perjantai 27. tammikuuta 2012

Elämää marxilaisessa vahakabinetissa


Kun Kim Jong-Il kuoli viime joulukuussa ja "suureksi seuraajaksi" nimitettiin hänen poikansa, kuului jonkin verran varovaisia pohdintoja Pohjois-Koreassa mahdollisesti tapahtuvista muutoksista. Kenties maa alkaisi avautua hiljalleen, onhan se pyrkinyt lisäämään sinne suuntautuvaa turismiakin. Itse en usko, että mitään olennaista muutosta tapahtuu. Pohjois-Korean kaltaisessa tiiviisti suljetussa poliisivaltiossa liberalisointi johtaisi järjestelmän nopeaan luhistumiseen, ja ennen pitkää Kim-dynastian jäsenet istuisivat syytetyn penkillä jossakin ihmisoikeustuomioistuimessa. Niin todellisuudesta vieraantuneita kuin maan johtajat saattavatkin olla, he tuskin ovat niin tyhmiä, etteivät tätä tajuaisi.

Jos muutos Pohjois-Koreassa tapahtuu, sen on lähdettävä armeijan piiristä. Kansa on liiaksi nälän heikentämää ja liiaksi keskittynyt silkkaan hengissä selviytymiseen kapinoidakseen. Kansannousu tuntuu mahdottomalta myös siksi, että yksityishenkilön on Pohjois-Koreassa mahdoton hankkia tuliasetta. Poliittinen johto on pyrkinyt pitämään armeijan hyvin ruokittuna ja muutenkin tyytyväisenä välttääkseen sotilasvallankaappauksen. Siitä huolimatta joitakin korkea-arvoisia upseereja on loikannut etelään pitkin 2000-lukua, ja puolue on joutunut silloin tällöin suorittamaan puhdistuksia kenraalikunnassa.

Viime syksynä ilmestyi suomeksi amerikkalaisen journalistin Barbara Demickin kirja Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa (Nothing to envy - Ordinary lives in North Korea). Teos koostuu Pohjois-Koreassa asuneiden ja sittemmin maasta loikanneiden ihmisten kertomuksista ja tarjoaa harvinaisia näkökulmia arkielämään maailman ankarimmassa totalitaarisessa valtiossa. Kaikki toki tuntevat Pohjois-Korean kummallisena, vähän huvittavana maana, jossa koko yhteiskuntaelämä tuntuu rakentuvan johtajien palvonnalle, iskulauseiden hokemiselle ja prameille sotilasparaateille. Mutta perin vähän tiedetään ja puhutaan siitä, miten maan tavalliset kansalaiset asuvat, hoitavat työnsä, perheensä ja ihmissuhteensa, viettävät vapaa-aikansa.

Tällaisesta näkökulmasta diktatuureihin on ilmeisesti tullut suosittu, sillä samanaikaisesti Suljetun maan kanssa ilmestyi suomeksi Orlando Figesin Kuiskaajat, joka tarkastelee yksityiselämää Stalinin Neuvostoliitossa. Ajankohtaisuussyistä keskityn nyt Suljettuun maahan, vaikka Kuiskaajat onkin moniulotteisempi, tarkempi ja muutenkin parempi teos.

Kirjassa kuvatut tapahtumat ajoittuvat pääosin 1990-luvun alusta nykypäivään. Siis vaiheeseen, jolloin reaalisosialismi luhistui lähestulkoon kaikkialla ja Pohjois-Korea jäi yhtenä harvoista pitämään kiinni vanhoista opeistaan. Ei niin, että se olisi alun perinkään ollut mikään tyypillinen kommunistimaa. Kim Il-Sung perusti 1950-luvulla Pohjois-Korean yhteiskuntajärjestelmän kotikutoiseen juche-aatteeseensa, joka on sekoitus marxismia, nationalismia, kungfutselaisuutta ja herätyskristillisyyttä. Sen ydinajatus oli, että korealaiset ovat erityistä valittua kansaa, jonka piti luottaa itseensä eikä tukeutua Kiinan ja Neuvostoliiton kaltaisiin kommunistimahteihin. Perinteisen sosialistisen kansainvälisyyden hylkäävä oppi vetosi ylpeisiin korealaisiin, jotka olivat vuosisatoja olleet naapurimaiden miehityksen tai sanelupolitiikan alaisuudessa.

Marxilaisuudesta valikoitiin suunnitelmatalous, maatalouden kollektivointi ja taloudellisen tasa-arvon eetos. Kungfutselaisuudesta Kim Il-Sung lainasi tiukan, kastijakoa muistuttavan sosiaalisen hierarkian. Kristinuskon (Kimillä oli jonkin verran protestanttisia sukulaisia) kuvastoa hän sovelsi henkilökulttiinsa. Stalin, Mao ja Ceausescu eivät sentään esittäneet itseään ihmisjumalina, mutta Kim sekoitti peittelemättä uskonnollista ja taikauskoista ainesta henkilökulttiinsa. Virallisten tiedonantojen mukaan diktaattorin ja hänen jälkeläistensä merkkipäiviin ja julkisiin esiintymisiin liittyy yliluonnollisia ilmiöitä. Hänen 60-osaiset kootut teoksensa ovat pyhiä esineitä, joita ei saa myydä eteenpäin. Kun Kim kuoli vuonna 1994, hänet nimitettiin "ikuiseksi presidentiksi" ja eräässä propagandaelokuvassa väitettiin, että hän saattaisi vielä herätä henkiin, jos pohjoiskorealaiset surisivat häntä tarpeeksi syvästi.

Uskontoon viittaa myös yhteiskunnan tiukka sukupuolimoraali. Demick kirjoittaa, että Kim Il-sung "sulautti perinteisen korealaisen vanhoillisuuden kommunistiseen näkemykseen seksuaalisuuden tukahduttamisesta." Konservatiivisessa siveellisyydessä sukupolielämällä on sentään oma paikkansa ja aikansa, mutta Kimin yhdistelmä on synnyttänyt äärimmäisen puritaanisen kulttuurin, jossa kaikki paitsi silkka lisääntymiseen tähtäävä seksi on vähintäänkin epäilyttävää. Valtaan päästyään Kim lakkautti ilotalot, teloitti pornografian kaupustelijat ja kielsi alle 30-vuotiaana solmitut avioliitot. Lisäksi Pohjois-Koreassa ei suvaita polvipituutta lyhyempiä hameita eikä julkista suutelua. Demickin kirjassa on paljon kertomuksia nuorista pariskunnista, jotka joutuvat tapailemaan salaa (salaisetkin tapaamiset pysyvät yleensä varsin viattomina, sillä esiaviollisen seksin mahdollisuus tuntuu ylittävän pohjoiskorealaisten kuvittelukyvyn).

1990-luvulla alkoivat Pohjois-Korean todelliset vaikeudet. Talous romahti vuodessa, kun uusi Venäjä, Euroopan entiset kansandemokratiat ja autoritaariseen kapitalismiin siirtyvä Kiina alkoivat vaatia entiseltä veljesmaalta markkinahintaa tuotteistaan. Sitä ennen Pohjois-Korea oli voinut Neuvostoliiton talousavun ja halpojen elintarvikkeiden avulla taata kelvolliset aineelliset olosuhteet kansalaisilleen. Vielä 70-luvulla Pohjois-Korea saattoi ylpeillä poliittisesti epävakaata etelänaapuriaan suuremmalla bkt:lla. Useimmat pohjoiskorealaiset elivät brezhneviläisittäin mukavasti asunnoissaan, joiden jääkaapeissa oli ruokaa ja olohuoneessa televisio. Mutta vuoteen 1995 mennessä kokonaiset teollisuusalueet olivat lopettaneet toimintansa, sähköä riitti vain pariksi tunniksi vuorokaudessa eikä terveysasemilla käynyt potilaita laitteisto- ja lääkepulan takia.

(Sama kehityshän on tapahtunut toisessa marxismin viimeisessä linnakkeessa, Kuubassa. Castron saarelle myötämieliset vetoavat yleensä Kuuban ilmaiseen koulutukseen ja terveydenhuoltoon, joita ei muista Latinalaisen Amerikan maista löydy. Mutta Neuvostoliiton rahahanojen sulkeuduttua varsinkin terveydenhuolto on vajonnut nopeasti retuperälle. Havannassa vieraileva länsimainen vallankumousromantikko saattaa intoilla siitä, ettei sairaaloissa ja terveyskeskuksissa ole jonoja - turhaahan jonotus olisikin, sillä vaivoihin ei ole tarjolla aspiriinia kummempaa rohtoa.)

Usein väitetään, että sosialistisessa järjestelmässä ihmiset passivoituvat, menettävät oma-aloitteellisuutensa ja kykynsä huolehtia itsestään. Työ- ja talouselämässä tämä toki pätee: miksi olla ahkerampi tai huolellisempi, kun palkka juoksee joka tapauksessa, samansuuruisena vuodesta toiseen, ja asuntokin tulee valtion puolesta. Mutta yksityiselämässä sosialistisen järjestelmän tehottomuus tuottaa sellaista aloitteellisuutta ja neuvokkuutta, joka on melkein tyystin kadonnut länsimaista. Koska järjestelmä jatkuvasti epäonnistuu kansalaisten perustarpeiden tyydyttämisessä, näiden on pakko keksiä monenlaisia keinoja hankkia tarvitsemansa omin avuin.

Pohjois-Korean nälänhädän aikana ihmiset virittelivät omatekoisia ansoja lintujen ja pienjyrsijöiden pyydystämiseksi, valmistivat pettuleipää, kaivoivat hiekasta simpukoita ja nostivat merestä levää. Lisäksi puute ruokki kaikentyyppistä laillista ja laitonta yksityisyritteliäisyyttä sekä pienviljelyä. Paljon syvempää saamattomuutta ruokkii markkinatalouden tuottama hyvinvointi: verrattuna oman yhteiskuntamme vähäosaisiin, jotka saavat täyden ylläpidon vain täyttämällä kaavakkeita sosiaali- tai työvoimatoimistossa, pohjoiskorealaiset ovat aivan toisesta maailmasta. Lisäksi keskivertosuomalainen on pitkälle viedyn työnjaon ja teknologian monimutkaistumisen vuoksi teknisiltä taidoiltaan reilusti neanderthalin ihmisen alapuolella - niinpä kuolleisuus olisi monin verroin suurempi, jos Suomen ruokahuolto pettäisi Pohjois-Korean tapaan.

Pohjois-Korean infrastruktuurin surkeassa tilassa voi nähdä sen hyvän puolen, että tehtaiden pysäyttäminen on laskenut saastepitoisuudet monilla alueilla käytännössä nollaan. Teollisuuskaupunkien taivas on jälleen kirkas ja kasvillisuus rönsyilee betoniseinillä, eikä jätteitä synny lainkaan, koska kaikki käytetään hyödyksi. Syväekologisesti ajattelevien ei kuitenkaan kannata innostua liikaa. Suljetussa maassa kuvataan, miten kukkuloiden puuraja vetäytyy yhä kauemmas asukkaiden hakatessa metsät polttopuiksi. Pohjois-Koreassa saattaakin olla käynnissä yksi Aasian pahimmista metsäkuolemista. Maassa vuosia sitten vieraillut ystäväni kertoi, että Kiinan puolelta junalla tullessa rajalle saapumisen huomaa siitä, että metsävyöhyke muuttuu suunnattomaksi raiskioksi.

Viime päivityksessäni kirjoitin länsimaisen vasemmiston nykytilasta ja käytin Paavo Arhinmäen hahmoa kuvana sen surkuhupaisasta eksyneisyydestä. Pohjois-Koreaa voi puolestaan pitää eräänlaisena vanhan sosialismin rapistuneena vahakabinettina. Maassa kello on pysähtynyt stalinismin aikaan, kaikki on vain ruosteisempaa ja kulahtaneempaa kuin 1950-luvulla. Tuo museovaltio on karikatyyri keskusjohtoisesta suunnittelusta, sotilaallisesta kurista ja valtiollisesti luodusta kansallisesta yhtenäiskulttuurista - lyhyesti sanottuna kaikesta siitä, minkä tämän hetken vasemmisto mieluummin unohtaisi.

Jotkut oikeistolaiset - varsinkin sellaiset, joille jopa Kokoomus on liian "sosialistinen" - väittävät vasemmistolaisten havittelevan neuvostotyyppistä totalitaarista valtiososialismia. Nämä ihmiset elävät joko menneisyydessä tai, kuten Pohjois-Korean johtajat, silkoissa harhakuvitelmissa. Nykyvasemmisto (Kansansota-ryhmää lukuunottamatta) ei ole enää kiinnostunut väkivaltaisesta vallankaappauksesta, proletariaatin diktatuurista ja valtiollisesta talouskontrollista. Se on maailmankuvaltaan globaali, kaikkea hierarkkisuutta vieroksuva ja arvorelativistinen. Itse asiassa sen tavoitteita on jo vaikea erottaa taloudellista vapautta ihannoivan liberaalin oikeiston tavoitteista: vapaa liikkuvuus, yksilönvapaus, seksuaalinen vapaus, vapaus yhtenäiskulttuureista, perinteisistä elämänmalleista ja rajoituksista.

Vasemmisto eroaa vihollisistaan uusliberalisteista vain sinisilmäisyydessään: se haluaisi tässä ihmeellisessä vapauden maailmassa säilyttää raskaan valtiokoneiston suurine sosiaalisektoreineen ja tulonsiirtoineen - vaikkei itsekään tiedä, millä konstilla. Kansainvälisissä talouskokouksissa liituraitamiehet ja rastatukkaiset vasemmistoaktivistit seisovat eri puolella mellakka-aitaa, mutta he mahtuisivat aivan hyvin saman neuvottelupöydän ääreen. Eivät heidän arvomaailmansa niin paljon toisistaan poikkea.

Pohjois-Korean vahakabinetti on vasemmistolle kiusallinen, mutta markkinatalousmaiden kannalta on taas sen parempi mitä pidempään se pysyy pystyssä. Varsinkin Etelä-Korealle Koreoiden yhdistyminen olisi vielä pahempi taloudellinen katastrofi kuin Karjalan palauttaminen Suomelle. Etelä-Korea saisi yhdistymisen seurauksena 24 miljoonaa rutiköyhää uutta kansalaista, käyttökelvottomat tai toivottoman vanhentuneet teollisuuslaitokset, tyhjiin pumpatut luonnonvarat... Moista ei kestäisi suurempikaan kansantalous. Pohjois-Korean ydinaseuhitteluista huolimatta lännen on siis siedettävä sen olemassaoloa ja toivottava, että sen uudistuminen tapahtuu hyvin hitaasti ja hallitusti.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Vasemmiston estetiikan rappio


Vuoden sisällä Vasemmistoliiton ehdokkaat ovat saaneet kaksissa vaaleissa onnettoman äänisaaliin. Vasemmiston kriisistä ja sen syistä on puhuttu paljon, mutta lähes kokonaan on jäänyt huomiotta kriisin ilmeneminen vasemmiston muotokielessä ja vasemmiston kannattajien ulkoisessa habituksessa.

Vasemmiston esteettisen tilan ruotimisen voi kätevästi aloittaa "punavihreän sukupolven" näkyvimmästä hahmosta, Paavo Arhinmäestä. Hän on suosittu hahmo varsinkin nuoremman polven vasemmistolaisten keskuudessa, ja hänen asemansa Vasemmistoliiton puheenjohtajana ja presidenttiehdokkaana tarkoittaa sitä, että hän antaa puolueelle "kasvot". Seuraavassa kolme linkkiä, jotka kaikki sisältävät kuvan Arhinmäestä: 1, 2 ja 3.

Kuvat kertovat siitä, kuinka kauas vasemmisto on etääntynyt herooisen työläisestetiikan päivistä, jolloin propagandakuvien ja julisteiden jäntevät ja terveet proletaarit katsoivat kirkkain silmin tulevaisuuteen, ja jolloin kommunistipuolueiden johtohahmot esiintyivät karun arvokkaasti. Nykyvasemmiston keulakuvasta välittyy nuhjuisuus, jollaista hänen historialliset edeltäjänsä karttoivat.

Ensimmäisessä kuvassa Arhinmäellä on päässään jalkapallojoukkue Chelsean pipo. Kyseessä on jalkapalloinnostuksestaan tunnetun poliitikon yritys osoittaa olevansa kansanmies, "yksi meistä", jalkapalloa kun on perinteisesti pidetty työväenluokan suosimana lajina. Mutta nykyään varsinkin brittiläinen jalkapallokulttuuri, jota Arhinmäen pipo edustaa, tuo mieleen lähinnä huliganismin, järjettömän väkivallan, päihteiden tolkuttoman käytön ja muun vastaavan barbarian. Perinteinen työväenjohtaja olisi kavahtanut sellaisen mainostamista ja patistanut mieluummin proletaareja lukemaan ja sivistämään itseään kaikin tavoin, jotta ymmärtäisivät yhteiskuntaa ja pärjäisivät paremmin kapitalistille.

Arhinmäen päällä oleva maastokuvioinen takki on puolestaan jonkinlainen viittaus vasemmiston militanttiin, sotilaallisia hyveitä arvostavaan historiaan. Sotilaallisuus oli aikoinaan yhdistävä tekijä radikaalin vasemmiston ja fascismin kaltaisten oikeistoautoritaaristen liikkeiden välillä, ja vasemmiston piirissä sotilaallinen perinne jatkui pitkään toisen maailmansodan jälkeenkin. Esimerkiksi DDR:n kansanarmeija säilytti preussilaisen paraatikaavan aina Saksojen yhdistymiseen saakka. Mutta militantit vivahteet sopivat Arhinmäelle yhtä hyvin kuin, hieman karkeasti ilmaisten, silmälasit sialle. Veltto olemus, epäsiisti parta ja lepsu virnistys tekevät moiset poseeraukset välittömästi tyhjiksi.

Toisessa kuvassa on kabinetti-Arhinmäki, joka on etiketin mukaisesti sonnustautunut pukuun. Huonosti istuva takki ja ruutupaita antavat kaikkea muuta kuin arvokkaan vaikutelman. Kenties häneltä vain puuttuu tyylitajua, tai sitten hän kapinoi porvarillisia etikettejä vastaan tietoisella huolimattomuudella. Jälkimmäisestä on selvästi kyse pöyristyttävissä kuvissa, joissa hän poseeraa t-paidassa ja solmiossa (!).

Kolmannessa kuvassa näkyy Arhinmäen ohella Rauha Mäkilän ja Jani Leinosen piirtämiä vaalijulisteita. Tämä kuva osoittaa selvimmin, että vasemmistoliitto on muuttunut poliittisesta puolueesta lifestyle-puolueeksi. Mäkilän ja Leinosen julisteet (kuten heidän muu tuotantonsakin) ammentavat 1960-luvun poptaiteesta. Niiden muotokieli ihannoi räikeitä värejä, kepeyttä, nuorisotrendejä, pinnallisuutta, kaupallisuutta. Se on mahdollisimman kaukana sosialistisen realismin jyhkeästä, herooisesta, ryhdikkäästä tyylistä. Ne ovat melkoisen kaukana myös vaikkapa Teemu Mäen osoittelevasta rankistelusta. Kiiltokuvamaiset sankariasetelmat ovat out, eikä edes transgressiivinen kapinataide enää oikein kelpaa: on päädytty imelään ja tyhjän ironiseen leikittelyyn.

Mäkilän ja Leinosen kaltaiset vasemmistolaiset poptaiteilijat ovat eläviä esimerkkejä siitä, että vasemmisto on tehnyt rauhan kapitalismin kanssa. Se ihailee avoimesti "jälkiteollisen" kulutuskulttuurin ilmiöitä, vaikka toki väittääkin samalla kritisoivansa kapitalismia. Osan nykykapitalismin ilmiöistä se ottaa vastaan avosylin, kuten niin sanotun monikulttuurisuuden eli halvan työvoiman virtaamisen vapaasti maasta toiseen. Se vaatii naisia, maahanmuuttajia ja seksuaalivähemmistöjen edustajia pörssiyhtiöiden hallituksiin - samojen yhtiöiden, joita se aikanaan nimitti "fasistisiksi". Eikä kapitalismin tilalle enää tarjota sosialismia, vaan "jotain kivaa".

Karl Marxin mukaan taiteen ja estetiikan ilmiöt kuuluvat yhteiskunnan pintarakenteeseen ja muuttuvat syvempien taloudellis-poliittisten liikahdusten myötä. Vasemmistoestetiikan muutosta voi sitäkin tulkita marxilaisittain. Reaalisosialismin romahdettua lähes kaikkialla läntinen vasemmisto on tyytynyt lähinnä puolustamaan hyvinvointivaltion jäänteitä. Arhinmäkikin sanoo, että hänen sosialisminsa on "ruotsalainen hyvinvointivaltio". Tässä vasemmistolaiset ovat huvittavalla tavalla toimineet juuri niin kuin väittävät konservatiivien toimivan: puolustaneet vanhoja elämänmalleja edes yrittämättä muokata niitä muuttuneeseen tilanteeseen sopiviksi. Saavutetuista eduista pidetään kiinni ymmärtämättä, että niiden säilyttäminen vaatisi hyvinvointivaltion rakenteiden remonttia tai vähintäänkin hyvinvointipalveluiden tiukkaa rajaamista kansallisen yhteisön raameihin.

Tällä strategialla vasemmisto on menettänyt suurimman osan kannatuksestaan työväestön parissa. Duunari huomaa, etteivät vasemmistopuolueet kauniista puheistaan huolimatta enää kykene puolustamaan hänen taloudellista etuaan ja äänestää mieluummin populisteja tai jopa oikeistoa. Työläisäänestäjien tilalle vasemmisto on saanut lähinnä kaikenkarvaisia idealisteja, työttömäksi jääneitä humanistisen tiedekunnan kasvatteja, nuorison alakulttuurien edustajia ja taiteilijoita. Heihin on vedottava eri keinoin kuin vanhaan kannattajakuntaan, ja ainakin Vasemmistoliitto näyttää löytäneen uusiin kaadereihin vetoavan lähestymistavan. Rap-musiikki, "katutaide", erilaiset vastakulttuuririennot ja Arhinmäen kaltaiset "rennot tyypit" miellyttävät heitä varmasti enemmän kuin kuiva talousanalyysi ja työnteon glorifioiminen. Samalla puolue on ajanut itsensä jamaan, jossa kenenkään näihin marginaalisiin kannattajaryhmiin kuulumattoman on mahdoton ottaa sitä vakavasti.

maanantai 23. tammikuuta 2012

Ensimmäisen kierroksen jälkeen


Presidentinvaalien ensimmäinen kierros päättyi kannaltani ei-toivotusti, muttei mitenkään katastrofaalisesti. Ikävin puoli on se, että toiselle kierrokselle selviytyi kaksi EU-uskovaista ehdokasta, jotka ovat selvästi liittovaltiokehityksen kannalla. Vaikka presidentti ei niistä asioista päätäkään, huonon signaalin tulos joka tapauksessa antaa ulospäin. Eurokriittisistä ehdokkaista Väyrynen olisi ollut ainoa, joka olisi tosissaan voinut haastaa Niinistön.

Ensimmäinen kierros todisti sen, mitä edellisessä päivityksessäni sanoinkin: presidentinvaalit eivät ole puoluevaalit, vaan niissä äänestetään henkilöistä ja heihin liittyvistä mielikuvista. Timo Soinin, Pekka Haaviston ja Paavo Lipposen saamat äänisaaliit eivät mitenkään vastanneet heidän puolueidensa kannatuslukuja. Omasta tuttavapiiristäni Niinistöä kannatti mm. eräs aina SDP:tä äänestävä.

Minunkin on nyt toisella kierroksella äänestettävä ensimmäistä kertaa elämässäni Kokoomuksen ehdokasta. Teen sen pitkin hampain, sillä kyseisen puolueen eurokraattisuus ja talouskasvuintoilu ovat minulle hyvin, hyvin vastenmielisiä. Mutta toista vaihtoehtoa punnitessa ratkaisuni on selvä.

Sami Liuhto, joka on aloittanut uudelleen blogikirjoittamisen, totesi taannoisessa merkinnässään:

Niinistön mukana tulee sentään Jenni Haukio, kun Haaviston paketti pitää sisällään tuulia haistelevat taiteilijat, etujoukon, joka jälkikäteen huomaa olevansa juuri nyt oikeassa.

Näinhän se on. Ylimielistä vastajytkymeuhkausta kuunnellessa ei voi muuta kuin käydä äänestämässä Niinistöä ja suorittaa sen jälkeen jonkinlaisia puhdistautumisriittejä. Kaikkein selvimmin tämä kävi ilmi kun katsoin tv:stä eilisillan vaaliuutisointia, ja iki-inhan "Suvilaulun" taannoin sorvannut muusikko Paula Vesala puhui Haaviston vaalivalvojaisissa "pehmeiden arvojen vastaiskusta" tai jostakin vastaavasta. Tunsin kylmiä väristyksiä. Minua lohduttaa vain se, että Haavisto on huomattavasti kannattajiaan viisaampi eikä sorru moiseen retoriikkaan, ja että vastajytkystä intoileminen kalahtaa lopulta Pekka-fanien omaan nilkkaan (oivallinen kirjoitus aiheesta tässä Uuden Suomen blogissa).

Minun täytyy lisäksi myöntää, että pidän Niinistön julkisuuskuvasta ja habituksesta. Hän herättää minussa arvokkuuden, pidättyväisyyden ja luotettavuuden mielikuvia. Olisi mahdotonta kuvitella hänen esiintyvän kameroiden edessä lippalakki päässään Halosen tapaan, eikä häntä muutenkaan tarvitsisi hävetä. Lisäpisteitä hänelle tuo se, että hän takavuosina jossakin television kirjallisuusohjelmassa mainitsi suosikkikirjakseen Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan. Tyypillinen poliitikon valinta olisi ollut Seitsemän veljestä, Pohjantähti tai joku muu kansallinen merkkiteos, tai sitten jokin vahvan moraalisen sanoman sisältävä klassikko kuten Rikos ja rangaistus tai Faust. Aitona kirjallisuudenystävänä Niinistö edustaa jo kadonneeksi luulemaani ihmistyyppiä, sivistysporvaria.

Pidän myös Jenni Haukiosta. Jostakin syystä kovin moni muu kulttuuri-ihminen ei pidä. Vaikka hän on useita kokoelmia julkaissut runoilija, ajanmukainen taideväki ei juuri innostu hänestä, sillä hän kirjoittaa keskeislyyristä luonto- ja rakkausrunoutta, joka on heidän piireissään vanhanaikaista ja ideologisesti epäilyttävää. Lisäksi tiedostava väestönosa ehti jo kauhistella tuoretta uutista, jossa Niinistö kertoi vaimonsa korvaamattomasta tuesta. "Jokaiselle meille on tärkeää, että on joku odottamassa kotona, valmistelee ruokaa, silittelee paitoja ja ennen kaikkea hellii," Niinistö sanoi. Minusta on aivan loistavaa, että oman ikäluokkani nainen kohtelee stressaavaa kampanjatyötä tekevää miestään noin hienosti. Se osoittaa, etteivät lempeyden, kunnioittavuuden ja uutteruuden kaltaiset hyveet ole tuntemattomia kaikille tämän maan naisille.

Periaatteessa olen sitä mieltä, että presidentin puolison viran voisi lakkauttaa. Monarkiassa monarkin puoliso on tietenkin tärkeässä asemassa, mutta presidentin virka ei periydy, joten hänen puolisonsa olisi parempi elää pelkkänä yksityishenkilönä. Mutta koska puoliso saa tässä maassa kuitenkin suuren näkyvyyden, on tärkeää ettei häntäkään tarvitse hävetä. Pekka Haaviston kumppani, latinokampaaja Nexar Antonio Flores on viime aikoina ehtinyt jo tapella kapakassa ja ajaa juovuksissa. Hänen voisi kuvitella nuuskaavan kokaiinia linnan juhlissa ja järjestävän vaahtobileitä Mäntyniemessä. Kun vaihtoehtona on klassisen kaunis, asiallinen, tyylikäs, kultturelli ja kaikin puolin sympaattinen Haukio, valinta on tässäkin asiassa selvä.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta Niinistön äänestäminen on minulle kuitenkin kompromissiratkaisu, joten tämän enempää en aio hänen puolestaan kampanjoida. Väyrystä olisin voinut tukea toisella kierroksella aktiivisestikin.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Presidentinvaalit












Tulevat presidentinvaalit ovat tähän mennessä askarruttaneet mieltäni hyvin vähän. Jossakin vaiheessa harkitsin hetken jopa sitä vaihtoehtoa, että jättäisin kokonaan äänestämättä, presidentti-instituutio kun on Suomen tyyppisessä tasavallassa niin vähämerkityksinen kaikkien muiden paitsi median kannalta.

Mutta media sitten näyttääkin pitävän presidentinvaaleja elämän ja kuoleman kysymyksenä. Se on loputtoman kiinnostunut ehdokkaiden kannoista EU:iin, euroon, Natoon, aborttiin, maahanmuuttoon, eläinoikeuksiin... Aivan kuin toimittajat itsekin uskoisivat, että presidentti pystyy vaikuttamaan näihin asioihin. Riveiltä tai niiden väleistä on luettavissa, että Soinin, Väyrysen tai vaikkapa Essayahin valinta johtaisi Suomen eristäytymiseen muusta maailmasta, naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien kaventumiseen sekä korkeasti koulutetun väestön maastapakoon.

Älymystö ja kulttuuriväki, maamme herkkäuskoisin ja helpoimmin johdateltava väestönosa, on jo pidemmän aikaa ryhmittäytynyt vihreiden Pekka Haaviston taakse. Tästä ryhmittäytymisestä on aistittavissa halua antaa vastaisku yhteiselle inhokille eli perussuomalaisille ja laajempaa pyrkimystä edistää liberaalia arvomaailmaa konservatiivisen myllerryksen kokeneessa mielipideilmastossa. Kirjallisuuden puolella aktiivisin Haaviston propagoija on runoilija Leevi Lehto, joka julkisti facebookissa tapahtuman "Kirjailijat ja kääntäjät haluavat Pekka Haaviston presidentiksi" ja selvitti motiivejaan taannoisessa blogikirjoituksessa "Teen kaikkeni, että joukko olisi niin erimielinen kuin suinkin". Sekavahkossa kirjoituksessa Lehto ei oikein osaa päättää, haluaako hän Haavistosta "arvojohtajan" vai kokonaan luopua arvojohtajuuden käsitteestä. Lopuksi hän kuitenkin kirjoittaa, että jo Haaviston profiloituminen vihreiden ehdokkaan sijaan laajempien kansalaispiirien ehdokkaaksi "olisi suuri asia suomalaiselle demokratialle ja kulttuurille, kenties politiikallekin."

Viime kädessä juuri Lehdon kirjoitus yllytti minua ottamaan aktiivisemman asenteen presidentinvaaleihin. Tarkemmin sanottuna yllykkeenä oli seuraava katkelma:

kulttuurin ja taiteen kenttä voi ja sen tulee puolustautua käynnissä olevalta ”hajottavalta” hyökkäykseltä nimenomaan ”hajoamalla lisää” (ennen sanottiin ”yhdistymällä erilaisuudessa”) – osoittamalla eri muodoin käytännössä, että vapaa, sitoutumaton ja sellaisena välttämättä lisääntyvästi moniääninen kulttuurinen luovuus on vallalle pyrkivää yksiäänisyyttä (”vihapuhe”) vahvempi, ja sitä enemmän, mitä moniäänisempi.


Tämän luettuani päätin, että sanoudun näkyvästi irti Haaviston tukijoukoista (ei sen puoleen, että olisin niihin koskaan liittynyt tai liittymistä harkinnut). Itse Haavistoa vastaan minulla ei ole mitään: hän vaikuttaa sivistyneeltä, ja toisin kuin useimmat puoluetoverinsa ja hengenheimolaisensa, hän suhtautuu vastaväittäjiinsäkin asiallisesti. Verrattuna vihreiden Sinnemäki-Cronberg-Hassi-etc.-naisfalangiin hänessä on jopa aitoa valtiomiesmäisyyttä. Haaviston sukupuolinen suuntautuminen on minulle yhdentekevää, jos joku jostakin syystä toisin luulee. Myös se, että Haavistosta on nyt tullut liberaalin älymystön messias samaan tapaan kuin Tarja Halosesta aikoinaan, on lähinnä huvittavaa - messiaan paikka kun ei edes ole auki, vaan presidentin, jolla on käytännön valtaa lähinnä ulkopolitiikan hahmottelussa ja tiettyjen tärkeiden virkamiesten nimittämisessä. Presidentinvaalit ovat ennen kaikkea mielikuvavaalit, ja joidenkin mielikuvien puolesta joitakin toisia vastaan aion niissä äänestää.

Minua ärsyttää suuresti Lehdonkin kirjoituksessakin ilmenevä halu samaistaa "vapaa moniääninen kulttuurinen luovuus" yhteen henkilöön ja yhteen kuppikuntaan. Jos paljon puhuttu moniäänisyys jotain tarkoittaa niin sitä, että arvoja, mielipiteitä ja puheen rekistereitä on joka sorttia. Kulttuurielämä ei tarvitse yhtenäisiä rintamia, varsinkaan kun sen vapautta ei tiettävästi mikään konkreettinen uhkaa. En myöskään halua nähdä sitä hyvien, edistyksellisten ihmisten itsetyytyväistä voitonriemua, joka Haaviston voitosta seuraisi. Jos jokin on tunkkaista, totalitaarista ja yksiäänistä, niin sellaisessa ilmapiirissä eläminen seuraavien kuuden vuoden ajan. (No, vähintään yhtä hirvittävä ajatus olisi Paavo Lipposen presidenttikausi, mutta Lipposen pääsyä toiselle kierrokselle pidän epätodennäköisenä.)

Koska Suomen vaalijärjestelmässä ei voi antaa negatiivisia ääniä, minun on etsittävä joku positiivinen vastaehdokas Haavistolle. Tai ainakin valittava muista ehdokkaista vähiten huono, sillä ihanne-ehdokkaita ei parlamentarismissa yleensä ole. Kuka Haaviston vastaehdokkaista vastaisi parhaiten arvojani ja ihanteitani ja olisi sen lisäksi vieläpä sopiva presidentin virkaan?

Viime sunnuntaina törmäsin Ylen sivuilla artikkeliin, jossa erään brittiläisen aivotutkimuksen tuloksia sovellettiin vaalitilanteeseen. Lähtökohta oli se, että aivojen mantelitumakkeen koko saattaa jakaa ihmiset konservatiiveihin ja liberaaleihin. Sen katsottiin pönkittävän vanhaa stereotypiaa pelokkaista ja jähmeistä konservatiiveista sekä uteliaista ja avoimista liberaaleista:

Jos pelon tunteita lisäävä mantelitumake on suuri, ihminen suhtautuu elämään ja tulevaisuuteen pelokkaammin ja saattaa tämän takia turvautua konservatiivisiin arvoihin. Liberaaleja arvoja kannattavalla mantelitumake on pieni, joten ihminen sietää ristiriitatilanteita paremmin ja äänestää suvaitsevampia arvoja kannattavaa ehdokasta.

Tämän tyyppisiä arvoliberalismin normalisointeja ja kaiken muun patologisointeja on nähty ennenkin. Frankfurtin koulukunnan ajattelijat julkaisivat vuonna 1950 tutkimuksen The Authoritarian Personality. Siinä pyrittiin osoittamaan, että normaali, henkisesti tasapainoinen ihminen on arvomaailmaltaan liberaali. Konservatiivinen arvomaailma oli puolestaan oire "autoritaarisesta persoonallisuudesta", jonka tunnusmerkillisiä piirteitä olivat muun muassa vallan ja auktoriteetin palvonta sekä sukupuolielämän kokeminen häpeällisenä.

Uuden brittitutkimuksen voi helposti esittää päinvastaisena toteamalla, että se osoittaa liberaalit neofiileiksi, vastuuttomiksi ja kyvyttömiksi pitkäjänteiseen harkintaan. Mutta koko tutkimus alkaa vaikuttaa epäilyttävältä, kun sen tuloksia aletaan soveltamaan tämänhetkiseen vaaliasetelmaan. Näissä vaaleissahan juuri konservatiivisiksi luokitellut ehdokkaat, kuten Soini ja Väyrynen, esiintyvät muutoksen edustajina ja mädän nykyjärjestelmän vastustajina. Tämä tuo mieleen intialaissyntyisen poliittisen ajattelijan ja kristityn apologeetin Dinesh D'Souzan lausahduksen:

But what if the existing society is inherently hostile to conservative beliefs? It is foolish for a conservative to attempt to conserve that culture. Rather, he must seek to undermine it, to thwart it, to destroy it at the root level.

Koska olen maailmankuvaltani konservatiivi mutta temperamentiltani radikaali, minun on siis äänestettävä Soinia tai Väyrystä (Essayah on pois laskuista, koska en pidä politiikan ja uskonnon risteyttämisestä enkä usko hänen mahdollisuuksiinsa menestyä.) Ehdin jo erinäisissä yhteyksissä ilmoittaa äänestäväni Soinia, osittain siksi että Haaviston tukijoukot pitävät häntä tärkeimpänä vastapoolinaan. Jonkin aikaa harkittuani pyörsin kuitenkin päätökseni, ja aion äänestää Paavo Väyrystä. Tämä blogikirjoitus olkoon samalla julkinen tuenilmaus Väyrysen kampanjalle, jos julkinen tukeni nyt hänelle mitään merkitsee. Syyt päätökseeni ovat seuraavat:

1. Soinista on enemmän hyötyä puoluejohtajana kuin presidenttinä. Perussuomalaiset tarvitsevat vielä tulevina vuosina rivejä yhdistävää voimahahmoa, ja vain Soinista on tällä hetkellä siihen.

2. Väyrynen on umpikiero peluri. Juuri sellaista tarvitaan etenkin Venäjä-suhteiden hoitamisessa. Soini on Väyrystä idealistisempi, eikä ulkopolitiikka ole idealistien hommaa.

3. Väyrynen on omassa puolueessaankin oppositiossa. Hän on noudattanut ja noudattaa edelleen johdonmukaisen EU-kielteistä linjaa ja edustaa käytännössä kaikkea sitä, mistä Kiviniemen kepu on yrittänyt pyristellä eroon. Hänen valintansa puolueen presidenttiehdokkaaksi onkin pieni ihme.

4. Väyrynen uskoo yhteen kansakuntaan ja sen yhteisiin poliittis-taloudellisiin intresseihin.

5. Toisin kuin useimmat muut ehdokkaat, Väyrynen mitä ilmeisimmin todella haluaa presidentiksi. Hän ei ole kisassa mukana vain tuodakseen näkyvyyttä puolueelle.

6. Viimeksi lukemieni mielipidemittausten mukaan Väyrysellä on jonkin verran paremmat mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle kuin Soinilla.

7. Väyrynen ärsyttää hyviä, edistysmielisiä ihmisiä vähintään yhtä paljon kuin Soini. Helsingin Sanomia ja muita suuria tiedotusvälineitä hän ärsyttää jopa enemmän.

Näin olen siis päättänyt. Kiitos siitä kuuluu ennen kaikkea aatteellisille vastustajilleni. Hyvät lukijat, äänestäkää tekin Paavoa (siis sitä keskimmäistä).