maanantai 25. kesäkuuta 2012

Arkistojen kätköistä, osa 2: Pimeyden sydän Mongoliassa




(Lyhyt essee, julkaistu alun perin Kerberoksen numerossa 1/2009)


Historiaa lukiessa törmää usein tositapahtumiin, joista pitäisi tehdä fiktiota. Kukaan ei esimerkiksi ole toistaiseksi tehnyt elokuvaa tai romaania niistä tiloiltaan kollektivoinnin aikana karkotetuista Neuvostoliiton talonpojista, jotka Siperian perukoille oman onnensa nojaan jätettyinä perustivat pelkän lihastyön voimin ja äärimmäisissä olosuhteissa kokonaisia kyliä, joiden olemassaolo huomattiin vasta kymmeniä vuosia myöhemmin. Entä missä viipyy elämäkertaelokuva suomalaisesta aristokraatista ja seikkailijasta Carl von Haartmanista, joka ansioitui Suomen ja Espanjan sisällissodissa sekä talvisodassa ja sen ohella mm. loi kansainvälisen elokuvauran?

Jokseenkin harvinaisempaa on törmätä tositapahtumiin, jotka tuntuvat jo alkujaan fiktiivisiltä. Ne ovat ajalleen niin epätyypillisiä tai muuten uskomattomia, että pelkkä ylöskirjaaminen riittää eräänlaisen fantasiakertomuksen syntyyn. En osaa mainita parempaa esimerkkiä kuin vapaaherra Roman von Ungern-Sternbergin (1886-1921), Venäjän valkoisen armeijan viimeisen komentajan, niin sanotun Aasialaisen ratsuväkidivisioonan perustajan ja Mongolian lyhytaikaisen ruhtinaan elämä.

Baltiansaksalaisen aatelissuvun jälkeläinen ja tsaarinarmeijan upseeri, Venäjän kaukoidässä bolševikkeja vastaan taistellut Ungern-Sternberg kehitti sekavan, joskin omintakeisen ideologian yhdistelemällä venäläistä nationalismia, buddhalaisuutta ja antisemitismiä. Erottuaan kansalaissodan loppuvaiheessa Venäjän valkoisesta liikkeestä Ungern julistautui itsenäiseksi sotaherraksi ja suuntasi joukkoineen itään. Hän piti itseään Tšingis-kaani manttelinperijänä, jonka tehtävänä oli palauttaa Qing-dynastia Kiinan valtaistuimelle, koota Aasian kansat yhden lipun alle, lyödä kulttuurin rappiota edustavat sosialistiset ja demokraattiset voimat ja perustaa uusi, mongolivaltakuntaa muistuttava imperiumi.

Vuonna 1921 Ungern-Sternberg ajoi kiinalaiset miehittäjät pois Mongoliasta ja perusti sinne Mongolian hengellisen johtajan Bogd Khanin tukeman hallintonsa. Eksentristä ja raakaa aatelismiestä palvottiin lyhyen aikaa buddhalaisena pyhimyksenä. Hänen väkivaltainen ja kaoottinen valtakautensa jäi kuitenkin lyhyeksi, kun mongolialaiset kumoukselliset löivät puna-armeijan avustuksella hänen sekalaisista aineksista kootut joukkonsa. Omien upseeriensa viholliselle luovuttama paroni teloitettiin Novosibirskissä nopean oikeuskäsittelyn jälkeen.

Jotkut taiteilijat ovatkin kiinnostuneet Ungern-Sternbergin värikkäästä ja kauhuromanttisesta hahmosta. Se, että paronista tiedetään varsin vähän, on epäilemättä kiihottanut heidän mielikuvitustaan. Suomalaiset sarjakuvan ystävät tuntevat Ungernin Hugo Prattin sarjakuvaromaanista Corto Maltese Siperiassa, ja jotkut ovat nähneet Elokuva-arkistossakin esitetyn neuvostoliittolais-mongolialaisen yhteisproduktion Paroni Ungernin Loppu.

Prattin sarjakuvassa Ungern on merkittävä sivuhahmo, eräänlainen amoraalinen sankari, jossa julmuus ja arvaamattomuus yhdistyvät kaunotaiteiden ihailuun ja tiettyyn sisäiseen puhtauteen. Prattin Ungern pyrkii vilpittömästi mielettömään unelmaansa. Sarjakuva vihjaa, että Venäjän kansalaissodan kaltaisena brutaalina aikakautena ihmisen tekoja ei voi tuomita tavanomaisella moraalisella mittapuulla, ja rakentaa oudon idealistisesta Ungernista romanttisen mielipuolen, jumalan hullun.

Kattavin tähänastinen Ungern-elämäkerta, englantilaisen James Palmerin kirjoittama The Bloody White Baron antaa paronista huomattavasti raadollisemman kuvan. Aatelistaustastaan huolimatta Ungern-Sternberg oli hämmästyttävän oppimaton, ja häntä ajoivat eteenpäin lähinnä vainoharhainen juutalaisviha, hatariin tietoihin perustuva innostus itämaisiin uskontoihin sekä silkka sadismi. Vihollisten ja siviiliväestön ohella häntä pelkäsivät omat sotilaat, joita hän rankaisi ja teloitti täysin mielivaltaisesti. Palmer toteaa, että julmuudessa rypevän Ungernin ainoa ihailtava piirre oli hänen fyysinen rohkeutensa: hän ei koskaan kavahtanut vaaraa ja ratsasti päin vihollisen luoteja siinä missä sotilaansakin.

Kuitenkin Palmer myöntää Ungernin kiehtovuuden. Paronin valta ei perustunut pelkälle julmuudelle, vaan hän vaikuttaa olleen erittäin suosittu joukkojensa keskuudessa. Tämän todistaa jo se, että nälkiintyneet, uupuneet ja piestyt sotilaat taistelivat raivokkaasti komentajansa puolesta epätoivoisissakin tilanteissa. Ungernia ympäröivät myyttiset ja usein ristiriitaiset tarinat. Häntä kuvailtiin vuoroin sadistiksi, vuoroin intomieliseksi filosofiksi, ja hänen ulkoiset piirteensäkin vaihtelivat kertojasta riippuen. Jotkut uskomattomimmista yksityiskohdista ovat sittemmin osoittautuneet tosiksi: Ungern todellakin piti susia lemmikkeinään ja keskeytti kerran vaarallisen tiedustelutehtävän keskellä vihollisen hallussa olevaa kaupunkia rangaistakseen vartiossa nukkunutta sotilasta.

Ihmisen hirviömäiset piirteet kiehtovat aina, ainakin jos niitä voi tarkastella turvallisen välimatkan päästä. Ungernin valtakaudessa oli paljon samoja piirteitä kuin myöhemmissä 1900-luvun hirmuhallinnoissa, mutta se ylitti ne silmittömyydellään, summittaisuudellaan ja perusteidensa löyhyydellä. Natsien terrori oli kylmän laskelmoitua teollista tappamista, ja kommunistit oikeuttivat verityönsä eurooppalaisissa yliopistoissa syntyneellä monimutkaisella ideologialla. Ungern-Sternbergin tyrannian perustana olivat pelkästään hänen henkilökohtaiset, kaikilla mittapuilla suuruudenhullut päähänpinttymänsä. Asteittain hänen käyttämänsä väkivalta muuttui itsetarkoitukselliseksi ja kohdistui kaikkiin ja kaikkeen, niin että oli käytännössä yhtä vaarallista olla hänen puolellaan kuin häntä vastaan.

Ungernin julmuudet tuovat mieleen lähinnä joidenkin antiikin Rooman keisarien, keskiajan oikeuslaitoksen tai muinaisten aasialaisten hallitsijoiden käyttämät menetelmät. Hänen käskystään ihmisiä haudattiin elävältä, syötettiin villipedoille, raahattiin hevosen perässä ja ajettiin alasti yöksi järven jäälle. Myös hänen Aasialainen ratsuväkidivisioonansa, joka koostui venäläisistä, mongolialaisista ja burjaattisotilaista, muistutti pikemminkin keskiaikaista palkkasoturijoukkoa kuin modernia armeijaa. Mutta olisi virhe pitää paronia jonkinlaisena ”pimeiden vuosisatojen” tuulahduksena nykyajassa, varsinkin kun keskiaika on osoittautunut luultua valoisammaksi ja nykyaika pimenee yhä enemmän mitä lähempää sitä tarkastelee. Koska Ungern on hahmona kuin seikkailu- tai kauhuromaanin sivuilta temmattu, vertailukohdatkin lienee parempi etsiä fiktiosta.

Hullun valkoisen paronin lähin fiktiivinen sukulainen on Mr. Kurtz, salamyhkäinen keskushahmo Joseph Conradin siirtomaaromaanissa Pimeyden sydän (1902) ja Francis Ford Coppolan Vietnam-elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt. (1979). Conradin romaanissa Kurtz on Afrikkaan matkustava idealistinen norsunluunvälittäjä, joka haluaa paitsi rikastua, myös toimia edistyksen airuena villien parissa. Syrjäisellä kauppa-asemallaan hän kuitenkin vajoaa rappioon ja julmuuteen ja kehittää ympärilleen väkivaltaisen puoliuskonnollisen kultin. Coppolan mukaelmassa Conradin tarinasta Kurtz on muutettu amerikkalaiseksi komentajaksi Vietnamin sodassa.

Pimeyden sydän ja James Palmerin Ungern-elämäkerta kuvaavat sitä, miten vieras ympäristö, eristyneisyys ja täydellinen valta tulehduttavat ihmisen mielen ja jättävät hänet mielihalujensa armoille, joille ympäristö ei enää tarjoa pidäkkeitä. Romaanihenkilö Kurtz menettää järkensä Afrikan viidakoissa, kun taas historiallinen henkilö Ungern-Sternberg vaikuttaa olleen päästään sekaisin jo alun perin. Mutta molemmat antautuvat lopullisesti väkivaltaisille impulsseilleen vasta kaukana omasta kulttuuripiiristään. Ungern tunsi nuoresta saakka vetoa kaukoitää, etenkin Mongoliaa kohtaan. Kiinnostusta lisäsi siihen aikaan venäläisen ylimystön piirissä suosittu esoteerinen kirjallisuus, ja nuorena upseerina Ungern matkusti ihailemaansa maahan ratsain. Palmer maalailee mielikuvia paronin matkasta:

Kun Ungern matkasi Mongoliaan, hän ratsasti toiseen maailmaan kuuluvan ympäristön halki. Joskus ruohotasangoilla hän saattoi katsoa mihin tahansa suuntaan näkemättä ainuttakaan merkkiä ihmiselämästä edes horisontissa. Sininen taivas hänen yläpuolellaan oli kuin suunnaton valtameri, jonka rikkoi vain petolinnun lekuttelu.

Kun paroni palasi myöhemmin sodassa karaistuneena Mongoliaan, hänen motiivinsa olivat hyvin toisenlaiset kuin Kurtzilla. Hän ei halunnut tuoda sivistystä villeille, vaan lähti perustamaan mahtavaa sotajoukkoa, jonka avulla hän pelastaisi länsimaisen sivilisaation rappiolta ja palauttaisi terveen, luonnollisen järjestyksen. Järjestys perustuisi monarkialle, feodalismille, militarismille ja uskonnollisuudelle. Monet hänen aristokraattiset aikalaisensa suhtautuivat voimistuvaan Aasiaan (mm. Japanin sotilasmahti) pelolla, mutta Ungern käänsi ”keltaisen vaaran” pelon päinvastaiseksi. Itä merkitsi hänelle toivoa, ja aasialainen rotu oli elinvoimaisempaa ja kykenevämpää valtion rakentamiseen. Venäjä oli häilyvä vyöhyke rappeutuneen lännen ja elinvoimaisen idän välissä, ja bolshevikkien valtaannousun jälkeen se vaikutti antautuneen lopullisesti juutalaisperäisen rappion ja itsetuhon voimille. Vain uusi Tšingis-kaani voisi pelastaa Pyhän Venäjän ja Euroopan.

Kurtz oli valistuksen lapsi ja Ungern-Sternberg äärimmäinen taantumuksellinen, mutta heitä yhdisti selkeä visio siitä, millainen parempi maailma olisi ja miten se saavutettaisiin. ”Pelkästään tahtoamme käyttämällä me voimme panna liikkeelle melkein rajattomasti voimaa palvelemaan hyvää”, julistaa Kurtz kirjoittamassaan raportissa. Raportin alareunaan hän on raapustanut horjuvalla käsialalla: ”Tappakaa ne saatanat!”

Kurtzin raapustus kiteyttää, miten suuri visio degeneroituu verenvuodatukseksi. Conrad käsittelee varsin vähän sairauden seuraavaa vaihetta eli sitä, miten verenvuodatuksesta tulee oma kulttinsa ja puhdistautumisen väline. Coppola korostaa tätä puolta elokuvamukaelmassaan: Marlon Brandon esittämä Kurtz ihailee Vietkongin sissien armottomia taistelumenetelmiä ja miettii, kuinka tehokkaita ne olisivatkaan ”oikeamielisten” käytössä.

Ungernin omat ajatukset olivat hyvin samansuuntaisia. Poliittisessa ohjelmaluonnoksessaan hän kirjoitti:

Taistelussa Venäjän tuhonneita ja häpäisseitä rikollisia vastaan on muistettava, että Venäjällä nyt vallitsevien täydellisen moraalin puutteen ja älyllis-fyysisen holtittomuuden johdosta ei ole mahdollista säilyttää vanhoja arvojärjestelmiämme. ”Totuus ja armo” eivät enää kelpaa. Vastedes on oltava vain ”totuutta ja armotonta kovuutta.”

Paronin äänenpainot ovat nietzscheläisiä, mutta hän ei halua hylätä koko juutalaiskristillistä moraalia. Vanhat arvot ovat edelleen oikeita, ne vain eivät päde taistelussa absoluuttista pahuutta vastaan. Ungern näki taistelun bolševikkikumouksellisia vastaan metafyysisenä yhteenottona pimeyden ja valon voimien välillä, ja näin perustavanlaatuisessa kamppailussa ei ollut sijaa armeliaisuudelle eikä epäröinnille. Itse väkivallasta tuli hengellinen elementti, vähän samaan tapaan kuin keskiajan ihmiset uskoivat kivun puhdistavaan voimaan. Ungern halusi ruoskia, polttaa ja silpoa moraalisen rappion alkutekijöihinsä, niin että uljas uusi panaasialainen imperiumi nousisi verestä ja tuhkasta.

Näine ajatuksineen Mongolian hullu paroni liittyy niiden 1900-luvun hallitsijoiden joukkoon, jotka uskoivat rakentavansa paremman maailman verellä ja tulella. Hänen äänenpainonsa ovat käytännössä samat kuin hänen vastustajillaan bolševikeilla. Lenin kumppaneineen piti armottomuutta hyveenä ja hellämielisyys vihollista kohtaan oli heille kaikkia inhimillisiä alhaisuuksia pahempaa. Myös he halusivat juuria rappeutuneen vanhan järjestyksen ja poliittisen opposition juurineen ja aloittaa paratiisinsa rakentamisen puhtaalta pöydältä.

Joseph Conrad tiivisti Kurtzin hahmoon kolonialismin ajan väkivallan ja ristiriitaisuudet. Pimeyden sydämen myöhemmät lukijat ovat nähneet romaanihenkilössä kuvauksen siitä yli-ihmisasenteesta, joka osaltaan vaikutti 1900-luvun joukkotuhojen syntyyn. Myös Ungern on hahmona myyttinen ja vertauskuvallinen. Venäjän historian yksi tyypillinen piirre on kuitenkin se, että Dostojevskin ja Gogolin hengentuotteita muistuttavia hahmoja ilmaantuu tosielämään kuin romaanin sivuilta karanneina. Sergei Netšajevissa tiivistyi vallankumousliikkeen pimeä ja nihilistinen puoli, Rasputinissa tsaarinvallan loppuaikojen rappio, Ungernissa imperiumin romahtamista seurannut sekasorto ja hävitys. Kaikkien kannalta olisi toki ollut parempi, että Ungern ja hänen myöhemmät hengenheimolaisensa, poliittista valtaa kahmineet messiaaniset psykopaatit, olisivat pysyneet turvallisesti fiktion piirissä, missä heitä olisi ollut helpompi kestää. Mutta toden ja fiktion rajaviiva on hämärä eikä se aina jää ylittämättä.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Arkistojen kätköistä, osa 1: Mencken



Lukijoiden iloksi ja Suomessa lähes tuntemattomaksi jäänyttä klassikkoa nostaakseni kierrätän nyt vanhaa materiaalia. Julkaisen tässä sarjan suomentamiani H. L. Menckenin aforistisia lauseita, jotka on poimittu hänen laajemmista kirjoituksistaan. Sarja on aiemmin ilmestynyt Kerberoksen numerossa 1/2009.

"Baltimoren viisaana" tunnettu Mencken oli amerikkalainen lehtimies, satiirikko ja yhteiskuntakriitikko. Häntä pidetään yhtenä vaikutusvaltaisimmista 1900-luvun alun amerikkalaisista kirjoittajista. Jonathan Swiftiä ja Mark Twainia ihaillut Mencken uskoi purevan ivan ja häväistyskirjoituksen voimaan. Hän kohdisti satiirinsa kärjen kaikkialle: patriotismiin, uskontoon, demokratiaan, oikeuslaitokseen, naisiin, miehiin... Kotimaastaan ja sen kulttuurista Menckenillä ei ollut kovin korkeaa käsitystä; hän ihaili "sivistyneempiä" Euroopan maita, etenkin Saksaa. Yhteiskunnallisilta näkemyksiltään hän oli avoimen elitistinen: hänen mielestään jokaisesta yhteisöstä ja yhteiskunnan ryhmästä nousee esiin rajallinen määrä merkittäviä ja kyvykkäitä yksilöitä, mikä johtaa eräänlaiseen luonnolliseen hierarkiaan ja aristokratiaan. Monet kotimaahansa pettyneet ja muualta virikkeitä etsimään lähteneet amerikkalaiset kirjailijat ottivat Menckenin oppi-isäkseen - heidän joukossaan mm. Ernest Hemingway, F. Scott Fitzgerald ja Richard Wright.


***


Julkkis on henkilö joka iloitsee siitä, ettei tunne kaikkia jotka tuntevat hänet.


Kyynikko on ihminen, joka haistaessaan kukkien tuoksun alkaa etsiskellä arkkua.


Idealisti on se, joka huomaa että ruusu tuoksuu paremmalta kuin kaali ja päättelee, että siitä saa myös paremman keiton.


Tuomari on lakitieteen opiskelija joka arvostelee omat tenttivastauksensa.


Kenen tahansa joka kiusaa ihmiskuntaa ajatuksilla pitää valmistautua siihen, että ne ymmärretään väärin.


Omatunto on anoppi jonka vierailu ei koskaan pääty.


Omatunto on sisäinen ääni joka varoittaa, että joku saattaa nähdä.


Yleinen äänioikeus ei ole tehnyt ihmisistä viisaampia ja vapaampia sen enempää kuin kristinusko on tehnyt heistä hyviä.


Yhdysvalloissa hyvistä teoista, niin kuin isänmaallisuudestakin, on tullut suosittu tunnuslause niille jotka haluavat myydä jotakin.


Vääryys on suhteellisen helppo kestää; oikeudenmukaisuus kirvelee.


On vaikea uskoa miehen puhuvan totta kun tietää, että itse valehtelisi hänen asemassaan.


On mahdoton kuvitella, että Goethe tai Beethoven olisivat olleet hyviä biljardissa tai golfissa.


Katolilaiselle naiselle on nykyään aivan sallittua ehkäistä raskautta matematiikan keinoin, vaikka häntä yhä kielletään käyttämästä fysiikan tai kemian keinoja.


Misogyyni: mies, joka vihaa naisia yhtä paljon kuin naiset vihaavat toisiaan.


Olittepa kymmenestä käskystä mitä mieltä tahansa, joudutte aina palaamaan siihen miellyttävään tosiseikkaan, että niitä on vain kymmenen.


Ihmisten kyky pitkästyttää toisiaan tuntuu olevan suunnattomasti suurempi kuin muilla eläimillä.


Oikeussalissa nauramisesta saa kuuden kuukauden vankeustuomion. Ellei tätä rangaistusta olisi, valamiehistö ei koskaan kuulisi todistajanlausuntoja.


Ihmisten vapauden puolesta taisteleminen on hankalaa, koska jatkuvasti joutuu puolustamaan roistoja. Sortavat lait nimittäin kohdistetaan ensimmäiseksi juuri roistoihin, ja sorto pitää pysäyttää alkuunsa jos se ylipäätään aiotaan pysäyttää.


Demokratiassa kukin puolue uhraa aina pääosan energiastaan todistaakseen, että muut puolueet ovat kelvottomia - kaikki tavallisesti onnistuvat ja ovat oikeassa.


Siveellinen ja kunniallinen ihminen eroavat toisistaan siten, että jälkimmäinen katuu häpeällistä tekoa silloinkin kun se onnistuu eikä siitä jää kiinni.

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Kultainen aikakausi













Sanotaan että lapsekas henki sijoittaa kultaisen aikakauden
jonnekin kauas menneisyyteen.
Mutta jonnekin se on sijoitettava.
Siellä se sentään on mahdollinen.


Katkelma on Paavo Haavikon runosta (kokoelmassa Runoja matkalta salmen ylitse, 1973). Sekä ilmestymisajankohtanaan että nyt runo ilmentää oppositioasennetta, koska se puolustaa mahdollisimman epämuodikasta asennetta: menneisyyteen kohdistuvaa nostalgiaa. Syytös taaksepäin tuijottamisesta on tämän hetken suosituimpia poliittisia lyömäaseita, ja sen kohteeksi joutuvat myös puolustautuvat: vain ani harva on ylpeästi ja avoimesti taantumuksellinen nostalgikko.

Nykyisen paradigman mukaan on menneisyyden ja tulevaisuuden miehiä, ja jälkimmäiset ovat automaattisesti oikeassa. Kyseessä ei ole mikään ylihistoriallinen ajattelutapa, vaan leimallisesti modernin ajan ilmiö: tunnemmehan historiasta sellaisiakin sivilisaatioita, jotka pitivät nykyhetkeään rappeutuneena versiona kaukaisesta ja lopullisesti kadonneesta kulta-ajasta ja odottivat tulevaisuudelta vain entistä syvempää rappiota.

Haavikon runo muistuttaa, että menneen haikailu ei ole perimmältään vähemmän rationaalinen asenne kuin usko loistavaan tulevaisuuteen. Tähän mennessä joka ainut utopia on muuttunut irvikuvakseen, eikä kerrassaan mikään takaa tulevaisuuden olevan nykyhetkeä saati menneisyyttä mieluisampi. Juuri tällä hetkellä tuntuu realistisimmalta odottaa ainakin Euroopan tulevilta vuosikymmeniltä lähinnä verta, hikeä ja kyyneleitä - ainakaan pätevää reseptiä taloudellisen syöksykierteen ja poliittisen hajaannuksen torjumiseksi ei kukaan ole vielä esittänyt.

Menneisyydessä on se hyvä puoli, että se on konkreettinen. Tulevaisuus on pelkkä kangastus, aivojen kummajainen jota ei ole eikä tule. Toki heijastamme menneeseen omia haaveitamme ja päähänpinttymiämme, mutta on myös aivan mahdollista tosiseikkoihin vetoamalla todeta, että tämä tai tuo asia oli silloin paremmin. Lähimenneisyyttä tarkastellessa tämä käy erityisen hyvin ilmi. Voin aivan vilpittömästi ja kokemusperäisesti sanoa, että 1980-luvulla Suomi oli parempi paikka kuin nyt. Silloin töitä oli jokaiselle halukkaalle ja työsuhteet kestivät. Postitoimistot, kaupat, kirjastot ja muut palvelut olivat maaseudullakin asukkaiden tavoitettavissa. Maa oli etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen muttei muusta maailmasta eristäytynyt. Ihmisten asennoituminen henkilökohtaiseen tulevaisuuteensa oli optimistinen.

Kaikki tämä muuttui 1990-luvulla. "Sukupolvikokemuksista" elämöiville hölmöille totean aina, että ainoa sukupolvikokemukseni on se, että koko 80-luvun ajan ikäisilleni hoettiin koulussa, että meillä on edessämme loistava tulevaisuus ja sitten 90-luvulla nämä puheet peruttiin. Kukaan ei enää uskonut astuvansa opintojen jälkeen automaattisesti työelämään. Eivätkä idyllin romahtamiselta säästyneet vanhemmatkaan: vanhainkoti, jossa äitini oli työskennellyt parikymmentä vuotta, lakkautettiin lamavuosina, hoidokit siirrettiin paikallisen terveyskeskuksen alimiehitetylle pitkäaikaisosastolle ja äitini joutui viidenkymmenen ikäisenä kouluttautumaan uuteen työhön. Koko 90-luku, tuo nihilismin ja tyhjännauramisen aikakausi, oli edellisen vuosikymmenen krapulaa.

Tietenkään en pidä 80-luvun Suomea minään kultaisena aikakautena tai ihanneyhteiskuntana. Nykyään tiedän, että tuo vuosikymmen oli kaunis uni joka ei voinut kestää. Silloinen hyvinvointi perustui hyvin vetävälle idänkaupalle ja kasinotaloudelle, ja näiden kuplien puhjetessa Suomi jäi tyhjän päälle. Mutta emotionaalisella, kokemuksellisella tasolla olojen huonontuminen on ollut täysin kiistämätöntä, eikä mikään sittemmin ulottuvillemme tullut kulutushyödyke tai teknologian vempain ole korvannut silloin menetettyä perusturvallisuuden tunnetta. Ja onko "edistys" tai "rappio" ylipäätään mitattavissa millään muulla kuin subjektiivisella asteikolla?

Jos puhutaan "kultaisesta aikakaudesta" Haavikon tarkoittamassa mielessä, se on maailmankatsomuksellinen kiintopiste oman kokemuksen ulottumattomissa sijaitsevassa menneisyydessä. En ole aivan varma, onko minulla sellaista. Kansallisessa mittakaavassa se voisi kenties olla 1920-30-luku eli ensimmäisen tasavallan aika, jolloin Suomi oli omavarainen ja ulkopoliittisesti itsenäinen ja jolloin kirjoitettiin leijonanosa parhaasta suomenkielisestä kirjallisuudesta. Koko länsimaisen kulttuurin mittakaavassa se saattaisi olla Euroopan sydänkeskiaika tai 1600-luku. Olennaista on, että mennyt kulta-aika on kiintopiste ja osin abstrakti ihanne eikä malli sille, miten asiat pitäisi nykypäivänä järjestää.

Menneisyyden kunnioittaminen on edeltävien sukupolvien viisauden hyödyntämistä, ei pyrkimystä palauttaa eilispäivä takaisin sellaisenaan. Vaikka tunnen voimakasta sympatiaa esimerkiksi absoluuttista monarkiaa, sääty-yhteiskuntaa ja keskiajan yleiseurooppalaista katolista kulttuuria kohtaan ja pidän niitä huomattavasti maallista liberaalia demokratiaa sivistyneempinä, suhtaudun hyvin skeptisesti niihin jotka haaveilevat niiden palauttamisesta. Nuo elämänmuodot vastasivat oman aikansa tarpeisiin, ja sittemmin näille leveysasteille ovat vakiintuneet hyvin erilaiset hallintoperinteet. Niiden kanssa on elettävä, pitipä niistä tai ei.

Toisaalta menneisyyden restauraatiosta haaveilevia konservatiiveja tai traditionalisteja lienee perin vähän. Menneeseen palaamisesta haaveilee nykyään lähinnä vasemmisto, mikä näkyy varsinkin suhtautumisessa edellä käsittelemääni 80-lukuun. Täkäläiset vasemmistopoliitikot, Paavo Arhinmäki etunenässä, ovat julistaneet sosialismikseen ruotsalaisen hyvinvointivaltion ja tarjoavat kapitalismin vaihtoehdoksi paluuta raskaan valtiokoneiston ja suuren sosiaalisektorin malliin. Ulkomaillakin vain harvat tolkulliset vasemmistolaiset yksityisajattelijat, kuten edesmennyt Tony Judt, ovat tosissaan ymmärtäneet miten toivotonta hyvinvointivaltion säilyttäminen vanhassa muodossaan on valtioiden velkataakkojen paisuttua gargantuamaisiksi. Tiukasti selkä todellisuuteen päin seisovat myös ne, jotka edelleen pitävät EU:ta loistavan tulevaisuuden lippulaivana ja tarjoavat ketjureaktiona etenevän kriisin ratkaisuksi lisää tukipaketteja ja lisää integraatiota.

Menneisyyden kunnioittaminen ja siihen takertuminen ovat kaksi eri asiaa. Ja takertujat ovat usein muualla kuin yleisesti luullaan.



(Aiheeseen suoraan liittymätön peräkaneetti. Tämän merkinnän kuvituksena on Jean-Auguste-Dominique Ingresin maalaus "Kulta-aika" vuodelta 1862. Olen monesti harmitellut sitä, kuinka aliarvostettu tämä merkittävä uusklassistinen maalari nykyään on. Useimmat taidehistorioitsijat arvostavat enemmän Ingresin aikalaista ja arkkivihollista Eugène Delacroix'ta. Delacroix'n tuhruisia ja kömpelöitä teoksia katsellessa voi vain ihmetellä, miksi näin on. Kaikkein käsittämättömintä on Delacroix'n maine suurena erootikkona; Ingresin työt kun ovat eroottisia sanan varsinaisessa merkityksessä Delacroix'n kyetessä vain perverssiin hekumallisuuteen. Syynä vääristymään on tietenkin taitoa ja välineen hallintaa väheksyvä ajan henki, jolle Ingresin kaltaiset virtuoosit ovat "kylmiä" ja "akateemisia", ja Delacroix'n kaltaiset roiskijat ihastuttavan eksentrisiä. Tämän esimerkin pohjalta saisi helposti tehtyä laajempaakin analyysia, mutta jääköön se toiseen kertaan.)

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Konekiväärin vuosisata
















Modernia maailmaa on mahdoton ymmärtää tuntematta konetuliaseiden kehitystä. Parhaiten asia käy selväksi historioitsija John Ellisin nerokkaasta pienestä kirjasta The Social History of the Machine Gun (1975). Ellisin selvitys konekiväärin vaiheista on kuvaus siitä, miten teknologinen keksintö mullistaa kaiken, mutta eri tavalla kuin oli tarkoitus.

Tulivoiman kehityksellä on aina ollut vaikutusta sodankäyntiin: Englanti voitti Ranskan Agincourtissa varsijousia nopeampien pitkäjousten avulla, ja pienet konkvistadorijoukot löivät lukumäärältään ylivoimaiset atsteekit ja inkat musketeillaan ja tykeillään. Mutta itse sodankäynnin luonne ei mainittavasti muuttunut ennen teollista aikaa. Edeltävillä vuosisadoilla keksijät kehittelivät monipiippuisia musketteja joilla voitiin ampua suuria kuularyöppyjä, mutta raskautensa ja kömpelyytensä vuoksi niillä ei juuri ollut käyttöä taistelussa. Automaattisen ruutiaseen kehittämisen esti yksinkertaisesti se, ettei sen aikaisilla menetelmillä ollut mahdollista valmistaa koneistoja, jotka kestäisivät sarjatulen aiheuttaman paineen ja kuumenemisen.

Ellis korostaa, että konekivääri oli oleellisesti amerikkalainen keksintö. Ei pelkästään siksi, että konekiväärin keksijät ja kehittäjät - Gatling, Maxim, Browning ja Lewis - olivat amerikkalaisia, vaan siksi että Yhdysvalloissa saavutettiin ensimmäisenä aineelliset edellytykset automaattisen tuliaseen rakentamiselle ja sarjatuotannolle. Yhdysvallat teollistui nopeasti, koska siellä ei juuri ollut työläisiä, jotka olisivat voineet käynnistää laajamittaisen tuotannon pelkkien kädentaitojensa avulla. Amerikkalaisilta puuttuivat eurooppalaisten käsityöläisten traditiot ja instituutiot, joten heidän oli panostettava tuotantokoneisiin, kestävämpiin metalleihin ja tuotannon yhä tarkempaan standardisointiin. Mekaniikan kehitys oli alusta saakka läheisessä yhteydessä käsiaseita valmistavan teollisuuden kanssa. Tätä taustaa vasten ei ole erityisen ihmeellistä, että ensimmäisen luotettavan automaattiaseen kehitti vuonna 1861 Richard J. Gatling, maanviljelijän ja keksijän poika Pohjois-Carolinasta.

Gatling-kiväärissä oli 6-10 lukollisen piipun ryhmä, jota pyöritettiin käsiveivillä niin, että piiput laukesivat ja lataantuivat yhteisestä patruunan syöttölaitteesta. Kyseessä ei siis ollut täysautomaattinen ase, sillä se vaati ulkopuolisen voimanlähteen - käsiveivin, myöhemmin sähkömoottorin - toimiakseen. Vasta vuonna 1883 Hiram Maxim kehitti rekyyliin perustuvan latausmekanismin ja rakensi ensimmäisen varsinaisen konekiväärin. Gatlingia voisi luonnehtia mekaaniseksi konekivääriksi, mutta sellaisenakin se oli tulivoimaltaan vallankumouksellinen.

Gatlingin ase valmistui samana vuonna kuin syttyi Yhdysvaltain sisällissota, maailman ensimmäinen moderni sota. Sisällissodassa käytettiin ensimmäistä kertaa mm. rautatietä, lennätintä ja jopa alkeellista sukellusvenettä, mutta aiemmista sodista sen erotti ennen kaikkea se, että molemmat osapuolet heittivät kaikki voimavaransa toista vastaan, ja kynnys yksittäisen rivisotilaan uhraamiseen oli matalampi kuin koskaan aiemmin. Yhden ratkaisevan taistelun voittaminen ei enää riittänyt, vaan vastustajan voimavarat pyrittiin kuluttamaan loppuun taistelu taistelulta. Tämä oli myös tärkeä syy siihen, että sota päättyi etelän häviöön. Koska sen joukot olivat selvästi unionin armeijaa pienemmät, konfederaation sodanjohto pyrki pakottamaan vihollisensa rauhanneuvotteluihin sarjalla nopeita, näyttäviä voittoja. Aluksi suunnitelma näytti toimivan, koska etelävaltioiden kenraalit olivat strategisesti huomattavasti lahjakkaampia kuin pohjoisen, mutta Robert E. Leen kärsittyä pahan tappion Gettysburgissa edessä oli näännytystaistelu, jota resursseiltaan heikompi konfederaatio ei enää mitenkään voinut voittaa. Lisäksi konfederaation kenraalit olivat yhä sitoutuneita vanhoihin sodankäynnin herrasmiessääntöihin ja haluttomia ryhtymään totaaliseen sotaan, jollaiseksi "war between the states" muuttui viimeistään Shermanin marssiessa kohti Atlantaa.

Sodan lopputulokseen Gatlingeilla ei juuri ollut vaikutusta: niitä käytettiin lähinnä siltojen, kapeiden solien ja vastaavien strategisesti tärkeiden paikkojen puolustamiseen, eikä niiden todellinen potentiaali kertaakaan päässyt esiin. Vasta sodan jälkeen, Gatlingin myytyä keksintönsä Eurooppaan, uusi ase näytti kyntensä vuosisadan lopun siirtomaasodissa. Gatlingit ja niitä edistyneemmät Maximit olivat täydellinen imperialismin työkalu, jolla pienet retki- ja siirtokunnat pystyivät puolustautumaan moninkertaisesti suurempia alkuasukasjoukkoja vastaan. Ilman konekivääriä eurooppalaisten olisi ollut mahdotonta pitää hallussaan muun muassa Rhodesiaa, Ugandaa ja Tansaniaa. Pelkin keihäin aseistautuneet alkuasukkaat lakosivat luotisateeseen ja verilöylyä seurannut runoilija Hilaire Belloc kiteytti: "Thank God that we have got / The Maxim gun, and they have not."

Konekiväärin tuhovoimaisuudesta huolimatta, tai pikemminkin sen takia, monet uskoivat sen palvelevan humanistisia päämääriä. Itse Richard Gatling, joka oli kauhistunut todistamiaan USA:n sisällissodan kärsimyksiä, ajatteli että hänen keksintönsä poistaisi suurten armeijoiden tarpeen ja jättäisi suuret ihmisjoukot sodankäynnin rasitusten ulkopuolelle. Suuret sotajoukot olisivat tarpeettomia, kun yksi konekivääriampuja vastaisi sataa kiväärimiestä. Jotkut myös uskoivat, että uuden aseen hirmuisuus nostaisi kynnystä ylipäätään ryhtyä sotaan - aivan samoinhan ajateltiin myöhemmin ydinaseista.

Mutta huolimatta konekiväärin voimannäytöstä siirtomaasodissa ase ei herättänyt innostusta ammattisotilaspiireissä. Yksikään korkea länsimainen sotilaskomentaja ei uskonut sen muuttavan sodankäynnin luonnetta merkittävällä tavalla. Konetuliaseet olisivat korkeintaan lisuke, jota voitaisiin hyödyntää erityisissä tilanteissa; ratkaiseva merkitys olisi edelleen nopeasti liikkuvilla ratsuväkiosastoilla ja avoimella kentällä mies miestä vastaan käydyillä kamppailuilla. Syynä upseerien nihkeyteen oli heidän yhteiskunnallinen taustansa. Kun teollistuva yhteiskunta nosti valtaan kokonaan uudet eliitit, etenkin Euroopassa armeijoista tuli vanhan aristokratian viimeinen linnake. Yhteiskunnallisesti eristyneinä aatelisupseerit vaalivat edellisille vuosisadoille kuuluvia käsityksiä sodankäynnistä. Kyse ei ollut pelkästä vanhoillisuudesta ja sopeutumiskyvyttömyydestä, vaan romanttis-individualistisesta oppositioasenteesta massojen ja teknologian aikakaudella: upseerit uskoivat yhä kunniaan, henkilökohtaiseen rohkeuteen ja muihin perinteisiin soturihyveisiin. Heille ihminen oli aina viime kädessä voimakkaampi kuin kone. Konekivääri saattoi olla tehokas torjuttaessa puolialastomien kaffirien laumoja, mutta tuskinpa sillä sentään olisi suurta merkitystä kulttuurikansojen välisissä kamppailuissa.

Sitten syttyi ensimmäinen maailmansota, ja kaikkihan tietävät mitä silloin tapahtui. Kaikista rintamilla käytetyistä uusista aseista konekivääri muutti ratkaisevimmin sodan luonnetta. Siitä tuli taistelukentän todellinen valtias: se teki ennen niin merkittävän ratsuväen mahdottomaksi käyttää, pysäytti armeijat neljäksi vuodeksi kuluttavaan asemasotaan ja muutti taistelut resurssien haaskuuksi, jossa yksilöllä ja hänen rohkeudellaan ei ollut enää mitään merkitystä. Jo 1700-luvun linjataktiikka (joka oli ennen konetuliaseiden läpimurtoa ainoa keino tulen keskittämiseksi) oli tehnyt yksittäisen rivisotilaan selviytymisestä sattumankauppaa, mutta aivan toivottomaksi hänen asemansa muuttui avoimen kentän läpi vastustajan juoksuhautoja kohti tehdyissä massahyökkäyksissä. Kuten eräs saksalainen konekiväärimies totesi: "Meidän ei tarvinnut edes tähdätä, ammuimme vain heitä päin." Mutta miljoonat kuolleetkaan eivät saaneet kenraaleja tarkistamaan käsityksiään ennen sodan viimeistä vuotta. Ellis kuvaa sarkastisesti sotilasjohtajien asemaa uudessa tilanteessa:

Tulivoima hallitsi täydellisesti taistelukenttää ja vastapuolten kenraalit tuijottivat kyvyttöminä toisiaan, tajuamatta täysin miksi heidän suuruudenhullut strategiset teoriansa olivat osoittautuneet niin harhaanjohtaviksi.

Vanha aristokraattinen soturikulttuuri säilyi yhdellä erillisellä sektorilla, tarkemmin sanottuna taistelukenttien yläpuolella. Konekivääri keksittiin yhdistää vastikään sota-aseeksi omaksuttuun lentokoneeseen, mutta ilmasodassa siitä ei tullut joukkotuhoasetta, vaan se mahdollisti uudenlaisen ritarikultin synnyn. Ennen tehokkaan laivuetoiminnan ja strategisten pommitusten kehittymistä ilmataistelu oli yksilölaji, jossa lentäjät ottivat yhteen puusta ja raudasta valmistetuilla huterilla koneillaan. Siinä lentäjän taidoilla, rohkeudella ja häikäilemättömyydellä oli edelleen merkitystä, ja Albert Ballin ja Manfred von Richthofenin kaltaisista ansioituneista ässistä tuli maailmansodan nimekkäimpiä miehiä. (Kuvaan sopii, että monet heistä olivat entisiä ratsuväen upseereja, jotka vanhan aselajinsa käytyä hyödyttömäksi vaihtoivat hevosensa lentokoneeseen. Usein ilmavoimien sotilasarvotkin, kuten Saksan ilmavoimien Rittmeister, oli kopioitu suoraan ratsuväestä.) Kaikkien osapuolten propaganda huomasi tilaisuutensa nostaa ilmojen miehet suuren yleisön sankareiksi, kun sankaruus ja yksilöllisyys näyttivät tyystin kadonneen maan päältä.

Ensimmäisessä maailmansodassa maksettiin modernin sodankäynnin oppirahat. Sen jälkeen itsepäisimmillekin oli selvää, ettei menneeseen ollut enää paluuta. Vuonna 1916 kokeilluista panssarivaunuista muodostui vastakeksintö konekiväärille. Niiden turvin jalkaväki saattoi edetä konekivääritulessakin, ja niiden käyttö teki seuraavasta suursodasta ensimmäistä paljon liikkuvamman. Lisäksi kehitettiin konepistooleja ja myöhemmin rynnäkkökiväärejä, jotka lisäsivät yksittäisten sotilaiden tulivoimaa. Mutta kaatuneiden lukumäärä ei suinkaan pienentynyt, ja toisessa maailmansodassa myös siviiliväestö joutui suuressa mittakaavassa sotatoimien kuten ilmapommitusten kohteeksi.

Ellis pitää konekivääriä yhtenä lenkkinä ydinpommiin päättyvässä joukkotuhoaseiden ketjussa, joka on vaarassa kuristaa koko inhimillisen sivilisaation. Tässä näkyy kirjoitusajankohta, kylmän sodan maailma. Sosialismin romahdettua ydinsodan vaara väheni suuresti, ja perinteinen sodankäyntikin on muuttunut hyvin erilaiseksi kuin 1900-luvulla. Kaikkien merkittävien sodankäynnin teoreetikkojen mielestä suurten asevelvollisuusarmeijoiden aika on ohi: ne ovat liian kalliita varustaa ja ylläpitää, ja kärsivät taistelussa kestämättömiä tappioita. Sodankäynnin tulevaisuus kuuluu pienehköille, hyvin palkatuille, varustetuille ja motivoiduille ammattisotilaiden joukoille. Olemme siis hitaasti mutta vääjäämättömästi palaamassa keskiaikaistyyppisiin palkka-armeijoihin. Historiallinen kehitys on kääntänyt kelkkaansa ja Richard Gatlingin ennustus suurten armeijoiden käymisestä tarpeettomiksi on osittain toteutunut. Mutta sodista ei ole tullut ritarillisempia eikä vähemmän tuskallisia. Sen on voinut helposti havaita seuraamalla viime aikojen sotia Irakissa, Afganistanissa, Tshetsheniassa...

Filosofi Carl Schmittin mukaan modernille ajalle tyypillistä on poliittisen ja sotilaallisen vihollisen muuttuminen absoluuttiseksi viholliseksi. Westfalenin rauhasta 1648 ensimmäiseen maailmansotaan kestäneen kansainvälisen järjestyksen aikana vihollinen ja tämän oikeudellinen asema tunnustettiin. Vihollisen kanssa voitiin neuvotella ja tehdä sopimuksia, eikä sodan tarkoituksena ollut tämän täydellinen lyöminen tai tuhoaminen. Niinpä sodat pysyivät suhteellisen rajattuina. Paradoksaalista kyllä, ihmisoikeuksia ja humanismia korostavana nykyaikana vastustajan sotilaallinen nöyryyttäminen ei riitä, vaan se on joko alistettava tai tuhottava. Schmittin poliittista filosofiaa käsittelevässä esseessään (Kerberos 1/2012) Rami Leskinen kirjoitti:

Nykyajalle on myös tyypillistä vihollisen epäinhimillistäminen. Toisin kuin saattaisi olettaa, tähän ovat syyllistyneet yhtä lailla liberaalidemokraattiset kuin totalitaarisetkin valtiot. Tästä on hyvänä esimerkkinä Yhdysvaltojen toimet Afganistanissa: amerikkalaiset eivät näe afgaanitaistelijoita vihollisena, jolla on oikeudet, vaan epäinhimillisinä subjekteina, joilta pitää riistää kaikki toimintaedellytykset nyt ja tulevaisuudessa. (...) Yleisesti ottaen ongelman ytimenä on Schmittin mukaan se, että vaikka ihmisoikeuksien perusteella jokainen ihminen on osallinen ihmisyydestä ja kuuluu ihmiskuntaan, joutuu ihmisoikeuksien puolesta taisteleva taho kieltämään viholliseltaan tämän luovuttamattomat oikeudet.

Konekivääri ilmestyi sotanäyttämölle aikana, jolloin länsimaissa oltiin siirtymässä tähän ajattelumalliin. Sen keksijät uskoivat keksinnön rajoittavan sodankäyntiä, mutta siitä tulikin rajoittamattoman, totaalisen sodan välikappale. Samoin käynee kaikille aseteknologian keksinnöille niin kauan kuin vihollista ei nähdä tasaveroisena vastustajana vaan pahuuden ruumiillistumana.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Kunnia ja feminiininen kulttuuri














Reilun viikon takainen Hyvinkään ampumistapaus osoittaa, että tämäntyyppiset väkivallanteot ovat Suomessakin tulleet ilmeisesti pysyväksi osaksi elämää. Ainakin on vaikea keksiä, miten niitä voisi kokonaan estää. Avoimessa yhteiskunnassa, joka perustuu jonkinasteiselle luottamukselle kansalaisia kohtaan, on vähän keinoja havaita ja pysäyttää vakavissaan joukkomurhaa suunnitteleva ihminen.

Pitäisi ainakin olla selvää, että mihinkään yksittäiseen ilmiöön kuten aselakeihin tai videopelien levitykseen puuttumalla ei asiaa ratkaista. Tämän tajutakseen ei tarvitse katsoa kovin kauas menneisyyteen. Omassa lapsuudessani 1980-luvulla isäni säilytti hirvikivääriä lukitsemattomassa komerossa ja patruunoita työpöytänsä laatikossa. Monessa muussa kodissa metsästyskiväärit ja haulikot roikkuivat seinällä. Silloinkin oli väkivaltaviihdettä, tosin Valtion elokuvatarkastamo leikkasi elokuvista brutaaleimmat kohdat pois. Kouluampumiset ja muut silmittömät verilöylyt olivat kuitenkin tuntematon ilmiö.

Ainoa vanhan Suomen huomionarvoinen ampumistapaus oli sattunut Pihtiputaalla 1969, kun pienviljelijä Tauno Pasanen oli ampunut neljä häntä pidättämään tullutta poliisia, mutta tuokin tragedia oli luonteeltaan kovin erilainen kuin 2000-luvulla Jokelassa ja Kauhajoella tapahtuneet. Pihtiputaan tapaus muuten muistuttaa jonkin verran Hyvinkään ammuskelua: kummassakaan tekijällä ei selvästi ollut mitään etukäteistä suunnitelmaa, vaan jokin naksahti yhtäkkiä humalaisen ja ahdistuneen miehen päässä. Asekin oli samanlainen, hirvikivääri, vaikka Pasanen oli parempi ampuja. Nyt olisikin kiinnostavaa kaivaa esiin tapausta koskevaa lehtikirjoittelua vuodelta '69 ja verrata sitä kaikkeen Hyvinkäästä viime viikolla kirjoitettuun. Veikkaan, että tuolloin ei noussut aivan vastaavaa hysteriaa eikä halua lisätä kieltoja ja rajoituksia.

Ihminen etsii luonnostaan helppoja selityksiä. Kun puuttuu kykyä, keinoja ja tahtoa ymmärtää kokonaistilannetta - siihen puuttumisesta puhumattakaan - etsitään jokin itsestä vastenmieliseltä tuntuva yksittäisilmiö ja vaaditaan lakeja sitä vastaan. Jälleen kerran ovat päässeet ääneen kaikki ne, joiden mielestä yksityishenkilöille myönnetyt aseen hallussapitoluvat ovat järjettömän väkivallan alku ja juuri, ja jälleen kerran heille on pitänyt yksityiskohtaisella faktatiedolla osoittaa, että he ovat väärässä.

Mutta en nyt ole kiinnostunut heistä. Hyvinkään kaltaisten tapahtumien jälkimainingeissa nousee esiin myös laajempaan kokonaisnäkemykseen pyrkijöitä. Tyypillisimmillään he väittävät, että murhat eivät ole suoranaisesti aselakien tai first person shooting -tietokonepelien syytä, vaan ilmentymiä "maskuliinisesta väkivaltakulttuurista", joka on heidän mukaansa voimissaan erityisesti Suomessa. Kauhajoen kouluampumisen jälkeen vuonna 2009 nousi julkisuuteen historiantutkija Ville Sarkamo, jonka aiheen tiimoilta Helsingin Sanomiin kirjoittama pääkirjoitus on taas kiertänyt internetin keskustelupalstoilla. Hänen mukaansa Suomessa vallitsee "soturiarvoja ihannoiva kulttuuri", josta veriteot kumpuavat:

Sotaisuutta ja erikoislaatuisuutta korostetaan liittämällä väkivaltaisuuteen myönteisiä mielikuvia. Urhoollisuus ja sankaruus liitetäänkin ensi sijassa aina sotilaisiin. Myönteisyys, jolla suhtaudutaan nyrkkitappeluihin, aseisiin ja sotimiseen, on meillä hyväksyttyä – liittyyhän vahva maanpuolustustahtomme samoihin arvoihin.

Samansuuntaisesti on viime viikolla kirjoittanut toimittaja Meri Valkama, jonka mielestä väkivalta on osa yleisesti hyväksyttyä miehistä käyttäytymiskoodia:

Sitä en kuitenkaan voi olla miettimättä, miten kulttuurimme muuttuisi, jos lakkaisimme toistelemasta typerää lausetta, jonka mukaan ”pojat ovat poikia”? Jos lakkaisimme antamasta jo aivan pienille poikalapsille signaalin, että väkivalta on osa heidän luonnettaan. Jos kipuaisimme lumilinnan päälle, tarttuisimme mukiloivia lapsia kädestä ja tekisimme selväksi, että väkivalta on väärin, aina ja poikkeuksetta – riippumatta siitä, kuka sen toteuttaa.

Toissapäivänä Valkama puolusti käsityksiään kansanedustaja Jussi Halla-ahon arvosteltua niitä. Hän viittasi brittitutkimukseen, jonka tulosten mukaan pojat, jotka käyttäytyvät tyttömäisesti, eivät puolusta itseään ja ovat passiivisia liikunnassa, joutuvat helposti alistetuiksi koulumaailmassa.

Näen koululaitoksen, joka (toivottavasti tiedostamattaan) vahvistaa vaarallisia stereotypioita – niitä, jotka tukevat väkivaltaista käytöstä. Näen myös muun yhteiskuntamme: Lelukauppojen hyllyt, joissa maskuliinisten, usein väkivaltaa käyttävien supersankareiden naamiaisasut suunnataan pojille ja prinsessa-asut tytöille; hyllyt, joissa pyssyleluilla houkutellaan poikia ja nukeilla tyttöjä.

Valkama kuuluu siihen tiedostavaan ihmistyyppiin, joka haluaa vapauttaa meidät sukupuolirooleista, noista "vaarallisista stereotypioista". Nykyään feministit ja heidän laahustaan kantavat profeministimiehet ovat alkaneet korostaa, että tasa-arvoideologiassa on kyse myös miesten emansipaatiosta: he kyseenalaistavat ajatuksen, että miehen pitäisi käyttäytyä perinteisen miesihanteen mukaisesti vain siksi, että hänellä sattuu olemaan Y-kromosomi. Mutta mihin he haluavat vapauttaa miehet?

Ei pidä antaa kauniiden puheiden hämätä. Todellisuudessa nämä "vapauttajat" eivät halua miehen olevan vapaasti oma itsensä, vaan korottavat feminiinisinä pidetyt ihanteet maskuliinisina pidettyjen yläpuolelle. Heidän peräänkuuluttamansa sukupuolirooleista ja stereotypioista vapaa "ihminen" on kaikesta aggressiivisuudesta ja kunniantunnosta riisuttu, pasifistinen, kotitöitä rakastava, riskinottoa karttava, itseään psykologisoiva, naisia ihaileva. Hän ei ole uhka kenellekään. Hän "ilmaisee tunteitaan avoimesti" silloin kun nuo tunteet ovat oikeita - on sanomattakin selvää, ettei oikeus tunteiden ilmaisuun kata aggressioita tai voimaa sisältäviä emootioita. Sanalla sanoen "ihminen" on kotieläin ja tohvelisankari.

On helppo huomata, kuinka paljon enemmän perinteinen kova sankarimies vetoaa keneen tahansa itsekunnioituksensa säilyttäneeseen. Olisiko Lauri Törni käyttänyt pyöräilykypärää tai leikkinyt seuraleikkejä häissä? Olisiko Nikke Pärmi analysoinut tunteitaan naisten vetämissä terapiaryhmissä?

Valkamat ja muut emansipaation peräänkuuluttajat haluavat kitkeä maskuliinisuudesta kaiken valtaan, voimaan, hyökkäävyyteen ja kunniaan liittyvän - eli kaiken sen, mikä siinä varsinaisesti on maskuliinista. Kuten Jack Donovan kirjoittaa, mieheyden ydin ei ole säyseä eikä mukava:

The primal, essential, paleo-masculine root of masculinity is strength, defined as the ability and drive to exert one’s will over objects, over nature, over other men, and over oneself. The root is violent, terrible and brutish. Teeth bared, the eternal masculine asserts and exerts itself, seeking triumph and dominion. For men living in a civilized world, the pure masculine is a Jungian shadow. We see the ecstasy of its bestial abyss in the wild, flashing eyes of rabid sports fans and fighters. We tap into it during sex.

Olen aiemmin kirjoittanut, millaisen sotkun koko emansipaatioprojekti on saanut aikaan. Modernissa maailmassa miehellä ei enää ole roolia, johon astua ja joka tarjoaisi viettipohjaista käyttäytymistä suitsivia kunnia- ja käytöskoodeja. Tässä ympäristössä pojista kasvaa joko vätyksiä, jotka eivät kykene olemaan aggressiivisia edes itseään puolustaakseen, tai öykkäreitä jotka eivät osaa lainkaan hillitä aggressiivisuuttaan ja osoittavat sitä heikompiaan rääkkäämällä. Mitään positiivista miehen mallia näiden ääripäiden väliltä ei tämä feminiinis-metroseksuaalinen kulttuuri tarjoa. Kenties ammuskelujen ja muiden silmittömien väkivallanpurkausten juuria kannattaisi etsiä siitä eksyneisyydestä, yksinäisyydestä ja turhautuneisuudesta, jota omamme kaltaisessa yhteiskunnassa kasvava mies tuntee?

Kaikki kouluampujat ovat kokeneet jossakin vaiheessa elämäänsä vakavaa koulukiusaamista. He ovat nörttejä, joilla ei ole pääsyä miesten yhteisöön, paitsi nyrkkeilysäkiksi. Kun heitä on riittävän kauan nöyryytetty ja alistettu, he lunastavat mieskunniansa teurastamalla mahdollisimman monta ihmistä. Veriteko ei kohdistu vain kiusaajiin, vaan koko välinpitämättömään kouluyhteisöön, jolta on puuttunut keinoja tai halua pysäyttää kiusaajien mielivalta. Veikkaan, että suuri osa ampumistapauksista saataisiin estettyä, jos opettajat ja vanhemmat puuttuisivat tiukemmin ja ajoissa kiusaamiseen.

Mutta koko ongelma on monimutkaisempi. Paitsi että kiusaamista ei aina edes huomata, osa sen uhriksi joutuneista edustaa ihmistyyppiä, joka ajautuu päähänpotkitun rooliin kaikissa ympäristöissä. Siinä missä useimpien piina päättyy yläasteen jälkeen, nämä yksilöt kokevat syrjintää ja rääkkäämistä opiskelu- ja työpaikoissaankin. Vuonna 2008 Suomen Kuvalehti haastatteli Lauria, potentiaalista joukkomurhaajaa. Hän kertoi kouluaikojen kuvion toistuneen kaikkialla myöhemmässä elämässä: "Minä ikään kuin jalostan hyvissä ja kunniallisissa ihmisissä heidän pimeää puoltansa, tarjoan kohteen, johon ihmiset pystyvät purkamaan sitä." Hän ei myöskään koskaan sisuuntunut siinä määrin, että olisi puolustanut itseään ja oikeuksiaan, vaan alistui rooliinsa ja elätteli mielessään verisiä kostofantasioita. Lähipiirikään ei kannustanut Lauria ottamaan miehekkäästi kohtaloa omiin käsiinsä: kun hän valitti äidilleen koulukiusaamisesta, äiti kehotti vain kääntämään toisen posken, koska "meillä kaikilla on taakkamme kannettavana". Niinpä Laurista kasvoi kävelevä aikapommi, joka onneksi kuitenkin tajusi tilansa ja haki psykiatrista hoitoa ajoissa.

Tällaisten yksilöiden olisi ensiarvoisen tärkeää löytää itsestään terve maskuliininen kunniantunto. Jokaisessa yhteisössä on omat öykkärinsä, jotka nauttivat heikompiensa piinaamisesta ja innostuvat vain lisää, jos uhri ei puolustaudu. Kun muistelen omia yläasteaikojani, kadun eniten sitä etten kertaakaan rohjennut lyödä kunnolla takaisin jouduttuani jonkun luokan öykkärin palloteltavaksi. En olisi fyysisesti heikompana tietenkään pärjännyt tappelussa, mutta olisinhan voinut käyttää jotakin lyömäasetta, ja ainakin olisin antanut viestin että minuun käsiksi käymällä ottaa jonkinmoisen riskin. Isottelijat uskovat ja kunnioittavat vain voimaa. Ennen kaikkea vastaan paneminen olisi lisännyt itsekunnioitustani - olisin todistanut itselleni, etten ole passiivinen uhri vaan itsenäinen, toimintaan kykenevä mies. Osasyynä väärään asenteeseeni olivat epäilemättä kaikenlaiset pasifistiset ja feministiset ajatukset, joita oli tarttunut minuun lukemastani kirjallisuudesta ja joiden mukaan kaikki traditionaalinen maskuliinisuus kunniakäsityksineen oli pahasta.

Onneksi tajusin ennen pitkää, ettei maailman barbaarisuutta poisteta posken kääntämisellä eikä kärsittyä vääryyttä voi sovittaa tappamalla joukoittain ihmisiä. Barbaarisuuden keskellä on elettävä ja sitä vastaan on osattava puolustautua muuttumatta itse barbaariksi. Toisin kuin nykyinen psykopuhe väittää, haavoittuvuus ei ole voimaa - se on vain alttiutta kaltoinkohtelulle ja hyväksikäytölle. Mutta kaikki feminiinistyneen näennäisempaattisen kulttuurin uhrit eivät saa tilaisuutta tajuta tätä. Edellä siteerasin historioitsija Sarkamoa, joka oli huolissaan suomalaisesta "soturikulttuurista". Joskus toivon, että tämä rähinöitsijöiden ja uusavuttomien hedonistien maa todella olisi soturikulttuuri. Menneisyyden soturikulttuureja tarkastellessa huomaa, että ne perustuivat kaikelle muulle kuin tunkkaiselle ja kontrolloimattomalle väkivallalle: niihin kuuluivat tarkat kunnia- ja käytöskoodit, joita soturin ei sopinut rikkoa. Samuraiden bushido-koodin hyveitä olivat muun muassa oikeudenmukaisuus, velvollisuudentunto, kohteliaisuus, rehellisyys, armeliaisuus ja huolenpito vanhuksista. Hyvinkään kaltaiset puolustuskyvyttömien ihmisten surmaamiset olisivat soturikulttuurissa häpeällisiä, samoin kuin heikompien sadistinen kohtelu. Soturiyhteisössä sivullinenkin löytää usein paikkansa: olen tavannut useitakin koulussa heittopussin asemassa olleita, jotka ovat pärjänneet hyvin armeijassa ja löytäneet puuttuvan omanarvontuntonsa sieltä.

Suomi tarvitsee enemmän soturihyveitä.