätä iljettävän journalistista termiä käytän vain pitkin hampain ja paremman puutteessa) yhteen laitaan. Toiseen laitaan voi sijoittaa vaikkapa Kuisma Korhosen hyvinkin akateemisen ja pohdiskelevan esseekokoelman Lukijoiden yhteisö (Avain, 2011). Useimmat kotimaiset nykyesseistit - Tommi Melender, Jaana Seppänen, Kari Hukkila, Marko Nenonen - sijoittuvat sinne tänne mainittujen ääripäiden välimaastoon. Eli todellisuudessa tämän hetken Suomalainen esseistiikka on paljon monimuotoisempaa kuin Blomberg antaa ymmärtää.

Toisaalta tämä ei ole erityisen ongelmallista. Jos haluaa kiinnittää huomiota johonkin syystä tai toisesta merkittävänä pitämäänsä ilmiöön, osa todellisuudesta on sulkeistettava ulos saadakseen ajatuksilleen kantavuutta. Ironista kyllä, Blomberg moittii esseistejä tämän menetelmän käyttämisestä mutta sallii sen itselleen.

Myönnettäköön, että minulla on aina ollut vaikeuksia käsittää, mitä "ylhäältä alaspäin" suuntautuva kirjoitustapa tarkoittaa. Kenties saarnatyyliä, yksiulotteista paasaamista? Kuitenkin kaikki kirjallisuus on tietyssä mielessä ylhäältä alaspäin puhuttua. Kirja on epäsosiaalinen media: siinä ei - onneksi - ole kommentointimahdollisuutta kuten blogeissa, lukija ei voi vaikuttaa siihen vaan joutuu keskustelemaan ja kiistelemään sen kanssa yksin nojatuolissaan. Kirjallisuus on itseilmaisua eikä kommunikaatiota. Siinä yksi puhuu ja toinen kuuntelee, ja hyvä niin. Internetin ja muiden medioiden tuomiin kirjallisuuden demokratisointimahdollisuuksiin suhtaudun johdonmukaisen kielteisesti.

Tämä ei silti tarkoita, että esseistiikka tai muukaan kirjallisuus koostuisi - tai että sen pitäisi koostua - totuuden torven törähdyksistä. Ihmettelen Blombergin väitettä, että esseisti tuntuu alusta alkaen tietävän mitä mieltä hän on käsittelemästään aiheesta. Tietyssä mielessä tämä kyllä pitää paikkansa. Jos "jotakin mieltä oleminen" tarkoittaa sitä, että kirjoittajalla on jonkinlainen etukäteisasenne käsittelemäänsä aiheeseen, ainakin allekirjoittanut on kaikista käsittelemistään aiheista "jotain mieltä". Valitsen aiheikseni sellaisia, jotka herättävät minussa intohimoja suuntaan tai toiseen. Näitä aiheita on suhteellisen vähän, ehdoton valtaosa maailman asioista on minulle yhdentekeviä. En siis ole "tutkijatyyppi". (Tästä syystä en myöskään ole koskaan ryhtynyt täyspäiväiseksi kirjallisuuskriitikoksi: suurin osa ilmestyvistä kirjoista jättää minut täysin kylmäksi, enkä saa tilaisuutta vihata tai ylistää.)

Mutta jos "jotakin mieltä oleminen" tarkoittaa kaikkien ajatuskulkujen ja johtopäätösten lyömistä etukäteen lukkoon, kuvaus on perin kaukana omasta tavastani kirjoittaa. Kun aloitan esseen laatimisen, minulla on yleensä mielessäni jokin johtoajatus tai sellaisen itu, jota lähden kirjoittaessani kehittelemään. Ajatusproosan kirjoittamisen varsinainen viehätys piilee juuri tässä: etukäteen ei voi ennustaa kaikkia suunnanmuutoksia ja rönsyjä, joihin ajatuksen kehittely vie. Toisinaan olen myös kumonnut joitakin lähtöolettamuksiani tuonnempana samassa esseessä. Se, etten kirjoita esiin jokaikistä ajatuskulkua ja harhapolkua vaan pyrin jäntevään kokonaisuuteen, on juuri sitä muotoon keskittymistä, mitä Blombergin mukaan nykyesseistiikasta puuttuu.

Blomberg kirjoittaa:

Mikäli muotoon ei kiinnitetä huomiota, menettää kaunokirjallisuus sanan varsinaisessa mielessä merkityksensä.

Olen samaa mieltä. Mutta minusta nykyesseistit kyllä kiinnittävät huomiota muotoon, kriitikot ja Blomberg taas eivät. Vain ani harva arvostelija on kommentoinut mitenkään kahden viimeisimmän esseekokoelmani tyylillisiä keinoja, puhetapaa, lajityypillisiä ulottuvuuksia, rakennetta jne. Useimmat ovat käsitelleet niitä jonkinlaisina manifesteina tai väitelausekokonaisuuksina - vieläpä siten, että on poimittu pari yksittäistä ja pintapuolista teesiä, käsitelty kirjaa niiden läpi ja unohdettu kaikki muu. Minusta esseistiikkaa osataan tässä maassa kirjoittaa riittävän hyvin, mutta menee vielä jonkin aikaa ennen kuin sitä osataan lukea.

Blombergin väitteistä saa sellaisen vaikutelman, ettei hän löydä sävyjä ja nyansseja kuin tietynlaisesta muodosta. Kirjoituksen edetessä kuitenkin osoittautuu, ettei hän suinkaan ole niin yksinkertainen. Tarkastellessaan yksittäisiä esimerkkejä minun, Nylénin ja Ville-Juhani Sutisen tuotannosta hän löytää kuin löytääkin kaipaamaansa moniulotteisuutta, "tekijästä poikkeavia lukuasentoja". Missä siis on ongelma?

Hän ei sitä suoraan sano, mutta oma arvaukseni on, että Blomberg löytää ongelman niin sanotusta rivilukijasta. Tähän vaihtoehtoon viittaa se, että hän pitää esseistiikan tämänhetkistä kehityssuuntaa "huolestuttavana". Kenties huoli johtuu siitä, että hän ei pidä "tavallista lukijaa" riittävän valistuneena huomaamaan moniulotteisuuksia ja tekemään omia johtopäätöksiään. Oletettu rivilukija lukee esseetä kuin oppikirjaa ja on siksi altis sen vaikutuksille. Kenties epädemokraattisesti kirjoitettu, ylhäältä alaspäin suuntautuva essee voi jopa istuttaa epäitsenäisesti ajattelevaan lukijaan väärää tietoisuutta, poliittisesti epäilyttäviä ajatuksia. Niinpä esseet pitäisi turvallisuussyistä mankeloida eräänlaisessa akateemisessa psykoanalyysissa, karsia niistä kärjistykset ja retoriikka.

Voin helpottaa Blombergin huolta toteamalla, että essee on uudesta suosiostaan huolimatta edelleen niin pienen porukan suosima laji, että sen lukijakunta on pakostakin hyvin valikoitunutta. Esseekokoelman ostaja tuskin kuvittelee löytävänsä siitä pysyviä maailman kahvoja. Epäilen myös vahvasti, lukeeko ylipäätään kukaan kirjallisuutta kuin jumalansanaa. Alhaiso etsii kirjoista viihdettä, eikä esseistiikka voi sitä tarpeeksi helposti sulavassa muodossa tarjota.

Lukijakysymykseen sopii sitaatti romaanikirjailijana ja esseistinä tunnetulta David Foster Wallacelta (katkelman on blogissaan suomentanut Tommi Melender):

Jos kirjailija pitää yleisöä liian typeränä, siitä seuraa kaksi sudenkuoppaa. Ensimmäinen on kuvitelma, että kirjailija kirjoittaa toisille kirjailijoille eikä hänen tarvitse piitata siitä, puhutteleeko teksti lukijoita. Tällaista kirjailijaa kiinnostaa vain se, että teksti on rakenteellisesti ja teknisesti viimeisintä huutoa, oikealla tavalla kompleksista, sisältää asiaankuuluvat intertekstuaaliset viittaukset ja antaa älykkään vaikutelman. (…) Toisen sudenkuopan muodostaa kyyninen, karkea ja kaupallinen, äärimmäisen kaavamainen fiktio – televisiosarja kirjallisessa muodossa – joka manipuloi lukijoita vyöryttämällä heidän eteensä groteskin yksinkertaistavaa materiaalia lapsellisen mukaansatempaavalla tavalla.

Kenties essee viehättää nykyään niin monia suomalaiskirjailijoita siksi, että sen avulla voi välttää Wallacen mainitsemat sudenkuopat. Ne, joihin 1800-luvun romaanikäsitykseen jämähtänyt proosa ja substanssin ja subjektiivisuuden kieltävä formalistinen lyriikka ovat pudonneet.

Esseen varsinainen vahvuus ei ole luultavasti koskaan ollut pyrkimyksessä objektiivisuuteen, vaan peittelemättömässä subjektiivisuudessa. Montaignen henkilökohtaisuus esti hänen asiaproosansa laimenemasta pelkäksi eteeriseksi pohdinnaksi. Edellisessä päivityksessäni mainitsin Pentti Linkolan esseen "Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä". Sen nerokkuus piilee suorastaan röyhkeässä subjektiivisuudessa ja puolueellisuudessa. Vain J-P Roosin kaltainen tosikko ja monomaani voi kuvitella, että kyseisen esseen arvo määräytyy sen perusteella, onko sen antama kuva sisällissodasta, sivistyneistöstä tai kansasta oikea tai historiallisesti eksakti. Minusta Linkolan essee ei edes pyri sellaiseen. Luen sitä loisteliaasti kirjoitettuna subjektiivisena todistuksena siitä, miten 1930-luvulla sivistyneistöperheessä kasvanut ihminen nämä asiat näkee ja kokee. Ennen kaikkea se paljastaa paljon kirjoittajastaan ja tämän maailmankuvasta, ja rikkoo samalla herkullisesti monia konventionaalisia tapoja, joilla vuoden 1918 tapahtumista ja luokkayhteiskunnasta on ollut viime vuosikymmeninä tapana puhua.

Essee on kaunokirjallisuuden lajeista kaikkein henkilökohtaisin. Esseisti ei pysty piilottamaan omia käsityksiään esimerkiksi romaanitaiteesta tutun näkökulmatekniikan taakse. Toisin sanoen hän joutuu pelaamaan paljastamisen ja kätkemisen peliä taidokkaammin ja kovemmilla panoksilla kuin lyyrikko tai prosaisti. Hän nimittäin puhuu yhdellä tasolla omana itsenään, mutta samalla rakentaa kirjoittajaminää, joka ei ole kokonaan yhtäläinen todellisen kirjoittajan kanssa. Hän joutuu jatkuvasti valitsemaan kummalla äänellä puhuu, kuinka paljon itsestään paljastaa. Nähdäkseni tähän sisältyy esseistiikan kaunokirjallinen, taiteellinen ulottuvuus. Se jää monelta hämärän peittoon, sillä essee on eräänlainen lajityyppien välissä seilaava kokonaistaideteos: se ei kuulu yksiselitteisesti kauno- eikä tietokirjallisuuteen. Muutenkin näiden lajien erottelu on Suomessa turhankin jyrkkä. Englanninkielisissä maissa jako ei ole tieto / kauno, vaan fiction / non-fiction. On siis fiktiota ja jotakin muuta. Esseistiikka on kaikkein selvimmin "jotakin muuta".

En nyt tarkoita, että esseen pitäisi olla avoimen subjektiivinen tai henkilökohtainen. Tarkoitan vain, että henkilökohtaisuus on tavalla tai toisella aina mukana esseen kirjoittamisessa, ja tämä tosiasia esseistin on pakko huomioida. Aika ajoin kuulee vaatimuksia, että esseen pitäisi olla pohdiskelevampaa tai vastaavasti henkilökohtaisempaa ja kantaaottavampaa. Esseen vapaamuotoisuus lajina mahdollistaa sen, että kumpikin lähestymistapa voi toimia. Suomessa on kirjoitettu ja kirjoitetaan tälläkin hetkellä molempia lähestymistapoja hyödyntävää esseistiikkaa. Siksi kiistan nostaminen tästä aiheesta tuntuu lähinnä tympeältä.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Klassikkotulkinnat ja itsenäisyyspäivä












Olen dvd-kokoelmani ansiosta tullut lähes riippumattomaksi Ylen elokuvatarjonnasta. Niinpä pystyin itsenäisyyspäivänä katsomaan Rauni Mollbergin filmatisoinnin Tuntemattomasta sotilaasta Edvin Laineen puskafarssin sijaan. Kestää nimittäin vielä kauan, ennen kuin Mollbergin versiota uskalletaan näyttää itsenäisyyspäivänä televisiosta edes joka toinen vuosi. Viimeksi kun niin tehtiin, katsojien aggressiivinen palaute johti Laineen version vakiintumiseen ohjelmistossa.

Kuten edellä olevasta käy ilmi, kuulun siihen määrittelemättömän kokoiseen vähemmistöön, jonka mielestä Mollbergin versio on Tuntemattoman filmatisoinneista parempi. Laineen elokuva kärsii monista ongelmista, joista ensimmäinen on sen kesäteatterimainen huumori. Laine oli ilmaisussaan selvästi edelleen kiinni teatteritaiteessa, mikä muun muassa teki hänen komiikastaan hermostuttavaa kohellusta. Tämä epäilemättä sopii suomalaiselle yleisölle, jolle huumori pitää alleviivata tukkikynällä ennen kuin se ymmärtää jonkin olevan hauskaa. Mutta Mollbergin modernistisen eleetön tyyli antaa Linnan romaanin komiikan nousta itsenäisesti esiin.

Laineen toinen virhe liittyy näyttelijöiden valintaan. Hänen näyttelijänsä olivat liian vanhoja käydäkseen uskottavasti parikymppisistä asevelvollisista. Mollberg sen sijaan otti rooleihin tuolloin melko tuntemattomia nuoria näyttelijöitä ja korosti muutenkin sodan luonnetta hädin tuskin teini-ikänsä ohittaneiden miesten pyörittämänä lihamyllynä. Tähän teemaan liittyy filmatisoinnin komein visuaalinen paraabeli: elokuva alkaa ja päättyy lähikuvaan paljaasta nuoren miehen rintakehästä. Alun rinta kuuluu lääkärintarkastuksessa vuoroaan odottavalle alokkaalle, lopun rinta kärryissä makaavalle kaatuneelle.

Myös Antti Rokan hahmoa Mollberg käsittelee paremmin. Laineen elokuvassa Rokka on eräänlainen klovni, joukkueen vitsiniekka. Hän unohtaa tyystin sen, että romaanissa Rokka ei humaaneista puolistaan huolimatta ole mikään mukava mies tai harmiton hauskuuttaja, vaan luonteeltaan epäkunnioittava individualisti ja tarvittaessa kylmäverinen tappaja. Nämä puolet Mollbergin rooliin valitsema Paavo Liski tuo paremmin esiin.

Mollbergin hyvin aikaa kestänyttä elokuvaa katsellessa mietiskelin Linnan tapaa kuvata yksilöitä ja ihmisryhmiä. Tästä asiasta on paljon virheellisiä tai yksipuolisia käsityksiä. Erinomaisessa esseessään "Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä" Pentti Linkola kirjoitti:

Samoin kuin Linna "Tuntematonta" kirjoittaessaan tunsi vain miehistön, ei upseerien tuntoja ja mielenliikkeitä, samoin hän "Pohjantähden" materiaalistaan hallitsi vain kansan syvät rivit. Sivistyneistön kuvaus - nuo rovasti ja ruustinna Salpakarin ja opettaja Rautajärven kerrassaan epätyypilliset karikatyyrit - perustui pelkästään omaan ja ympäristön pahantahtoiseen fantasiaan.

Linkola ei suinkaan ole ainoa, jonka mielestä Linnan romaaneista paistaa antipatia yhteiskunnan ylempiä kerroksia kohtaan. Melko vakiintuneen näkemyksen mukaan Linna ei oikein osannut luoda uskottavaa yläluokkaista henkilöhahmoa. Minusta kirjailijan "herravihaa" on kuitenkin ylikorostettu.

Tuntemattoman luutnantti Lammio ei ole yksioikoisen negatiivinen henkilöhahmo, vaikka kirjailijan sympatiat selvästi ovatkin kansanmies Koskelan johtamistyylin puolella. Lammio on jähmeä ja virkaintoinen, muttei missään nimessä huono upseeri. Kohtauksessa, jossa miehet valmistautuvat ylittämään joen rynnäkköveneillä, Rokka neuvoo Lammiota olemaan kiinnittämättä konekiväärejä jalustoihin ja asettamaan ne veneiden keulaan. Luutnantti hermostuu ja moittii Rokkaa upseerin sinuttelusta, mutta hetken mietittyään käskee alaisiaan tekemään juuri niin kuin Rokka oli neuvonut. Lammio siis kykenee muuttamaan toimintatapojaan, vaikkei toki suostukaan ääneen myöntämään olleensa väärässä. Lammion autoritaarinen ja etikettiin takertuva johtamistapa on hänen sotilassukunsa peruja, ja Linna selvästikin ymmärtää tämän. Hänen olisi mahdoton kuvitellakaan suhtautuvan miehistöön siviilissä pienviljelijän ammattia harjoittaneen Koskelan tavoin.

Linnaa upseerien mustamaalaamisesta syyttävät eivät yleensä mainitse vänrikki Kariluodon hahmoa. Tämän nuoren idealistisen AKS:laisen Linna esittää puhtaasti myönteisessä valossa, vaikka Kariluodon äärioikeistolaisuus on perin kaukana Linnan omasta ajatusmaailmasta. Kariluoto on nöyrä ja rohkea, ja miehistö arvostaa häntä vaikka hän onkin herraspoika.

Oikeastaan ainoa selvästi negatiivinen upseerihahmo on eversti Karjula, joka jää romaanissa melko vähäpätöiseksi sivuhenkilöksi. Hänen tehtävänsä teoksen maailmassa on lähinnä edustaa brutaaleinta ja jääräpäisintä suomalaista militarismia. Tosin Karjulakin osoittaa olevansa tavattoman rohkea mies. Hän käy pelkkä pistooli aseenaan venäläistä osastoa päin ja vielä pahasti haavoituttuaankin huutaa maasta etenemiskäskyjä.

Itsenäisyyspäivän elokuvatarjontaan palatakseni, muistan että kerran joskus 90-luvun loppupuolella televisiosta näytettiin, ellei itsenäisyyspäivänä niin sen aattona, Pekka Parikan Talvisota. Katsoin huvikseni senkin Mollbergin elokuvan jälkeen. Mikään täysiverinen taideteos se ei ole, mutta toimii materiaalitaistelun kuvauksena. Filmin aikana mietin sitä, kuinka itsenäisyyspäivän vietto keskittyy niin tiiviisti Suomen sotien muistelun ympärille. Välillä asiasta kuulee valituksia kaikenkarvaisilta edistysmielisiltä, mutta minua se ei sinänsä häiritse. On aivan paikallaan, että yhtenä päivänä vuodesta keskitytään muistelemaan suvereniteetin puolesta raskaimmin kärsineitä ihmisiä ja osoitetaan heille kunnioitusta. Rauhanajan saavutuksia voidaan sitten kunnioittaa vaikka 364 päivää vuodessa.

Sen sijaan voisi pohtia, miksi itsenäisyyspäivänä muistellaan lähes yksinomaan toista maailmansotaa. Periaatteessa valkoisen armeijan voittoa Suomen sisällissodassa voi pitää itsenäisyyden kannalta merkittävämpänä tapahtumana. Paitsi että se esti sulautumisen Neuvostoliittoon, siitä alkoi historiamme laajimman suvereniteetin kausi. Jos näin pieni valtio ylipäätään voi olla aidosti itsenäinen, Suomi oli sitä 1920- ja 30-luvuilla. Silloin maalla oli itsenäinen ulkopolitiikka, se oli ravinnon suhteen lähes omavarainen sekä riippumaton talous- ja sotilasliitoista. Tämä itsenäisyys päättyi talvisotaan, vaikka miehitys onnistuttiin estämään. Talvisodan jälkeen Suomi on ollut varsin tiiviissä kytköksissä suurempiin: ensin tuli liittolaisuus Saksan kanssa, sitten YYA-kausi ja lopulta integroituminen EU:hun. Kuuluisat 105 kunnian päivää voi tästä näkökulmasta nähdä myös itsenäisyyden grande finalena, perin komeana kylläkin.