torstai 26. toukokuuta 2011

Matti Pulkkinen in memoriam


Romaanihenkilö kuoli, sitten myös kirjailija. Matti Pulkkinen menehtyi 17.5. sairaskohtaukseen 67-vuotiaana. Omasta puolestani voin vain todeta raamatullisesti, että kepeät mullat. Hän oli minulle tärkeä kirjailija, ja olin jo elätellyt toivoa, että pitkään hiljaiseloa viettänyt Pulkkinen tekisi jonkinlaisen comebackin, mutta sellainen jäi näemmä tulematta.

Pulkkisen uran kohtaloksi koitui 80-luvun lopulla iskenyt aivoinfarkti, joka vei lopulta hänen kykynsä kirjoittaa. Sellaisestakin asiasta voi olla kiinni koko kirjallisen työn jatkuminen, vaikka henki ja mielenterveys säilyisivätkin.

Ennen kirjoituskykynsä katoamista kirjailija oli ehtinyt tehdä neljä romaania, joista jokainen ansaitsisi oman kirjoituksen, mutta keskityn nyt Romaanihenkilön kuolemaan (1985), joka on ollut itselleni merkityksellisin. Juuri sen poimin hyllystäni uudelleen luettavakisi kuolinuutisen kuultuani, se tuntui oikeimmalta tavalta kunnioittaa miehen muistoa.

Romaanihenkilön kuolemasta puhuttiin aikoinaan ensimmäisenä suomalaisena "postmodernina" romaanina, ja siitä tehdyt akateemiset tutkimukset ovat kaikki keskittyneet kirjan dekonstruktio-yhteyksiin. Minua sen metafiktiiviset kokeilut eivät ole koskaan juuri kiinnostaneet, ja nykyään monet niistä tuntuvatkin vanhentuneilta. Mutta Pulkkisen keskeinen idea romaanista sikana, joka syö mitä vain, on edelleen käyttökelpoinen ja kaikessa epätasaisuudessaankin Romaanihenkilön kuolema on kunnianhimoinen yhdistelmä esseeromaania, tunnustuskirjallisuutta, reportaasia ja vaikka mitä. Se oli yritys romaanikäsityksen laventamiseksi, eikä sen avaamia mahdollisuuksia ole vieläkään täydesti hyödynnetty.

Mutta kestävintä Romaanihenkilön kuolemassa lienee sen tapa katsoa maailmaa. Kuten monissa minuun vetoavissa romaaneissa, havaitsen siinä epätoivon pohjavirran. Romaanihenkilön kuolema on kirja maailman pahuudesta, siitä miten kovakouraisesti todellisuus kohtelee siihen sijoitettuja toiveita. Se on myös naurulla kyllästetty kirja, mutta tuo nauru on mustaa. Pulkkinen toteaa tunteneensa, ettei maailmaa kuvaa kuin kauhukertomus ja parodia, ja niinpä hän päätti tehdä "kauhukertomuksen maailmasta, parodian kirjailijasta."

Pulkkinen suututti antiromaanillaan oman aikansa hyväuskoiset kertomalla tosielämän hölmöläistarinoita Afrikassa toimivasta kehitysyhteistyöväestä ja tosielämän kauhukertomuksia ihasteltujen eksoottisten kulttuureiden vähemmän ihastuttavista puolista. Hän kertoi suomalaisten feministien afrikkalaiskylään hankkimista traktoreista, joita kylän miehet sitten käyttivät tehdäkseen ryyppy- ja naimareissuja naapurikylään ja jotka lopulta jäivät varaosien puutteessa ruostumaan pellolle, jota kylän naiset edelleen kuokkivat.

Reaktiot olivat räikeitä, Erno Paasilinna sanoi julkisesti Pulkkista fasistiksi. Paasilinnalla tosin oli sinänsä ymmärrettävät henkilökohtaiset syynsä solvata Pulkkista, joka oli romaanissaan sanonut häntä "Laestadiuksen ja Goebbelsin, Friedellin kulttuurihistorian ja Marlene Dietrichin ristisiitokseksi", jonka tuotannossa "ei löydy muuta sisältöä kuin suoraa ja verhottua itsensä ihailua".

Pulkkinen ei säästellyt omaa, 1960-luvulla nuoruutensa elänyttä sukupolveaan:

Se sukupolvi ei sietänyt valtaa. Se halusi sitä itse ja heti, vaati oikeutetusti, koska erehtymättä tiesi missä oli paha; tunnisti sen erehtymättä koska oli itse hyvä.

"Ei ole kuin kahdenlaisia ihmisiä, viattomia ja syyllisiä", innostui Sartre.

Kaikki se sukupolvi sai pelon valtaan.

Kirjailijan synti oli, ettei hän nähnyt Afrikan-matkoillaan eikä mielisairaalassa työskennellessään viattomia eikä syyllisiä. Hän näki vain "ihmisen", joka ei ollutkaan aina ja kaikkialla sama, vaikka niin uskoteltiin. Hän näki myös idealisteja, joiden usko yksien ihmisten viattomuuteen ja toisten syyllisyyteen oli niin vahva, ettei ilmiselvinkään havainto puhkaissut siihen reikää.

Tutkijoilla oli suojaton sivusta.

Hitlerin kaikkine kannattajineen voi hyvin kuvitella sen kuvan pohjalta jonka he antoivat yksinäisestä, kylmästä, vieraantuneesta, kriisiin ajautuneesta jne. länsimaisesta ihmisestä.

Heidän afrikkalaiskuvansa pohjalta oli mahdotonta johtaa Idi Aminia ja hänen panafrikkalaista suosiotaan.

Tai keisari Bokassaa, joka hiipi nuija kourassaan sisäoppilaitoksen makuusaliin; tai Guinean valtionpäämiestä joka eräänä jouluna teloitti jalkapallostadionilla 150 henkeä soitattaen kovaäänisistä lempi-iskelmäänsä "Oi niitä aikoja..."

Väärältä väitteeltä ja pahalta puheelta tuntuu yhä, jos toteaa että Idi Amin oli musta.

Tämä asia ei ole muuttunut mihinkään Romaanihenkilön kuoleman ilmestymisen jälkeen. Muutama vuosi takaperin eräs antropologi oli tutkinut eteläamerikkalaista intiaaniheimoa, jonka elinkeinot olivat edelleen metsästys, keräily ja pienimuotoinen maanviljely. Heimon kieltä tutkiessaan antropologi oli havainnut, että sanavarasto oli suppea ja merkityserot välittyivät lähinnä kurkkuäänteillä. Heimolla ei ollut myöskään historiaa länsimaisittain ymmärrettynä: historiallinen muisti ei ulottunut omia isovanhempia kauemmas.

Kesti kauan ennen kuin tutkija uskalsi julkaista tutkimustuloksensa, koska pelkäsi syytöksiä rasismista ja alkuperäiskulttuurin halventamisesta. Rasismisyytöksiä ei tietääkseni lopulta liiemmin tullut, mutta merkittävää on, kuinka hyvin etukäteissensuuri toimii. Pelkkä erilaisuuden toteaminen käy edelleen rasismista.

Niin ikään edelleen tuntuisi pahalta puheelta romaanihenkilön / kirjailijan toteamus afrikkalaiselle tuttavalleen:

Afrikka on saanut kehitysapua yli 80 kertaa enemmän kuin Länsi-Eurooppa sodan jälkeen Marshall-apua. 20 itsenäisyysvuoden tulos: yksikään teille rakennettu keskisuuri tai suuri teollinen laitos ei toimi tuottavasti; moni halli kasvaa jo viidakkoa ja apinat kiipeilevät nosturien ketjuissa.

Turhalta tuntui idealistien huoli, että "me" teknologiallamme turmelemme teidät. Ette te näyttäneet pystyvän siihen edes itse.

Tällaisista asioista kasvaa Romaanihenkilön kuoleman tuskallinen pohjavire. Pulkkinen tietää kertovansa sellaista, mitä ihmiset eivät halua kuulla. Tämä on narrin tragiikkaa: totuudet pitää kääräistä huumoriin tai muuten niiden sanoja revitään kappaleiksi, eikä Pulkkisen tapauksessa huumorikaan auttanut. Ihmiset ovat tyytyväisiä päällystäessään tietä helvettiin hyvillä aikomuksilla ja suuttuvat, jos heidän työnsä luonteen paljastaa. Mutta ei Pulkkinen itseään niin vakavasti ottanut, että olisi korottanut itsensä totuudenpuhujaksi: "Kirjailijoita, Adoro, mainitaan meillä älykkäiksi miehiksi, mutta niin tyhmä ei kuitenkaan kukaan ole, että luulisi kirjailijan puhuvan totta."

Omin silmin näkemälleen Pulkkinen oli silti uskollinen. Muita hänen kirjailijaminänsä tunnusmerkillisiä piirteitä olivat surumielisyys ja tietty luonnevikaisuus. Klassikkoainesta siis.

torstai 19. toukokuuta 2011

Valaiseva huonous


















Vuosia sitten Ranskassa asuessaan eräs ystäväni päätti opetella ajattelemaan positiivisesti. Hän aloitti projektin menemällä Pariisin Virgin-levykauppaan, jossa saa kuunnella levyjä ilmaiseksi. Hänen ajatuksenaan oli kuunnella kaikkia mahdollisia albumeja ja löytää jopa viiden sentin tanssihiteistä jotain hyvää - hyvän sointukulun, kertosäkeen, väliosan. Kaikki sujuikin suunnitelman mukaan, kunnes vastaan tuli Limp Bizkitin levy. Se romutti hyvin alkaneen myönteisyyden olemalla niin läpikotaisin surkea, että puolustelu oli mahdotonta.

Minulle sattui hieman vastaavanlainen kokemus lukiessani Pekka Himasen Kukoistuksen käsikirjoitusta. (Kyseisestä teoksesta olen kirjoittanut tarkemmin täällä.) Yritin löytää siitä edes jotakin hyvää sanottavaa, sillä tiesin älymystön haukkuvan sen maan rakoon ja minusta olisi ollut mukavaa osoittaa erikoisuuttani olemalla eri mieltä. Se osoittautui kuitenkin mahdottomaksi, kirja oli absoluuttista roskaa alusta loppuun. Jouduin vain toteamaan, että kyky kirjoittaa niin monta sivua rikkumatonta hölynpölyä saattaa kertoa jonkinasteisesta lahjakkuudesta.

Tällaiset kokemukset saavat nöyrtymään. Haluaisimme kovasti maailman olevan ennakkoasenteidemme mukainen, mutta tosiasiat lyövät meitä kasvoille kuin heiluriovi. Samalla ne ovat perin turhauttavia ja tuskastuttavia: todellisuus on vielä paljon banaalimpi ja tympeämpi kuin osasimme olettaa. Kiistämättömän huonouden kohtaaminen tekee suuren palveluksen osoittaessaan, millaista (itse)petosta niin sanottu positiivinen ajattelu on. Myönteisyyden markkinoijat kehottavat näkemään jokaisessa ulostekasassa pullon hienoa parfyymia, mutta joskus se ei yksinkertaisesti onnistu. Ennakkoluuloiksi kutsutaan yleensä kielteisiä lähtöoletuksia, mutta aivan yhtä ennakkoluuloista on olettaa, että voisimme pelkällä itsesuggestiolla löytää kaikista ulkoisen maailman ilmiöistä jotakin arvokasta.

Oscar Wilden mielestä kirjat voi jakaa kolmeen kategoriaan: niihin jotka kannattaa lukea, niihin jotka kannattaa lukea useampaan kertaan ja niihin joita ei kannata lukea lainkaan. Kolmatta kategoriaa hän piti tärkeimpänä. On nimittäin mahdotonta laatia yleispätevää luetteloa lukemisen arvoisista teoksista, sillä kirjallisuuden arvostamisessa on kyse temperamentista, mutta sen sijaan on täysin mahdollista neuvoa, mitä kirjoja kannattaa välttää. Wilde ehdotti huonon kirjallisuuden kurssia yliopistojen opinto-ohjelmiin:

Juuri sitä tosiaan tarvitaan erittäin kipeästi meidän aikanamme, joka lukee niin paljon ettei sillä ole aikaa ihastella ja kirjoittaa niin paljon ettei sillä ole aikaa ajatella. Kuka ikinä valikoikin nykyisen opinto-ohjelmamme sekamelskasta "Sata huonointa kirjaa" ja julkaisee listan niistä, tekee nousevalle sukupolvelle todellisen ja kestävän palveluksen.

(kirjoituksesta To Read or not to Read, 1886)

Kaikki lukeminen ei tosiaan ole hyödyllistä, avartavaa eikä nautinnollista. Merkittävä osa siitä on ajanhukkaa. En silti usko, että vain hyviä ja erinomaisia kirjoja kannattaa lukea. Huonot voivat olla äärimmäisen valaisevia - ne nimittäin osoittavat kirkkaasti miten ei kannata kirjoittaa, ja auttavat lukijaa muodostamaan sen mitä sanotaan henkilökohtaiseksi mauksi.

Tosin sitten kun maku on muodostunut, huonot kirjat alkavat menettää merkitystään. Usein huomaan jotakin rimanalitusta lukiessani miettiväni, miksi tuhlaan aikaani tällaiseen, kun en muutenkaan elämäni aikana ehdi lukea läheskään kaikkea oikeasti kiinnostavaa. Tämä on myös syy, miksen koskaan ole harkinnut jonkin lehden vakituiseksi kriitikoksi ryhtymistä. Siinä virassa joutuisi kohtaamaan niin gargantuamaisen määrän kuonaa, ettei se enää jaksaisi edes herättää hedelmällistä raivoa, vaan silkkaa tympääntymistä.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Mikä kauhua vaivaa?


















En ole koskaan välittänyt fantasiasta, enkä kovin paljon science fictionistakaan. Jostakin syystä kauhufiktio on taas ollut minulle aina jonkinasteisen mielenkiinnon kohde. Kenties selitys löytyy maailmankuvallisista seikoista; Michel Houellebecq kirjoitti H. P. Lovecraft -tutkielmassaan, että kauhu on lajina reaktionaarinen, koska sen varsinaisena lähtöolettamuksena on pahuuden olemassaolo. Kauhun viehätys perustuu pessimistiselle ja konservatiiviselle ajatukselle, ettei pahuutta voida tyhjentävästi selittää eikä poistaa maailmasta. Oli miten oli, seuraan yhä jonkin verran mitä kauhuelokuvan saralla tapahtuu (kirjallisuudessa olen näemmä lopullisesti jämähtänyt Poen ja Lovecraftin kaltaisiin gotiikan klassikoihin), vaikka rehellisesti sanottuna se tuntuu yhä turhemmalta työltä.

Toki kauhuelokuva on aina ollut hankala laji, ja sen todelliset helmet harvassa. Mutta nykyään sen tilanne tuntuu aivan toivottomalta, ja uuden sukupolven "kyvyt" ovat laimeita harrastelijoita John Carpenteriin tai George Romeroon verrattuina. Ne 2000-luvun kauhufilmit, joita ei tarvitse unohtaa ensimmäisen katselukerran jälkeen, ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Mikä on syynä moiseen alennustilaan?

Nykyisistä kauhuohjaajista yhdet eivät käsitä mitään estetiikasta, toiset eivät draamasta, huonoimmat eivät kummastakaan. Yhdet hylkäävät kaikki nyanssit ja hukuttavat näkemyksettömyytensä veriefekteihin, toiset tekevät eteerisiä ja sekavia kummitustarinoita, joista puuttuu kaikki iskevyys. Juuri kukaan ei enää ymmärrä hitaan lähestymisen merkitystä: William Friedkinin Manaajaa eivät tee piinaavaksi hernekeiton näköistä mönjää papin päälle oksentava pikkutyttö tai muut shokkiefektit, vaan kauhun ja paranoian hidas, vakaa, vaivihkainen kehittyminen. Sama pätee Rosemaryn painajaiseen ja käytännössä mihin tahansa todelliseen lajin klassikkoon. Myös dialogi on useimmissa tuoreissa kauhuelokuvissa vain aavistuksen verran parempaa kuin pikkupaikkakuntien kesäteatteriesityksissä tai pornofilmeissä. Samaten tarinoiden henkilöt ovat niin yhdentekeviä tai jopa ärsyttäviä, että kauhistuttava kuolema tuntuu heille täysin sopivalta osalta. Ei niin, että kauhuelokuva välttämättä vaatisi monitasoisia henkilöhahmoja, mutta käsikirjoittajilla ja ohjaajilla ei ole myöskään rohkeutta tehdä Kubrickin tavoin henkilöistään pelkkiä tarinaa eteenpäin kuljettavia agentteja. Sen sijaan henkilöistä yritetään sorvata mahdollisimman "tavallisia", "uskottavia" ja "samaistuttavia", mikä johtaa siihen, ettei kukaan voi oikeasti samaistua heihin.

Kauhuelokuva on kaikista lajityypeistä jäänyt ikävimmällä tavalla maneeriensa vangiksi. Kaikissa genreissä ennalta-arvattavuus ei ole pahasta: perustuuhan vaikkapa lännenelokuvan viehätys tietoiselle kaavamaisuudelle, ja "myyttejä murtavat" westernit ovat yleensä rasittavaa katsottavaa. Mutta kauhuelokuva, jonka ideana on herättää pelon ja ihmetyksen kaltaisia tunnetiloja, ei yksinkertaisesti voi pelata samoilla rakenteilla ja tehokeinoilla vuosikymmenestä toiseen. En halua enää kertaakaan nähdä "hahmo välähtää peilissä tai peilikaapin ovessa" -efektiä. Roman Polanski teki sen jo Inhossa, ja aivan riittävän hyvin. Silti yhdeksän kymmenestä nykyohjaajasta sisällyttää tuollaisen kohtauksen elokuvaansa, vieläpä alleviivaavan kiljahduksen kera.

Nähdäkseni ongelman ydin on tässä: ohjaajien ensisijaisena tavoitteena ei pitäisi olla hyvän kauhuelokuvan tekeminen, vaan hyvän elokuvan tekeminen. Minulla ei ole yleiskuvaa kauhuohjaajien elokuvahistoriallisen sivistyksen tasosta, mutta sen laajentaminen ei ainakaan voisi pahentaa asiaa. H.-G. Clouzot'n Pirullisia ei yleensä mainita kauhuklassikoiden listoissa, mutta aikamme nuorilla tekijöillä olisi paljon opittavaa siitä, miten ranskalaisohjaaja rakentaa pelon, paranoian, yllätyksen ja mysteerin - johdonmukaisesti, pala palalta ja tyylikkäästi. Genreen ja sen rajoituksiin takertumisen turhuutta kuvastaa se, että viime aikojen parhaat "kauhuelokuvat" ovat itse asiassa olleet kauhuaineksilla ryyditettyjä psykologisia draamoja: sellaisia kuten Lars Von Trierin Antikristus ja Darren Aronofskyn erinomainen uutuus The Black Swan.

Mutta ehkeivät suurimpia syyllisiä rappioon olekaan elokuvien tekijät, vaan yleisö. Kauhuelokuvien valtaosa on suunnattu varhaisnuorille ja teini-ikäisille - katsojista lyhytjänteisimmille ja mielikuvituksettomimmille. He ovat tyytyväisiä saadessaan jokapäiväisen veripalttunsa, joten miksi vaarantaa juoksevia kassavirtoja? Niinpä kauhuelokuva rypee omassa turvallisessa infantiiliudessaan eikä vaivaudu pohtimaan lähtökohtiaan.

Yksi punnitsemisen arvoinen lähtökohta on se, mitkä asiat todella ovat kauhistuttavia. Olen taipuvainen ajattelemaan, että toimiva kauhufiktio käsittelee metafyysisiä pelkoja, ei esimerkiksi yhteiskunnallisia. Päivänpoliittisen sanoman sisällyttäminen kauhuelokuvaan tuottaa yleensä vaivaannuttavia tuloksia. Dawn of the Deadin kuva ostoskeskuksen hyllyjen välissä vaeltavista zombeista on toki julkeudessaan hauska, muttei kovin syvällinen. Syvemmin kyseinen teos - kuten kaikki onnistuneet kauhuelokuvat - pureutuu kuoleman, olemattomuuteen liukenemisen, minuuden murenemisen pelkoihin.

Kun näihin päästään käsiksi, kauhukertomuksen luonne paradoksaalisesti muuttuu: päällimmäiseksi tunnetilaksi ei jää kauhu tai inho, vaan melankolia. Esimerkiksi muutoksesta voisi ottaa yhden uuden ja yhden vanhan teoksen: jo mainitsemani Black Swan sekä Nicholas Roegin 70-luvun klassikko Kauhun kierre ovat hyvin surumielisiä elokuvia. Ensin mainittu kuvaa turhaa ja traagista uhrautumista, jälkimmäinen mahdottomuutta päästä irti menetyksistään. Kummassakin säikäyttävät ja groteskit ainekset ovat vain pintakuohuja, syvemmällä kulkee murheen ja resignaation virta. Sisällöltään elokuvat jatkavat gotiikan perinnettä, ja tästä gotiikan sisällöstä - ei niinkään muodosta - toivoisi useamman ohjaajan nykyisin ammentavan.

Sanoin edellä, etten juuri ole seurannut nykyistä kauhukirjallisuutta, joten en voi sanoa, ovatko kritiikkini ja johtopäätökseni sovellettavissa siihen. Yksi suomalainen nykykirjailija on kuitenkin taitavasti hyödyntänyt genren keinoja ja aineksia romaaneissaan, nimittäin Marko Hautala. Itsevalaisevissa ja Käärinliinoissa on tarkoittamaani goottilaista surumielisyyttä jäntevään yliluonnolliseen jännityskertomukseen käärittynä. Siinäkin mielessä Hautala sopii hahmotteluihini, että hän ei ole puhdasverinen kauhukirjailija, vaan kauhugenrestä ammentava klassinen romaanikirjailija. Uutta romaania Torajyvät en ole vielä saanut käsiini, mutta kahden aiemman antamien lupausten perusteella voin aivan hyvin uhrata elämästäni sen lukemiseen kuluvan ajan.