tiistai 24. huhtikuuta 2012

Kielen hirmuvalta















Risto Jarvan elokuvassa Kun taivas putoaa (1972) on yksi elokuvahistorian vastenmielisimmistä antisankareista. Hän on Olli Meri, sensaatiolehti "Ajan totuuden" toimittaja, jonka työnä on paljastaa valonarkoja seikkoja poliitikkojen ja muiden julkisuuden henkilöiden elämästä. Hän on pelätty hahmo, jota maan mahtavat tervehtivät, eivät ystävyydestä vaan pelosta. Kuten hän itse sanoo, häntä ei kutsuta linnan juhliin mutta hänestä puhutaan siellä. Elokuva kertoo Meren työstä ja hänen suhteestaan Eilaan, jonka hän viettelee raunioitettuaan ensin tämän elämän lehtijuttujensa paljastuksilla.

"Ajan totuuden" toimituksen muut jäsenet suhtautuvat julkaisemaansa aineistoon kyynisesti, heidän ainoa motivaationsa on se, että sellaista kansa haluaa. Meri taas on sivistynyt mies, joka lukee kaunokirjallisuutta ja filosofiaa ja kuuntelee klassista musiikkia, ja hänen käsityksensä työstäänkin on korkeampi. Hän on idealisti, jolla on kutsumus: totuuden paljastaminen. Totuus on hänelle salattua tietoa, jonka äärelle vain hänen kaltaisillaan vihkiytyneillä ammattilaisilla on pääsy. Tämä idealismi ei horju silloinkaan, kun Meren lehtijutut tuhoavat jonkun uran tai ajavat jonkun itsemurhaan.

Elokuvan ääniraidalla kulkee Meren sisäinen monologi, jossa hän selvittää maailmankatsomustaan pompöösein sanakääntein. Hän pitää itseään kirurgina, joka leikkaa mätäpaiseet pois yhteiskunnasta - operaatio on tuskallinen mutta välttämätön. Meri tunnustaa haaveilevansa sisimmässään maailmasta, jossa leijona ja karitsa voivat juoda samasta lähteestä. Tähän hän lisää: "Tietenkin leijona juo ensin, sillä niin toteutuu järjestys ja myöskin oikeus, sillä saahan karitsakin osansa."

Risto Jarvaa käsittelevässä kirjassaan Sakari Toiviainen kuvasi tätä herooista likasankojournalistia:

Jännittävä piirre on, että samalla katsoja kuitenkin vakuuttuu Meren tietystä vilpittömyydestä, tai hänen itsepetoksensa intensiteetistä: loppuun asti hän uskoo, ettei ole tehnyt mitään väärää, että on ajatellut vain Eilan ja muiden uhriensa parasta. Hän pitää kiinni roolistaan totuuden paljastajana ja sananvapauden esitaistelijana sinnikkyydellä jossa on hirviömäistä hohtoa: hän on kuin kyklooppi, todella yksiulotteinen ja yksisilmäinen ihminen kaikkialle tunkeutuvan manipuloinnin ja julkisuuden nykyaikaisessa viidakkosodassa.

Olli Meri näkee kaikissa kanssaihmisissään kätkettyjä tarkoitusperiä, omaneduntavoittelua ja likaisia pyyteitä, mutta on samalla täysin sokea omille alhaisille motiiveilleen. Yhtä kyvytön hän on näkemään todellista rooliaan nappulana rahan, vallan ja manipulaation pelissä.

Olen joskus sanonut, että Kun taivas putoaa on realistinen kuvaus journalistin sielunmaisemasta. Ei asia tietysti aivan niin ole. On olemassa aivan kunniallisia toimittajia, jotka noudattavat työssään ammattietiikkaa ja pyrkivät rehelliseen tiedonvälitykseen. Meren henkilökuva on karikatyyri; on vaikea kuvitella että hänen kaltaiseensa kävelevään paradoksiin, joka siteeraa Dantea ja Ovidiusta yhtä luontevasti kuin kirjoittaa karkeita häväistysjuttuja, voisi törmätä todellisessa lehtimaailmassa. Mutta liioittelun avulla Jarvan elokuva onnistuu kuvaamaan niitä ajattelun ja moraalin kieroutumia, joita nykyaikainen tiedonvälitys synnyttää ja ruokkii.

Arvostellessaan Jarvan elokuvan Parnassoon (3/72) Olli Alho piti sitä kuvauksena kielen rappeutumisesta, kielen avulla tapahtuvasta petoksesta. Sairastunut kieli pitää ikeessään todellisuutta, jota se on vain neutraalisti kuvaavinaan:

(...) kieli on tärkeämpää kuin se todellisuus, jota sen on määrä kuvata. Meri elää todellisuutta kielen ja sen eri muotojen, vertauksien, aforismien ja kielikuvien läpi: milloin hän on Odysseus, jonka Penelope odottaa kotona ja jonka etuistuimella istuu Kirke, milloin Feeniks-lintu, joka nousee alennuksen alhosta aina uudelleen; välillä hän on Dante, joka tunkeutuu helvetin kuiluihin, ja rakastellessaan hän kokee itsensä ja saman tien Danten helvetissä kituvaksi irstailijaksi. Saadessaan korvapuustin Eilalta hän muistelee Van Goghia ja uransa päättymistä ajatellessaan hän on itse Kristus: "Se on täytetty."

Tämä näkökulma on tärkeä, sillä median valta perustuu ennen kaikkea kielen hallintaan. Kielen manipulointi mahdollistaa sekä häikäilemättömän sumuttamisen että omat suuruusharhat: ei ole ihme, että toimittajissa sanotaan täydellisen mitättömyyden yhdistyvän hillittömään ylemmyydentuntoon. Alhon mukaan Meren pyrkimyksenä on

(...) luoda itselleen sellainen kielisysteemi, jonka puitteissa mikä tahansa asia saadaan näyttämään siivottomalta, ja sellainen maailmankatsomus, joka motivoi mitättömien siivottomuuksien tarjoamisen maailmalle merkityksellisenä 'totuutena'. (...) On kuvaavaa, että Meren on vaikea ymmärtää itseensä kohdistuvia syytöksiä Eilan onnettomuuksien kasaantuessa: hänhän on kuvannut asiat juuri sellaisina kuin on ne nähnyt; joka sana on totta.

On ymmärrettävää, että kirjailijat suhtautuvat usein vihamielisesti journalismiin. Kirjallisuuden hitaus ja monitulkintaisuus ei mitenkään sovi yhteen journalismin nopeuden ja taloudellisuuden kanssa. Kirjailija rakentaa laveita ajatuksellisia kuvioita, kun taas toimittajilla on ilmeisiä vaikeuksia ymmärtää yhtä lausetta pidempiä kokonaisuuksia. Lehdissä käytetty taloudellinen ja yksinkertaistava kieli ei välitä sävyjä, nyansseja ja yksityiskohtia, joiden huomioiminen on kaunokirjallisuuden ymmärtämisen tärkein edellytys. Baudelaire, jota Meri myös siteeraa elokuvassa, kirjoitti aikoinaan runonsa editoinnista suivaantuneena eräälle päätoimittajalle, että jos runossa on mielestänne yksi pilkku liikaa, poistakaa sitten vaikka koko runo mutta jättäkää pilkku, sillä on syynsä olla olemassa.

Kielellinen rappio poliittiseen pahantahtoisuuteen yhdistyneenä näkyy kirkkaana parina viime viikkona puidussa Helena Erosen tapauksessa. Kun eduskunta-avustaja Eronen kirjoitti ns. reductio ad absurdum -menetelmää hyödyntävän satiirisen kolumnin, jossa hän mietti miksei ulkomaalaisia määrätä kantamaan hihamerkkiä jos halutaan välttää viattomien pidättäminen laittomasta maassaolosta epäiltyinä, Turun Sanomat otsikoi että Eronen olisi ehdottanut pakollisia hihamerkkejä Suomessa oleskeleville ulkomaalaisille. Kyseessä oli joko kyvyttömyys tai haluttomuus ymmärtää kirjoituksen tyylilajia, kenties sekä että.

Erosen skandaalinkin yhteydessä on puhuttu paljon median vihamielisyydestä perussuomalaisia kohtaan. En usko, että päätoimittajat tai muut tahot varta vasten ohjeistaisivat toimittajia esittämään perussuomalaiset epäedullisessa valossa; tyypillisen nuoren kaupunkilaistoimittajan maailmankuva sattuu vain olemaan sellainen, että kyseinen puolue edustaa heille kaikkea pahaa. Niinpä toimittajat käyttävät kielellistä valtaansa, ja voivat disinformaatiota levittäessäänkin esiintyä sananvapauden ritareina.

Mutta kenen sananvapautta toimittajat puolustavat? Eivät ainakaan julkisuuden henkilöiden eivätkä tavallisten kansalaisten. Lehdistö vartioi omaa sananvapauttaan vihaisen rottweilerin tavoin, mutta samalla nakertaa muiden sananvapautta vääristelyillään ja häväistyskirjoituksillaan. Tämä ilmiö on paljon, paljon vaarallisempi kuin niin sanottu vihapuhe, josta media itse on kovin huolissaan. Se on halvaannuttanut koko parlamentaarisen järjestelmän kaventamalla poliitikkojen liikkumavaran minimiin.

Poliitikot eivät uskalla esittää yleisestä konsensuksesta poikkeavia näkemyksiä tai edes puhua asioista suoraan, koska pelkäävät saavansa median kimppuunsa. Heidän jokaista liikettään tarkkaillaan niin virka-aikana kuin sen ulkopuolella. Ainoa keino jolla poliitikot voisivat päästä tästä kurimuksesta olisi voimien yhdistäminen, puoluerajat ylittävä solidaarisuus tiedostusvälineiden tyranniaa vastaan. Mutta siihen he eivät ryhdy, koska ovat liian kiinnostuneita urakehityksestään ja kansansuosiostaan, ja liittoutuvat mieluummin median kanssa muita poliitikkoja vastaan. Tiedotusvälineet ovat innokkaasti paljastaneet poliitikkojen vaalirahoitussotkuja, mutta tästä henkisestä korruptiosta ne ovat vaienneet ja vaikenevat vastakin.

Jyrki Katainenkin haistoi tilaisuutensa ja heristi sormeaan Eroselle. Ja mikä masentavinta, perussuomalaisten eduskuntaryhmäkin taipui mediaterrorin edessä ja erotti Erosen palkanneen kansanedustaja James Hirvisaaren. Teko oli pöyristyttävä petos puolueelta, joka vuosi sitten teki mahdottoman mahdolliseksi ja sai suuren vaalivoiton tiedotusvälineiden loanheitosta huolimatta. Pelkään pahoin, että puolue on nyt astunut tielle, jonka päässä se on yhtä tiukasti median talutusnuorassa kuin vanhat puolueetkin.

Toimittajat ovat näemmä jälleen tehneet Suomesta yksipuoluemaan, missä on toivotonta yrittääkään tehdä todellista oppositiopolitiikkaa. Jos olisin terroristi, en missään tapauksessa räjäyttäisi Eduskuntataloa vaan Sanomatalon. Sillä se joka hallitsee kieltä, hallitsee maailmaa.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Esseepuhetta (taas)













Näyttää siltä, että runo- ja proosapuheen lisäksi on kirjallisuuskeskusteluun vakiintunut esseepuhe. Sellaisesta on nyt toimitettu kokonainen kirja, Savukeitaan hiljattain ilmestynyt Mitä essee tarkoittaa? (toim. Johanna Venho), ja uusimmassa Parnassossa on Jaana Seppäsen raportti Tampereen Elävän kirjallisuuden festivaaleilla järjestetystä esseepaneelista.

Eikä median kiinnostus leipälajiani kohtaan pääty tähän. Voima-lehti julkaisi uusimmassa numerossaan kriitikko Maaria Pääjärven artikkelin. Siinä on raflaava alaotsikko, jota epäilen toimituksen keksimäksi: "Suomen konservatiivinen älymystö on vallannut kotimaisen esseen". Sen luettuani olin ensin ällistynyt. Edellisessä merkinnässäni peräänkuulutin jonkinlaista konservatiivista kulttuurivallankumousta: näinkö nopeasti asia on edennyt? Sitten huomasin, että jutussa oli käsitelty ainoastaan minun ja Tommi Melenderin hengentuotteita. "Konservatiivinen älymystö" koostuu siis kahdesta ihmisestä. Olen tietysti aina halunnut kuulua pieneen mutta vaikutusvaltaiseen hengen eliittiin, joka käden käänteessä onnistuu "valtaamaan" kokonaisia kulttuurielämän osa-alueita. Mutta minä ja Melender emme yhdessä tai erikseen ole mitään kansallisia instituutioita emmekä edes Suomen ainoita esseistejä, joten pidän alaotsikointia vähintäänkin liioiteltuna.

Mitä itse artikkeliin tulee, Melender kirjoitti jo omassa blogissaan siihen niin hauskan ja osuvan vastineen, ettei minulla ole paljoa lisättävää. Haluan kuitenkin sanoa oman sanani jo siitäkin syystä, että Voiman artikkelin näkemykset luultavasti pompahtelevat jälkikäteen esiin siellä täällä. Minut ja Melender epäilemättä niputetaan yhteen vielä lukemattomissa kirjoituksissa jo siitäkin syystä, että julkaisimme juuri yhteisen kirjan. Se on sinänsä kiusallista, koska eroavaisuuksia löytyy meistä samassa määrin kuin yhtäläisyyksiäkin, eikä nimilappuja kaihtava Melender varmaankaan ilahtuisi jos meistä tehtäisiin jokin virallinen "konservatiivinen älymystö". Ylipäätään meistä kahdesta minä olen se, jonka julkinen habitus herättää voimakkaampia tunteita, joten minun on paikallaan korostaa, että vastaan itse omista sanomisistani enkä vedä omaan weltanschauungiini ketään, joka ei sinne halua tulla.

Voiman artikkelin kirjoittaja Maaria Pääjärvi lukeutuu niihin kirjallisuuskriitikoihin, jotka kirjoituksissaan pidättäytyvät osoittamasta rakkautta tai innostusta kirjallisuuteen, ja keskittyvät sen sijaan etsimään siitä jotakin epäilyttävää. Emotionaalinen mukanaolo on tällaiselle lukijalle synti, sehän tekee vastaanottavaiseksi kaikenlaisille turmiollisille elementeille.

Nyt Pääjärvi on ottanut missiokseen osoittaa, että kotimaista nykyesseetä hallitsee moralisoiva, vastapuoltaan yksinkertaistava ja länsimaiseen kulttuuriperintöön sokeasti takertuva kirjoittajatyyppi. Saman tyyppisen näkemyksen esitti viime vuoden puolella Kristian Blomberg, jonka kirjoitusta kommentoin aiemmin. Kenties nykyesseiden epäilyttävä ilmaisutapa on vaikuttanut Pääjärveenkin, koska hän yksinkertaistaa käsittelemiensä kirjoitusten näkemykset muotoon, jossa ne varmasti näyttävät typeriltä.

Hännikäinen julistaa perinteekseen koko suomalaisen ja länsimaisen kulttuurin, mutta erottaa siitä kokonaisen liudan anti- tai avantgardetaiteen sekä populaarikulttuurin virtauksia ei-traditioksi.

Siitäkin huolimatta, että taiteellisilla vastaliikkeillä on traditionsa ja ne kuuluvat elimellisesti koko länsimaiseen kulttuuriin. Siinä missä liberaali hylkii kulttuurinsa staattisimpia osia, konservatiivi hylkii kulttuurinsa radikaaleja, edistyksellisiä piirteitä ja riistää niiltä perinteen arvonimen.


Pääjärvi ei mainitse, että juuri tätä vastataiteen traditiota olen käsitellyt esseessäni "Vandaalit keskuudessamme" (kokoelmassa Ihmisen viheliäisyydestä, 2011). Siinä on käyty lyhyesti läpi suuri osa 1900-luvun anti- ja avantgardetaiteen historiasta duchampeineen, Wienin aktionisteineen ja damienhirsteineen. Pääjärvi kuvittelee, että konservatiivina hyväksyn tai että minun pitäisi hyväksyä kaikki, millä on taustallaan jonkinlainen perinne. Sitten hän "paljastaa" ajatteluni ristiriitaisuuden osoittamalla, että "riistän" (huom. sanavalinta: artikkelin varsinainen ideologinen väite näyttää taas olevan se, että "konservatiivisen älymystön" esseetyyli on epädemokraattista, sortavaa, valtaa pönkittävää) perinteen arvonimen kaikelta mistä en itse satu pitämään.

Ei, ei mene läpi. En ole "riistänyt" tietyiltä avantgarden virtauksilta tradition arvonimeä, pikemminkin olen pitänyt niitä arvottomina tai peräti tuhoisina traditoina. Traditio voi käynnistyä myös haitallisesta "kulttuurimeemistä", samaan tapaan kuin syöpäkasvaimellakin on oma usein sukupolvien taakse ulottuva historiansa ja omat kehitysvaiheensa. Tällaisten kulttuuritraditioiden pääseminen hallitsevaksi tarkoittaa yleensä mielekkäämpien perinteiden kuihtumista, niin kuin funktionalismin tapaus arkkitehtuurissa osoittaa.

Tämä näkökulma ei ole uudistushalun sulkeistamista pois perinteestä. Vasemmistohenkinen kulttuuriväki, jonka äänitorvena Voimaa voi pitää, on aina halunnut omia taiteen uudistusliikkeet itselleen. Mainion Modernism -teoksen kirjoittajalla Peter Gaylla on sentään selkärankaa myöntää, että modernin kirjallisuuden perinne sisällyttää itseensä myös "fasisti" Knut Hamsunin, "ennakkoluuloisen korkeakirkollisen anglikaanin" T.S. Eliotin ja "hysteerisen antifeministin" August Strindbergin. Ja paljon muutakin ei-niin-edistyksellistä ainesta uudistajista löytyy.

Nykyessee näyttäisikin olevan Pääjärvelle hankala paikka, koska se ei ole aivan sellaista kuin mihin hän on tottunut. Tässä suhteessa hän ajattelee samansuuntaisesti kuin Jukka Koskelainen, joka taannoin kirjoitti kaipaavansa "vanhaa kunnon humanistista esseetä Johannes Salmisen tapaan, tai estetisoivaa, alavireisen hienostunutta kirjallisuusesseetä Jan Blomstedtin tapaan." Mikäpä siinä, sellainenkin epäilemättä löytää julkaisukanavia, mutta Salminen ja Blomstedt eivät enää ole kotimaisen esseen itsestäänselviä määrittelypisteitä. Lisäksi perinteisen kulttuuriesseen pohdiskelu ei ole kadonnut nykyesseestä mihinkään, pikemminkin sen rinnalle on tullut muitakin sävyjä.

Pääjärvi käyttää paljon tilaa minun ja Melenderin teosten edistyskritiikin läpikäymiseen. Konservatiivinen politiikka on jotakin sellaista, joka hyväksyy ihmisen raadollisuuden ja alkukantaisuuden. Tässä on ilmeisesti hänen mielestään jokin ongelma. Jotkut muutkin ovat valittaneet sitä, että Hännikäisen mielestä ihminen on paha eikä sille mahda mitään. Asiaa on taannoin pahoitellut mm. Vesa Kyllönen -niminen kirjoittaja Kritiikki-lehdessä (2011):

(...) koska pahaa on, eivätkä tiedostajatkaan voi sitä kuin itsepetoksella kiertää, olemme tällaisia, emmekä voi muuttua, ainakaan parempaan. Siksi muutosta ei kannata edes tavoitella.

(Mainittakoon, että sama skribentti kuvaili tyyliäni "ylitsevuotavan negatiiviseksi, jopa satanistiseksi", mikä sai minut melkein innostumaan.)

Niin, olen tosiaan sitä mieltä, että ihmisessä on puhdasta, motivoimatonta pahuutta, jota ei voi poistaa. En usko, että ihminen voi lajina muuttua laadullisesti paremmaksi kuin korkeintaan perusteellisen geenimuuntelun avulla. Mutta minulle jää hämäräksi, miten tästä johdetaan tuolle pahuudelle alistuminen tai kilvoittelun hylkääminen? Pahuutta ei voi poistaa, mutta sitä voidaan yrittää hillitä. Tässä on perinteellä, moraalikoodeilla ja (itse)kurilla keskeinen osa, ja olenkin toisaalla sanonut perisynnin käsitettä sivilisaatiomme hienoimmaksi keksinnöksi.

Tämähän ei tietysti kaikille riitä. Romanttisesti asennoituva kaipaa utooppisia päämääriä, täydellisyyden ihannetta, valaistumista, maailman parantamista. Kaikki muu on hänelle kyynisyyttä. Tässä tekee mieli viitata vanhaan filosofiseen innoittajaani, T. E. Hulmeen, jonka mukaan tällaisiin uskova näkee ihmisluonnon lähteenä, kun taas Hulmelle itselleen se on pikemminkin ämpäri. "Ole aina uskollinen rajan käsitteelle," brittifilosofi ja runoilija kirjoitti. Kaikella on määränsä ja mittansa, myös ihmisen kehityskelpoisuudella - ja niinpä ihmisen kielteisilläkin ominaisuuksilla on tietty tehtävänsä. Joissakin tilanteissa ihmisen on hyvä olla myös itsekäs tai väkivaltainen, vaikka nuo piirteet ovatkin määritelmällisesti huonoja. Ihmisen loputon jalostaminen kohti jotakin idealistista päämäärää kääntyisi lopulta itseään vastaan.

Voiman artikkelin päätteeksi Pääjärvi palaa suosikkiväitteeseensä: esseen kirjoittaja pakenee fiktiivisyyden taakse eikä ota vastuuta sanomisistaan.

Fiktiivisyys on keino tuoda esseeseen potkua, nautittavuutta, samastuttavuutta ja tunnetta, mutta sen varjolla voi myös painaa omat mielipiteensä villaisella, kun kriitikot ja intomieliset keskustelijat kiinnostuvat niistä. Esimerkiksi Hännikäinen korostaa esseidensä kaunokirjallisia puolia yli niissä esitettyjen väitteiden.

Väitteiden nojassa etenevän esseen tekijä siis viestittää yleisölleen: minä sanon fiktiomaailmassani mitä haluan, ja sinun on hyväksyttävä se ja ihailtava tyyliäni. Tuhmat lukijat eivät ole allekirjoittaneet tällaista lukusopimusta, ja siksi kai toisinaan kuuleekin, että Suomessa ei vielä osata lukea uutta esseetä.

Erityisen huvittaviksi nämä kappaleet tekee se, että Pääjärven oma viiteryhmä on Luutii-blogin kokeellisen runouden kirjoittajat. Siis tämä joukko, joka on määritellyt suomalaisen lyriikan valtavirran tyhjänpäiväiseksi "kevytmodernismiksi", proosan turvalliseksi Finlandia-palkintotavaraksi ja esseistiikan poliittisesti epäilyttäväksi paasaamiseksi, mutta kiistävät itse muodostavansa minkäänlaista koulukuntaa. Varmin tapa saada tuo väki närkästymään on lukea avantgardistista runoutta jotenkin muuten kuin sitä heidän mielestään pitäisi lukea. Niinpä Pääjärven artikkelinsa loppuun laittama sarkastinen ehdotus lukuohjeiden lisäämisestä kotimaisiin esseekokoelmiin osuu pahasti omaan nilkkaan.

Mutta itse väitteeseen vastaan ensiksikin, että tapanani ei ole tehdä sopimuksia lukijakunnan kanssa. Olen siinä määrin arrogantti taiteilijanarsisti, että oletan automaattisesti jonkun olevan kiinnostunut siitä mitä kirjoitan, eikä tehtäväni ole pohtia asiaa sen pidemmälle. Tällaista elitismiä pidän pyhänä velvollisuutenani egalitaristisena aikana, jolloin kirjallisuudelta peräänkuulutetaan lukijaystävällisyyttä ja ihmisläheisyyttä, mikä johdonmukaisesti toteutettuna tarkoittaa vähän tekstiä ja paljon kivoja kuvia. Niille lukijoille, jotka pitävät tuotoksiani sisäänpäinlämpiävinä, ylimielisinä tai muuten ikävinä vastaan, että vika on teissä eikä minussa.

Toisekseen, se että painotan esseen kaunokirjallista puolta ei tarkoita, että painaisin esittämäni mielipiteet villaisella. En minä ole sellaista tehnyt, enkä tee. Kunhan vain muistutan, että kaunokirjallisessa tekstissä on muitakin tasoja kuin suora kommunikaatio. Ja ettei tapa, jolla sanon asioita kirjallisessa tekstissä ole sama kuin tavat, joilla kommunikoin muissa yhteyksissä. Saattaahan Pääjärvikin olla marmattavasta tyylistään huolimatta siviilissä ihan mukava ihminen.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Hyökkäys on paras puolustus, eli teesejä nykypäivän konservatiiveille


















Korkeatasoisessa Palaneen käryä -blogissa oli taannoin kirjoitus, joka käynnisti mielessäni tiettyjä ajatusketjuja. Merkinnässä muun muassa referoitiin erästä Pressiklubin jaksoa, jossa keskustelivat mm. perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerola ja vasemmistoliiton Anna Kontula:

Tultiin kysymykseen laittomasta maahanmuutosta. Keskustelun kaikkia yksityiskohtia en enää muista, mutta lähtemättömästi on syöpynyt mieleeni se vaihe, jossa Eerola lopulta kysäisi suoraan: "No pitäisikö mielestäsi Suomeen automaattisesti päästää jokainen, joka tänne vain haluaa tulla?" Kontulan vastaus tuli nopeasti ja kategorisesti: "Kyllä!" Lyhyeksi kiitäväksi hetkeksi Eerolan kasvoille valahti harvinaisen huvittavan näköinen ns. mikroilme; silmänräpäyksen ajan mies oli kerta kaikkiaan puusta pudonneen näköinen. Mutta se meni ohi hyvin nopeasti, ja tolkkunsa takaisin saanut Eerola totesi ykskantaan: "No, olen eri mieltä". Passé. Mitäpä muuta tuollaiseen voi sanoa? Mikä järjellinen keskusteluyhteys voisi tuossa tilanteessa olla mahdollinen?

Olen nähnyt saman ohjelman, ja muistan että siinä keskusteltiin myös niin sanotusta tasa-arvoisesta avioliittolaista ja homoparien adoptio-oikeudesta. Keskusteluun osallistunut Jussi Halla-aho, jota pidän pikemminkin klassisena liberaalina kuin varsinaisena konservatiivina, totesi että kyse on arvovalinnasta, jota ei voi eikä pidäkään perustella sen kummemmin. Se oli viisas ja rehellinen toteamus, joka kerralla vei pohjan mihinkään johtamattomalta jaarittelulta ja kinastelulta. Rintamalinja oli piirretty ja kaikkien nähtävillä, enää tarvitsi vain valita puolensa tässä kysymyksessä. Kokonaan toinen asia on, onko avioliitto- ja adoptiolaki millään tavalla tärkeä asia vastustettavaksi tai kannatettavaksi, mutta Halla-ahon sanat puhalsivat raikasta henkeä tähän loputtoman keskustelun ja argumentoinnin kulttuuriin. Sama pätee Eerolan edellä siteerattuun tokaisuun "No, olen eri mieltä."

Palaneen käryä -blogin kirjoittajan Michelangen mukaan Kontulan ja Eerolan välinen "communication breakdown" riittää osoittamaan, että liberaalien korostama "kommunikatiivisen järjen" ajatus - siis ajatus, että "järkevien ja hyvää tahtovien ihmisten istuessa saman pöydän ympärille ei ole mitään sellaista asiaa, mistä ei voitaisi päästä sovintoon" - ei toimi. Olen samaa mieltä. Tietyn ihmisaineksen kanssa keskusteleminen ei ole suunnattoman turhauttavaa siksi, että minulta ja heiltä puuttuisi yhteinen kieli eikä siksi että he tai minä olisimme liian tyhmiä, vaan siksi että käsityksemme siitä, mikä on hyvää, mielekästä ja tavoittelemisen arvoista poikkeavat toisistaan niin radikaalisti.

Yksi suosikkifilosofeistani, saksalainen Carl Schmitt, kirjoitti:

Liberalismin olemus on neuvotteleminen, varovainen puolinaistoimenpide, sen toivossa että pohjimmainen erimielisyys, ratkaiseva verinen taistelu, voidaan muuntaa parlamentaariseksi debatiksi ja sallia päätöksen ääretön lykkääminen loputtomassa keskustelussa.

Yksi liberaalin keskustelukulttuurin suurimmista heikkouksista on se, ettei se tunnusta Schmittin poliittisen vihollisen käsitettä, vaan olettaa naiivisti että keskustelun osapuolet ovat jollakin syvätasolla yksimielisiä ja päätyvät ennen pitkää molempia tyydyttävään ratkaisuun. Mutta juuri tällä syvätasolla erimielisyydet piilevätkin. Eerola ja Kontula löytäisivät varmasti yhteisen sävelen monessa tarkkaan rajatussa ja suhteellisen triviaalissa käytännön pulmassa, mutta kaikissa olennaisissa seikoissa he parhaassakin tapauksessa joutuisivat tyytymään molemmille osapuolille kivuliaaseen kompromissiin.

Muun muassa tästä syystä olen tyytyväinen, että laitoin Tommi Melenderin kanssa Liberalismin petos -kirjamme esipuheeseen lauseen, jossa toivomme kirjan herättävän pikemminkin ajatuksia kuin keskustelua.

Michelange tekee havainnoistaan sen johtopäätöksen, että hänen kristittynä arvostamansa instituution, roomalaiskatolisen kirkon, ei pidä tuhlata aikaansa dialogiin sekularisoituneen maailman kanssa, vaan keskittyä oman autonomiansa ja traditionsa vaalimiseen. Katolilaisille siilipuolustus onkin epäilemättä hyvä strategia, onhan heidän kirkkonsa kestänyt useiden imperiumien romahduksen ja lukuisat muut mullistukset muuttamatta olennaisesti oppiaan tai hierarkiaansa.

(Strategia on kieltämättä muutenkin houkutteleva. Evelyn Waugh ehdotti jo 1940-luvulla, että hänen kotiseudustaan muodostettaisiin jonkinlainen suojelualue, jossa maalaisaateli ja yläluokka saisi elää rauhassa omaa perinteistä elämäänsä kaukana nykyajan kiroista. Samantapaisia ajatuksia olen pyöritellyt itsekin. Mutta yhtä varmaa kuin auringon nouseminen on se, ettei tänä niin suvaitsevaisena ja moniarvoisena aikana moiseen suostuttaisi.)

Mutta menetelmä lienee riittämätön kun huomioidaan länsimainen kulttuurikonservatismi kokonaisuutena. Tämä aatesuuntaus sulkee sisäänsä kristittyjä, ateisteja, pakanoita ja ties mitä, maallisemmista eroavaisuuksista puhumattakaan. Kokonaisuutena se tarvitsee siilipuolustuksen tueksi aktiivista hyökkäystä kaikilla rintamilla.

Olen jo pidemmän aikaa kiinnittänyt huomiota konservatiivisen ajattelun kompastuskiviin niin Suomessa kuin muualla, ja vaikka omien arvostelu on aina epämiellyttävää, harhoista ja vääristä strategioista kärsii eniten oma puoli. Selkein johtopäätökseni on se, että nyt kun Suomessakin voi puhua jonkinlaisesta konservatiivisesta ajatteluperinteestä, on tullut tarkemman itsemäärittelyn paikka. Konservatiiveiksi itseään kutsuvien pitäisi selkeämmin erottautua liberaaleista, libertaareista, "maahanmuuttokriitikoista" ja erilaisista valistuksen perintöön nojailijoista. Lyhyesti sanottuna on selvitettävä välit. Niinpä kirjoitan sarjan yleisluontoisia teesejä ja pohdintoja tämän päivän (kulttuuri)konservatismista.

***

Konservatismin nimeen sisältyvä säilyttäminen juontuu siitä aivan oikeasta havainnosta, että kerran yrityksen ja erehdyksen tietä hankittu kulttuuriaines on yhtä tärkeää ja joskus tärkeämpääkin kuin uusi. Siksi konservatismin käsitteestä ei ole syytä luopua. Mutta sen rinnalle tarvitaan traditionalistista ajattelua, jossa perinne nähdään myös tulevaisuuteen suuntautuvana jatkumona. Tämä ei tarkoita myöntymistä liberaaleihin ja vasemmistolaisiin uudistumisvaatimuksiin, vaan kykyä määritellä itsensä uudelleen vaihtuvan tilanteen mukaan. Siihen kuuluu myös pyrkimys määritellä, mikä traditiossa on olennaista eli muuttumatonta ja mikä triviaalia eli vaihtuvaa. Jos konservatiivit keskittyvät vain status quon puolustamiseen liberaaleja uudistajia vastaan, he vain raahautuvat muun yhteiskunnan perässä. Tämän päivän länsi on modernisaation ja uutuudenpalvonnan mädättämä, ja konservatiivisuus sanan syvässä merkityksessä tarkoittaa radikaalia vastalausetta sille. Tässä mielessä traditionalistisen konservatiivin ei pidä säilyttää nykytilaa, vaan pikemminkin vahvistaa romahdukseen johtavia kehityskulkuja. Ei pidä jäädä liberaalien maltilliseksi siiveksi, jonka rooli on jarruttaa kielteisiä uudistuksia.

***

Konservatismi tarvitsee aatteellisuutta. Maahanmuuttokritiikki ei ole aate. Niin hyvä ja tärkeä kuin maahanmuuttokriittisten asia onkin, he ovat sekalainen seurakunta, johon kuuluu sellaisiakin, joiden mielestä moderni ja maallistunut länsi on ihannetila, jota ainoastaan islamilainen fundamentalismi uhkaa. Näiden "liberaalinuivien" mielestä lutkamarssit, internetporno ja yksityisautoilu ovat niitä "vapauksia", joita meidän on puolustettava islamisaatiota vastaan. Nykymuotoinen maahanmuutto on yksittäinen käytännön ongelma, eikä konservatismi ole yhden asian liike. Vaikka pitääkin häntä vihollisenaan, aito traditionalisti kunnioittaa islamilaista fundamentalistia enemmän kuin länsimaista arvoliberaalia, sillä islamistilla on sentään usko johonkin itseään suurempaan sekä valmius uhrata itsensä sen puolesta. Arvoliberaalilla ei ole muuta tarjottavaa kuin suvaitsevaisuus ja yksilönvapaus, joista kumpaakaan hän ei edes aja johdonmukaisesti kaikille. Liberalismin kohtalokkain heikkous on sen kyvyttömyys tarjota mitään positiivista kokoavaa ideaa sivilisaation yhdistäväksi tekijäksi, ja siinä piilee myös traditionalismin mahdollisuus päihittää kilpailijansa.

***

Yksilönvapaus liberaalissa mielessä tarkoittaa nykymaailmassa pelkkää atomisoituneen kuluttajan vapautta. Yksi sen manifestaatioista olivat loppukesän 2011 Britannian mellakat, joissa katujen rupusakki poltti autoja ja särki näyteikkunoita vaatiakseen oikeutta taulutelevisioihin ja merkkivaatteisiin.

***

On tunnistettava viholliset. Tähän mennessä on keskitytty lähes yksinomaan hyökkäämään liberaaleja, vasemmistolaisia, feministejä, monikultturisteja ja poliittista eliittiä vastaan. On tietenkin torjuttava päättäväisesti kaikki heidän hyökkäyksensä perhettä, avioliittoa, länsimaista sivistystä ja kansallista identiteettiä kohtaan. Mutta olennaisempia vihollisia ovat Björn Wahlroosin kaltaiset plutokraatit, kansainväliset suuryritykset, korporaatiot, suurkapitalistit. Paljon parjatut monikulttuurisuusintoilijat ovat lähinnä heidän hyödyllisiä idioottejaan, jotka tasoittavat tietä halvan työvoiman virtaamiselle länteen. Rajoittamaton kapitalismi on tuhoisaa yksilön, perheen ja pienyhteisön autonomian kannalta: se pyrkii murentamaan kaikki traditionaaliset sidonnaisuudet jotka hidastavat tehokkuutta ja talouskasvua.

***

Konservatiivien kielteisyys ympäristöliikettä kohtaan kääntyy heitä itseään vastaan. On totta, että luonnonsuojelujärjestöt ja varsinkin vihreät puolueet ovat entisten ja nykyisten vasemmistoradikaalien kansoittamia ja heidän ideologiansa tärvelemiä. Mutta ratkaisu ei ole ekologisten uhkien vähättely ja turvautuminen ilmastoskeptisyyden kaltaiseen älylliseen epärehellisyyteen, vaan vihreän liikkeen kaappaaminen vasemmistolta ja liberaaleilta. (Muuttuessaan ympäristöpuolueesta yleisliberaaliksi puolueeksi Suomen vihreät ovat pettäneet ja työntäneet taka-alalle kaikki alkuperäiset ihanteensa. Tätä seikkaa konservatiivien pitäisi käyttää vihreitä vastaan.) Traditionalistisen konservatiivin pitäisi ottaa aktiivisesti kantaa luonnonsuojelun, rauhoitettujen eläinlajien ja vaihtoehtoisen teknologian puolesta, vaikka niin tekemällä joutuisikin näennäisesti samalle puolen barrikadia risupartojen ja rastapäiden kanssa. On pidettävä mielessä Edmund Burken ajatus yhteiskunnasta elävien, kuolleiden ja syntymättömien välisenä sopimuksena: luonnon suojeleminen on menneiden sukupolvien perinnön siirtämistä tuleville. Kansallismielisen näkökulmasta metsät, suot, järvet ja meret ovat korvaamatonta kansallista perintöä, sielunmaisemaa ja elinpiiriä. Niitä uhkaava kertakäyttö- ja kulutusyhteiskunta on antiteesi kaikelle jatkuvuudelle.

***

Paitsi poliittisesti, konservatiivin kannattaa asennoitua myös esteettisesti. Monen konservatiivin lukutottumukset rajoittuvat tieto- ja viihdekirjallisuuteen, kuvataidetta ei juuri tunneta ja elokuvassa suositaan suurten teattereiden tavanomaista ohjelmistoa. Korkeakulttuuriin suhtaudutaan vihamielisesti, sitä pidetään vasemmiston alueena. Toisten maku rajoittuu virallisesti tunnustettuihin klassikoihin lähinnä realismin ja kansallisromantiikan ajalta. Perussuomalaisten kohutussa kulttuuriohjelmassa tämä rajoittuneisuus näkyi erityisen pahasti. Välinpitämättömyys estetiikkaa ja taidetta kohtaan on rampauttavaa siksi, että se sulkee yhden kulttuurin olennaisimmista sektoreista konservatiivisen näkökulman ulkopuolelle. Keskittyminen pelkkiin klassikoihin ja niitä jäljitteleviin nykyteoksiin taas latistaa taiteen ennen pitkää pelkäksi käsityöläisyydeksi. Siinä missä vaikkapa nykyrunouden avantgarde tai kuvataiteen käsitetaide tuhoaa taiteesta taidon, konservatiivinen klassikkofetisismi tekee taiteesta tyhjää formalismia. Jotkut maailmankuvaltaan konservatiiviset 1900-luvun taiteilijat, kuten kirjailijat T.S. Eliot ja Ezra Pound, olivat esteettisesti hyvinkin radikaaleja uudistajia. Elinvoimainen klassillinen ja traditionalistinen taide pitää perinteen elossa uusien muotojen avulla. Edelleen on kyse perinteelle olennaisen ja epäolennaisen aineksen erottamisesta toisistaan. (Aihetta sivuava aiempi kirjoitukseni löytyy täältä.)

***

Edelliseen liittyen: konservatiivinen vallankumous on ennen kaikkea kulttuurivallankumous. On typerää ylimielisyyttä kuvitella, ettei ideologeja ja keulakuvia tarvita. Yhteiskunnallisia muutoksia on turha toivoa, ellei abstraktimpaa muutosta arvoissa ja asenteissa tapahdu ensin. Tällaisessa muutoksessa on älymystöllä keskeinen rooli. Konservatiiviset ja kansallismieliset liikkeet toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa ovat vedonneet alemmin koulutettuihin tai muihin valtaeliitin unohtamiin ihmisjoukkoihin, mikä on sinällään arvokas saavutus. Mutta näihin kannattajaryhmiin juuttuminen latistaa oppositiotoiminnan pelkäksi populismiksi. Älyllisemmin asennoituvat konservatiivit ovat kehitelleet ajatuksiaan pääosin internetissä. Sieltä olisi tultava ulos, valtalehtien palstoille ja muille suurille foorumeille. Frankfurtin koulukunnan filosofit ja muu kulttuuriradikaali älymystö on toisen maailmansodan jälkeen tehnyt suunnatonta tuhoa kaikille sivilisaatiota ylläpitäville instituutioille ja arvoille. He ovat onnistuneet partisaanisodassaan, koska riittävän viriiliä vastavoimaa ei ole ollut. Konservatiivien pitäisi nujertaa edistysmielinen älymystö heidän omilla aseillaan: halvennettava heidän tavoitteensa ja dekonstruoitava heidän arvonsa. Purkutyö on ulotettava aina modernisaation juuriin, valistuksen ja Ranskan vallankumouksen "kuolemattomiin periaatteisiin" saakka. 1960-luvun kulttuuriradikalismi sai niin suuren vaikutusvallan, koska se oli älymystöliike. Mutta toisenkinlaiset älymystöliikkeet pystyvät vastaavaan, mistä historiallisina esimerkkeinä Akateeminen Karjala-seura ja Saksan 1920-luvun konservatiivivallankumoukselliset.

***

Uskonnollisia vakaumuksia koskeviin tai koulukuntakiistoihin ei pidä sortua. Traditionalististen konservatiivien puolustama historiallinen ja kulttuurinen perintö sisältää niin moninaisia aineksia, että heidän joukkonsa on väistämättä kirjava. Tehtäköön siitä vahvuus. Amerikkalainen journalisti ja kirjailija Jack Donovan tiivisti asiasta olennaisen:


The common ground we seem to share on the right is a concern for the future of Western culture and civilization. We can rally round The Western Canon -- which includes Western philosophy and literature from pagan, Christian, Deist and atheist sources. We can stand our ground against the left, and fight to maintain a sense of continuity with the history and the heritage of European peoples.

For my part as a Western Man, my friends are those who are friendly to the Western Tradition, and my enemies are those who are enemies of that tradition. I find much of value in Eastern and other traditions. But as Kipling wrote: "East is East, and West is West." We can coexist and share ideas and recognize threads common to the human experience. That said, everything is not the same; everything is not everything. My people were never samurai. We have our own history -- a history that includes Roman legions and Vikings, knights and Crusaders, conquistadors and cowboys. The artistic, philosophical and technological achievements of the West are truly awe-inspiring when compared to any standard. We can claim one of the richest traditions on the planet.

***

Ennen kaikkea tarvitaan aktiivisempaa ja aggressiivisempaa asennetta. Jos konservatiivi keskittyy pelkästään puolustamaan saavutettuja etuja ja varjelemaan itselleen tärkeitä perinteitä, moderni maailma sysää hänet reservaattiinsa tungetun Amerikan intiaanin asemaan. Ei pidä toivoa armopaloja liberaaleilta eikä odottaa heiltä ymmärrystä. Ei pidä pelätä sitä, että leimataan fasistiksi, taantumukselliseksi tai impivaaralaiseksi, vaan kamppailla ylpeästi oikeaksi tietämänsä asian puolesta. Traditionalismi on taisteleva oppi.

***

Lopuksi: nämä manifestinomaiset merkinnät on tarkoitettu yleisluontoisiksi ja alustaviksi. Toivoakseni ne herättävät lukijoissa perusteellisempia mietteitä.

Petosta!


Huomenna ilmestyy Tommi Melenderin kanssa kirjoittamani esseistinen pamfletti Liberalismin petos WSOY:n kustantamana. Sen aiheet olivat pyörineet vuosikaudet minun ja Melenderin lounaskeskusteluissa, ja idea johtopäätöstemme kasaamisesta kirjaksi syntyi joskus vuodenvaihteessa 2010-11.

Paitsi että Liberalismin petos on ensimmäinen kovakantisena laitoksena ilmestyvä teokseni, se on myös ensimmäinen jonka olen toteuttanut yhteistyössä toisen kirjoittajan kanssa. Olen vierastanut yhteisprojekteja, koska maailmankatsomukselliset ja esteettiset käsitykseni eivät yleensä mene yksiin kenenkään kanssa, ja kompromissit ovat kunnon kirjallisuudelle vaarallisia. Tässä nimenomaisessa aiheessa minä ja Melender olimme kuitenkin jo valmiiksi löytäneet yhteisen sävelen, ja lisäksi pääsimme nopeasti yhteisymmärrykseen kirjan rakenteesta ja tyylistä. Työ toteutettiin siten, että sovimme minkä luvun kukin kirjoittaa itsenäisesti, ja sitten teimme toistemme aikaansaannoksiin täydennyksiä.

Liberalismin petoksen perustava väite on, että liberalismista siinä muodossaan kuin se sai alkunsa 1700-1800-lukujen vaihteessa, ei ole jäljellä juuri mitään. Tässä valossa koko nykyisessä politiikassa vallitseva mielikuvajako konservatiiveihin ja liberaaleihin näyttäytyy absurdina. Historiallisestihan se ei koskaan ole ollut mitenkään yksiselitteinen, sillä useimmat merkittävät yhteiskunnalliset ajattelijat parin viime vuosisadan ajalta ovat kannattaneet sekä konservatismin että liberalismin pirtaan kuuluvia asioita. Modernin konservatismin kehittäjä Edmund Burke kuului omana aikanaan liberaalina pidettyyn Whig-puolueeseen, ei suinkaan Britannian konservatiivipuolueen kantajoukkoon eli toryihin.

Tällä hetkellä jakolinja on skitsofreeninen, sillä liberaaleiksi itseään kutsuvat ovat joko hylänneet suurimman osan aateperinnöstään tai jopa kääntyneet aktiivisesti sitä vastaan. Jos klassinen liberalismi kannatti yhteiskuntaa, jossa valtio instituutioineen puuttuu yksittäisen kansalaisen elämään mahdollisimman vähän, nykyliberaali huutaa valtiovaltaa avukseen aina kun joku tai jokin näyttää uhkaavan hänen arvomaailmaansa. Monissa Euroopan maissa on mm. pyritty lainsäädännön avulla vakiinnuttamaan tietyt historialliset tulkinnat kieltämällä "väärien mielipiteiden" (mm. kansanmurhien vähättely ja kiistäminen) esittäminen. Yksityiselämää rajoittavia uudistuksia kuten rippisalaisuuden lakkauttamista, tiukempia aselakeja ja erilaisia vihapuhelakeja ovat viime vuosina ajaneet liberaalit ja vastustaneet konservatiivisina pidetyt tahot.

Tämä "hyvyyden tyrannia" on lähinnä vasemmistolaisesti suuntautuneiden liberaalien ideologinen kieroutuma. Oikeistolaisemmat ovat taas retusoineet Adam Smithistä pois aineksen, jossa korostetaan moraalisten pidäkkeiden ja sosiaalisen vastuuntunnon merkitystä toimivassa kapitalismissa. Heidän käsissään markkinataloudesta on tullut moolok, jonka kitaan vanhan liberalismin puolustama yksilö on heitettävissä aina kun "kilpailukyky" tai muu ahneuden eufemismi sitä vaatii.

Kirjassamme sanotaan Isaiah Berliniä viimeiseksi suureksi liberaaliksi. Hän sentään ymmärsi, että elämä pluralistisessa yhteiskunnassa on aina kivuliaiden kompromissien ja hankalan tasapainoilun läpitunkemaa ja suhtautui epäillen historiallisiin kertomuksiin edistyksestä. On mahdoton sanoa, missä vaiheessa käänne liberaalissa ajattelussa tapahtui, mutta yksi sen ilmentymistä on Francis Fukyaman ajattelu, erityisesti hänen teoksensa Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Se esitti liberaalin demokratian ja vapaan markkinatalouden historian päätepisteenä, jossa ihmiskunnan ikiaikaiset pyrinnöt saavat täyttymyksensä. Isaiah Berlinille ja hänen kaltaisilleen tällainen tila olisi ollut kauhistus. Lainaan alkukielisen katkelman Berlinin esseekokoelmasta The Crooked Timber of Humanity:

In a society in which the same goals are universally accepted, problems can be only of means, all soluble by technological methods. That is a society in which the inner life of man, the moral and spiritual and aesthetic imagination, no longer speaks at all. Is it for this that men and women should be destroyed and societies enslaved?

Nykyliberalismi on omaksunut alun perin marxilaisen idean "historian käsikirjoituksesta" ja sitä lukemaan kykenevästä etujoukosta. Kaikki kannattamansa kehityskulut (Euroopan yhdentyminen, monikulttuurisuus, vapaa markkinatalous, kollektivististen ideologioiden tuho) se esittää väistämättöminä, vaihtoehdottomina ja ilkkuu vastustajiensa seisovan selkä tulevaisuuteen päin. Se on unohtanut, että vähänkään rationaalisesti ajatteleva ihminen puolustaa itselleen tärkeitä arvoja eikä hirttäydy "edistyksellisiin" kehityskulkuihin, jotka helposti tuottavat arvaamattomia ja alkuperäiselle idealle vastakkaisia lopputuloksia.

Tämän enempää minun on turha referoida kirjan sisältöä. Yksi mielenkiintoinen ulottuvuus kirjassa on se, että siitä olisi tullut varsin erilainen, jos kumpi tahansa kirjoittaja olisi tehnyt sen yksin. Keskinäiset näkemyseromme eivät tule nyt näkyviin, sillä keskityimme ainoastaan asioihin, joissa olimme jokseenkin yksimielisiä. Esipuheessa paljastamme korttimme: minä määrittelen itseni "poliittisesti sitoutumattomaksi konservatiiviksi ja traditionalistiksi", Melender puolestaan pitää itseään "puoliksi poliittisena liberaalina ja puoliksi kulttuurikonservatiivina, joka haluaa vaalia länsimaisia sivistysihanteita."

Jos olisin kirjoittanut Liberalismin petoksen omin päin, olisin mennyt selvästi pidemmälle liberalismin perusteiden kritiikissä. Minulla ei ole varauksettoman myönteistä kuvaa 1800-luvun klassisesta liberalismista, vaikka se kaikin puolin onkin vetoavampi aatteellinen traditio kuin nykymuotoinen oikeaoppisuuden syövyttämä liberaalius. Yksilönvapaus, sen opillinen kulmakivi, tarkoitti viime kädessä ihmisen redusoimista "yksilöksi" tai "kansalaiseksi" ja vapauksien mekanisoimista kaikkiin yksilöihin ulottuviksi abstrakteiksi periaatteiksi. Liberaalin ajattelun rationalismi on myös jokseenkin riittämätöntä selittämään niin yksilön kuin yhteiskunnankin toimintaa, saati sitten ohjaamaan sitä mielekkääseen suuntaan. Tämä kritiikki jääköön kuitenkin myöhempiin teoksiin, liberalismissa tapahtuneen suuren takinkäännön analyysiksi kirjamme riittää oikein hyvin.

Samaten minua kiehtoo ajatus jatko-osan kirjoittamisesta. Siinä tarkastelisin konservatiivien, oman leirini, vääriä strategioita ja kompastuskiviä ja piirtäisin viittoja uudenlaiseen lähestymistapaan. Ainakin voisin kirjoittaa aiheesta seuraavassa merkinnässä.