perjantai 28. syyskuuta 2012

Esitelmäni Céline-seminaarissa 27.9.2012




(Louis-Ferdinand Célinen romaani "Niin kauas kuin yötä riittää" ilmestyi vastikään uutena suomennoksena. Kirjoitin teokseen jälkisanat. Julkaisemisen kunniaksi Siltala kustannus, ranskalaisen filologian laitos ja Institut français de Finlande järjestivät 27.9. Helsingin yliopiston Metsätalolla seminaarin "Kirottu klassikko - Louis-Ferdinand Céline Ranskan 1900-luvun kirjallisuudessa." Tilaisuudessa puhuivat minun lisäkseni Tarmo Kunnas, Henri Godard ja Kai Mikkonen. Seuraava teksti on seminaarissa pitämäni esitelmä. Puhuin otsikolla "Niin kauas kuin yötä riittää ja modernin elämän kurjuus".)



Louis-Ferdinand Célinen esikoisromaani Niin kauas kuin yötä riittää oli vuoden 1932 suurin kirjallinen sensaatio Ranskassa. Romaani melkein voitti Goncourt-palkinnon ja Jean-Paul Sartren kaltaiset julkiset intellektuellit pitivät sitä mullistavana. Céline oli kirjallisuuspiireille ennestään lähes täysin tuntematon: hän oli kirjoittanut vain yhden näytelmän, joka ei ollut saanut mainittavaa huomiota. Hän tuli kirjallisuusmaailmaan niin sanotusti pystymetsästä. Yksi esikoisromaanin kuuluisista ihailijoista, Lev Trotski, sanoi että Céline "oli astunut suureen kirjallisuuteen niin kuin muut astuvat sisään kotiinsa."

Célinen debyytti ei myöskään noudatellut mitään vallitsevaa kirjallista muotia. Céline kuuluu niihin tuiki harvinaisiin kirjailijoihin, jotka eivät nojaa varsinaisesti mihinkään tunnettuun traditioon eivätkä myöskään jätä mitään tradition kaltaista jälkeensä. Ei ole olemassa célineläistä koulukuntaa eikä edes ketään yksittäistä kirjailijaa, jota voisi kutsua hänen suoraksi perillisekseen. Kurt Vonnegut on todennut sarkastisesti, että hänen "kolmen pisteen tyyliään" ovat jäljitelleet vain juorulehtien kolumnistit, koska sen avulla voi saada minkä tahansa informaationmurusen näyttämään merkittävältä. Ihailijoita Célinellä on kyllä riittänyt, ja heistä voisi Vonnegutin ohella mainita ainakin Samuel Beckettin, Günter Grassin, Charles Bukowskin, William S. Burroughsin ja Michel Houellebecqin.

Niin kauas kuin yötä riittää on Célinen yhdestätoista romaanista "lukijaystävällisin": hänen tavaramerkikseen muodostunutta kolmen pisteen katkomaa lauserytmiä hyödynnetään siinä melko maltillisesti. Myöhäistuotannon teokset, kuten Nord ja Rigodon, ovat siihen verrattuna lähestulkoon antiromaaneja, fragmentaarisia tekstiryöppyjä joissa tarina on vain hutera kehys.

Jos Célinen tyylille haluaa löytää varhaisempia esikuvia, on mentävä aina keskiajan kirjallisuuteen, François Villoniin ja François Rabelais'hin asti. Céline korosti aina vastenmielisyyttään klassillista kielenkäyttöä kohtaan. Hän ei ollut Voltairen, Pascalin tai Camus'n kaltainen homme à idées, hänen tyylinsä perustui pikemminkin emootioon kuin ajatuksiin. Hän pyrki kielen avulla kielen taakse, itse aisti- ja tunne-elämykseen. Villonin tavoin Céline hyödynsi katukieltä ja slangia, Rabelais'n tavoin hän suosi groteskeja ja liioittelevia kielikuvia. Hän kehuskeli tuoneensa romaaneillaan puhutun kielen kirjallisuuteen.

Célinen kuohuva proosatyyli oli kuitenkin spontaania vain näennäisesti. Sen saattaminen lopulliseen muotoon oli hirmuisen työn takana. Tyypilliseen tapaansa liioitellen Céline sanoi rakentavansa romaanin kirjoittamalla ensin 80 000 liuskaa käsin ja sitten puristamalla ne kahdeksaansataan liuskaan. Hänen säilyneet alkuperäiskäsikirjoituksensa lukemattomine korjausmerkintöineen osoittavat, että tekstiä hioessaan hän ei kiinnittänyt huomiota ainoastaan sanojen merkityksen täsmällisyyteen, vaan yhtä lailla rytmiin ja tonaaliseen sopivuuteen. Moinen ankaruus on ollut harvinaista proosakirjailijoille sitten Flaubertin päivien.

Musiikkitermein ilmaistuna editointityössä oli kyse tunne-elämyksen transponoimisesta kirjoitetulle kielelle. Saman tyyppisen transponoinnin Céline suoritti oman elämänsä tapahtumille muuttaessaan ne fiktioksi. Niin kauas kuin yötä riittää seuraa päällisin puolin kirjoittajansa elämänvaiheita noin 20-vuotiaasta noin 35-vuotiaaksi. Minäkertoja ja samalla kirjailijan alter ego on Ferdinand Bardamu, joka romaanin alussa värväytyy ensimmäiseen maailmansotaan. Vakavan haavoittumisen jälkeen hänet kotiutetaan, ja hän lähtee töihin kauppa-asemalle Ranskan siirtomaahan Keski-Afrikkaan. Afrikka-jaksoon saakka kuvaus on naturalistista ja vaikuttaa suoran omaelämäkerralliselta. Sitten tapahtuu yllättävä loikka silkkaan fantasiaan: Bardamu sairastuu malariaan ja hänet myydään orjaksi Yhdysvaltoihin purjehtivaan kaleeriin.

Tällaiset absurdit ja hallusinatoriset jaksot rikkovat silloin tällöin tarinan realistisen tason ja antavat mielikuvitukselle vallan omakohtaisuuden yli. Tärkeintä on sisäisen kokemuksen välittäminen, ei se, vastaavatko tapahtumat Célinen todellista menneisyyttä tai ovatko ne ylipäätään mahdollisia. Célinen tapa prosessoida todellisuutta teki hänestä niin sanotun maagisen realismin edelläkävijän.

Esikoisromaanin alkukielisessä nimessä Voyage au bout de la nuit korostuu matkan ja matkustamisen mekitys. Lyhyessä alkulauseessa Céline sanoo, että kyseessä on ensi sijassa mielikuvituksellinen ja eksistentiaalinen matka:


Matkustaminen on tosi hyödyllistä, se panee mielikuvituksen liikkeelle. Kaikki muu on vain pettymystä ja raadantaa. Meidän matkamme on kuvitelma alusta loppuun. Siinä sen voima.

Matka ulottuu elämästä kuolemaan. Ihmiset, eläimet, kaupungit, asiat, kaikki on kuviteltua. Yksinkertaisesti romaani, pelkkää fiktiota. Näin sanoo Littré, eikä hän erehtynyt koskaan.


Matka suuntautuu "yöhön", joka on koko elämän ja maailman metafora. Sen tuolla puolen on vain olemattomuus, kuolema joka alituiseen muistuttaa itsestään. Istuessaan pariisilaisessa katukuppilassa tanssijatar Tanian kanssa Bardamu toteaa:


Olimme saapuneet maailman päähän, se oli yhä selvempää. Pitemmälle ei voinut jatkaa sillä sen jälkeen oli enää pelkkiä vainajia.


Mutta matkalla on toisenlainenkin ulottuvuus: se on matka modernin, teollisen maailman halki. Célineä on alituiseen verrattu Marcel Proustiin, termi "katuojien Proust" on yksi kuluneimmista häneen liitetyistä attribuuteista. Tietyssä mielessä vertaus onkin osuva. Siinä missä Kadonnutta aikaa etsimässä kronikoi vanhan aristokraattisen Ranskan hiipumista ja modernin keskiluokan nousua vuosisadan vaihteessa, kronikoi Célinen tuotanto 1900-luvun ensimmäisen puoliskon teollista yhteiskuntaa ja sen musertavaa, puuduttavaa vaikutusta ihmisten suuren enemmistön elämään. Céline jatkaa siitä mihin Proust jäi.

On sanottu, että 1900-luku ei alkanut vuodesta 1900 vaan 1914. Niin kauas kuin yötä riittää alkaa kuvauksella ensimmäisestä maailmansodasta, mullistuksesta joka antoi lopullisen kuoliniskun Proustin kuvaamalle Euroopalle. Tilalle tuli rähjäinen, kaoottinen, poliittisten ja taloudellisten ristiriitojen repimä Eurooppa, josta nykyään puhutaan "maailmansotien välisenä aikana". Myöhäistuotannossaan Céline kuvasi tuon maailman luhistumista toisessa suursodassa. Hänelle uuden sodan lopputulos ei kuitenkaan tarkoittanut askelta kohti parempaa maailmaa. Paris Review -lehdelle antamassaan haastattelussa vuonna 1960 Céline sanoi, että toinen maailmansota oli Euroopan loppu: hän kuvaili sitä "maanjäristykseksi, jonka episentrumi oli Stalingrad".

Ensimmäinen maailmansota tarkoitti sodankäynnin muuttumista materiaalitaisteluksi, jossa yksittäisellä sotilaalla ja hänen urheudellaan tai pelkuruudellaan ei ollut merkitystä. Taistelun voitti se, jolla oli enemmän resursseja uhrattavaksi. Kuvaavaa on, että päähenkilö Bardamu osallistuu Célinen itsensä tavoin sotaan ratsuväen miehenä: ratsuväki oli aselaji, johon liittyi eniten 1800-lukulaisen "herrasmiessodankäynnin" romanttisia mielikuvia, ja se menetti täysin strategisen merkityksensä asemasodassa. Bardamun ratsuväkiyksikkö on joutunut kiipeämään hevostensa selästä ja tarpoo nyt liejussa ja yrittää väistellä konekiväärinluoteja ja tykistön kranaatteja. Mukavuutta rakastavat kenraalit elävät tyystin eri todellisuudessa kuin heidän likaiset, nälkäiset ja pelokkaat sotilaansa - nämä kaksi maailmaa ovat lopullisesti erillään.

Kun Bardamu on myöhemmin Amerikan-matkallaan töissä tehtaassa, teollisuustyöläisen arki vertautuu sotilaan rintamakokemukseen:


Kuvotti katsoa kuinka työläiset selkä vääränä, tunnontarkasti tekivät koneille mieliksi kaikin mahdollisin tavoin, kiersivät reikiin yhä uusia pultteja sen sijaan että olisivat kerta kaikkiaan lyöneet rukkaset pöytään, jättäneet öljyn hajut ja huurut jotka polttivat kurkun kautta rumpukalvot ja sisäkorvat. Eivät työläiset häpeästä päätään paina. Melulle antaa periksi samalla tavoin kuin sodalle. Antautuu koneiden vietäväksi, otsaluunsa takana tuskin kolmea häilyvää ajatusta. Loppu. Kaikki mitä katsoo, kaikki mihin kädellään koskee, on raudankovaa. Ja kaikki mitä vähän onnistuu muistamaan on sekin jäykkää kuin rauta eikä maistu ajatuksissa miltään.

Tehdasjakso perustuu niille havainnoille, joita Céline itse teki ollessaan Kansainliiton lääkärinä tarkkailemassa detroitilaisten tehdastyöläisten oloja. Teollisuushallin melu ja liukuhihnatyön monotonisuus musertavat ja tylsistyttävät ihmisen mielen samalla tavalla kuin tykistön rumputuli sodassa. Céline ei suinkaan ollut ensimmäinen eikä ainoa, joka vertasi taistelua ja teollisuutta toisiinsa. Toinen merkittävä 1900-luvun kuvaaja, Ernst Jünger, kuvasi tehdastyöläisen elinympäristöä maailmansodan taistelukentiltä lainatuin termein ja kielikuvin. 1920- ja 30-luvun teoksissaan hän kuvasi ihmisen ja koneen välisen eron hämärtymistä modernissa sodassa ja raskaassa teollisuudessa. Mutta Jüngerin asenne oli herooinen: hänelle sotilas ja työläinen olivat moderneja sankareita, jotka suistaisivat tieltään tympeän, mukavuudenhaluisen pikkuporvarin. Céline puolestaan ei nähnyt sotilaan ja työläisen osassa mitään sankarillista, hänelle se oli perin pohjin kurja ja viheliäinen.

Näihin kahteen näkökulmaan - sotaan ja teollisuustyöhön - kiteytyy yksi Célinen romaanin keskeisistä teeseistä: ihmisten valtaosalle moderni elämä ei ole kiinnostavaa, innostavaa tai juuri elämisen arvoista. Kaikki paikat, joissa Bardamu romaanin aikana asuu tai vierailee, vahvistavat tämän päätelmän. Sen takia hän päättääkin Afrikan- ja Amerikan-matkojensa jälkeen palata pysyvästi Ranskaan: fyysinen matkustaminen paikasta toiseen on mieletöntä, sillä kaikkialla kohtaa saman elämän viheliäisyyden ja saman ylittämättömän kuilun rikkaiden ja köyhien välillä.

Osa tätä elämän sisäistä köyhtymistä on ihmissuhteiden kaupallistuminen ja pinnallistuminen - teema, josta on Célinen jälkeen kirjoitettu hyllymetreittäin kaunokirjallisuutta. Bardamu solmii rintamalta päästyään suhteen kahteen naiseen, amerikkalaiseen Lolaan ja näyttelijätär Musyneen. Ensin mainittu on seksuaalisesti vetovoimainen mutta läpikotaisin naiivi ja typerä - suhde ei koskaan nouse hedonistisen tason yläpuolelle. Lopulta Lola hylkää Bardamun, koska tämä ei ole tarpeeksi optimistinen ja patrioottinen. Musyne puolestaan jättää Bardamun varakkaamman rakastajan takia. Irvokkainta ihmissuhteiden materialismia edustaa kuitenkin Bardamun ystävä Robinson, joka sodan jälkeen elättää itsensä viihdyttämällä eroottisesti sotilaiden leskiä. Ironista on, että yksi harvoista hahmoista, joista Bardamu löytää teeskentelemätöntä inhimillistä lämpöä ja aitoa rakkautta, on hänen Yhdysvalloissa kohtaamansa ilotyttö Molly - tämä nainen myy ruumistaan muttei ole prostituoinut sieluaan.

Useimmat Bardamun tuttavuuksista ovat väliaikaisia, mutta yksi on pysyvämpää laatua: entinen rintamakaveri Robinson katoaa ja putkahtaa esiin aina uudelleen. Hänen tapansa sotkea Bardamu aina mukaan omiin hämäräperäisiin suunnitelmiinsa tuo kertomukseen veijariromaanin piirteitä. Robinson on tavallaan Bardamun kääntöpuoli: aktiivinen, eteenpäinpyrkivä toiminnan mies passiivisen ja tarkkailijan roolissa pysyttelevän päähenkilön rinnalla.

Robinson on sisäistänyt modernin maailman toimintaperiaatteet: hän hyväksyy sen, että vanhat moraalikoodit ja jalot periaatteet ovat osoittautuneet hyödyttömiksi kaiken läpäisevässä kilpailussa onnesta ja omaisuudesta. Hän tahtoo ottaa elämästä kaiken irti, rikastua, heittäytyä toimintaan ja nautintoihin. Mutta Robinsonin hankkeet osoittautuvat fiaskoiksi kerta toisensa jälkeen, ja hänen kamppailunsa onnen ja vaurauden saavuttamiseksi saa yhä surkuhupaisampia muotoja. Robinsonin kuolema romaanin lopussa - hän sokeutuu ja hänen rakastajattarensa ampuu hänet - alleviivaa oivallusta, että nautinnot ja rikkaudet kuuluvat aina vain osalle ihmisistä, vaikka niiden väitetään modernissa liberaalidemokraattisessa kapitalismissa olevan kaikkien ulottuvilla. Pohjimmiltaan hän on epäonnensoturi, ikuinen väliinputoaja jolle ei ole roolia elämässä. Väliinputoaja on myös Bardamu itse, mutta hän tiedostaa osansa - Robinsonin tragedia on, ettei hän ymmärrä maailman lainalaisuuksia.

Céline halveksi liberaaleja, jotka kiistivät ihmisen eettisen ja fyysisen alennustilan modernissa maailmassa tai kuvittelivat, että kulutuskulttuurin tavararöykkiöt jotenkin mitätöisivät sen. Suoranaista inhoa ja vihaa hän tunsi marxilaisia kohtaan, jotka luulivat kommunistisen vallankumouksen ratkaisevan kaiken. Kommunistisen lehdistön kriitikot pitivät esikoisromaanin armottomasta kapitalismin kritiikistä, mutta moittivat sitä toivon ja kapinahengen puutteesta. Kommunistipuolueen L'Humanité -lehden kriitikko Paul Nizan tuomitsi Célinen anarkistina ja nihilistinä. Hän kirjoitti Voyagen arvostelussaan:


Céline ei ole yksi meistä: on mahdoton hyväksyä hänen perusteellista anarkiaansa, hänen ylenkatsettaan, hänen kokonaisvaltaista vihaansa joka koskee myös proletariaattia. Tämä puhdas kapinallisuus voi johtaa hänet mihin tahansa: meidän puolellemme,meitä vastaan tai ei mihinkään.


Kannattaa panna merkille Nizanin paheksunta siitä, että Céline kohdisti vihansa myös työväenluokkaan. Vaikka Niin kauas kuin yötä riittää on köyhän ihmisen näkökulma modernisaatioon, se ei mitenkään asetu köyhän puolelle. Célinen köyhät ovat yhtä lailla ahtaiden mielihalujensa, tietämättömyytensä ja häijyytensä ajamia olentoja kuin kaikki muutkin. Tällainen lähestymistapa näyttää ärsyttävän puhdasoppisempia vasemmistolaisia aina: 1800-luvun vasemmistokriitikot syyttivät Émile Zolaa "työväenluokan häpäisemisestä" romaanillaan L'assommoir, 1970-luvun Suomessa Hannu Salamaa arvosteltiin, kun Siinä näkijä missä tekijä ei esittänyt sodanaikaisia kommunistisia vastarintamiehiä sosialistisen realismin ihanteiden mukaisina.

Matkusteltuaan vuonna 1936 Neuvostoliitossa Céline kirjoitti Mea Culpa -nimisen pamfletin, jossa hän tuomitsi kommunismin jyrkästi. Hän kuvaili mm. neuvostosairaaloiden surkeaa tilaa ja puutteellista kalustoa ja kirjoitti, että koko marxilainen ideologia on pelkkä vulgaari temppu, jolla yritetään vedota ihmisen materialistisiin vaistoihin. Siinä missä uskonnot lupasivat leveää elämää tuonpuoleisessa, kommunismi lupasi sitä aina seuraavan viisivuotisohjelman jälkeen. Mutta ennen kaikkea kommunismi ei materialistisuudessaan voinut tarjota kestäviä ihanteita kapitalismin tuhoamien tilalle.

Varsin yleisen käsityksen jälkeen Célinestä tuli tämän jälkeen "fasisti." Minusta se ei pidä paikkaansa - ellei sitten omaksuta sitä kömpelöä käsitystä, että fasismi on jokin mielentila tai persoonallisuustyyppi. Antisemiitti ja rasisti Céline epäilemättä oli, mutta se ei vielä tee hänestä fasistia. Fasismi on poliittinen oppi, ja liikkeet joihin termillä yleensä viitataan - Italian fascismi ja Saksan kansallissosialismi - sisälsivät paljon Célinelle tyystin vierasta ideologisuutta. Yleisesti ottaen Céline oli niin anarkistinen ja individualistinen luonne, ettei hänestä olisi saanut minkään suuntauksen puhdasoppista kannattajaa. Hän sanoi ettei ikinä äänestäisi vaaleissa ketään paitsi kenties itseään. Hän oli omalaatuinen moralisti, joka haaveili ihmisen sisäisestä jalostumisesta, itsekeskeisen onnentavoittelun hylkäämisestä jalompien päämäärien hyväksi. Miten tämä jalostuminen toteutettaisiin yhteiskunnallisessa mittakaavassa, siitä hänellä oli vain epämääräisiä ja ristiriitaisiakin käsityksiä. Poliittisissa kirjoituksissaan Célinen mielipiteet heilahtelevat anarkistisesta kommunismista oikeistolaiseen autoritaarisuuteen.

Minusta Niin kauas kuin yötä riittää on arvokas teos juuri siksi, että se kieltäytyy ryhtymästä poliittiseksi pikareskiromaaniksi. Céline vain sijoittaa yksittäisen ihmisen tajunnan keskelle maailmaa, joka räjähtää pirstaleiksi kapitalismin, industrialismin, imperialismin, kulutusyhteiskunnan ja yleisen arvottomuuden puristuksessa. Johtopäätökset jäävät lukijalle. Tällaisena dokumenttina Niin kauas kuin yötä riittää on ainutlaatuinen ja, mikä yllättävintä, hillittömän hauska. Yksi romaanin inspiroimista nykykirjailijoista, Will Self, on verrannut sitä Goyan etsaukseen joka on animoitu Tom ja Jerry -piirretyn tapaan. Vertaus kiteyttää olennaisen Célinen huumorintajusta: tragediaa esitetään niin hurjalla vimmalla ja vauhdilla, että se muuttuu slapstick-komediaksi. Kuva maailmasta kärjistyy alituiseen niin äärimmäiseksi, että alkujärkytyksen jälkeen ainoa luonteva vaihtoehto on vapauttava nauru. Niin kauas kuin yötä riittää on ehkä merkittävin 1900-luvulla kirjoitettu humoristinen romaani.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Mottoni


















En luota yhteenkään ajatukseen, joka ei aikalaisteni näkökulmasta vaikuta vanhentuneelta ja irvokkaalta.

- Nicolás Gómez Dávila (1913-1994)


tiistai 18. syyskuuta 2012

Sarastus!













Viime lauantaina aloitti ilmestymisensä verkkolehti Sarastus, jonka olen perustanut seitsemän muun henkilön kanssa. Lyhyesti sanottuna kyseessä on näkökulmaltaan traditionalistinen / kansallismielis-konservatiivinen julkaisu, jonka aihealueita ovat kulttuuri, historia, politiikka, uskonto, tiede, luonto - melkeinpä kaikki maan ja taivaan välillä. Päivänpoliittinen kommentointi on lehdessä korkeintaan sivujuonne, keskitymme pikemminkin "suuriin linjoihin".

Alkuperäisenä ideana oli yhdistää joukko samanhenkisiä kirjoittajia saman katon alle, ja tuloksena onkin julkaisu, joka on Suomessa ainoa laatuaan. (Jos tämä kuulostaa itsekehulta, sallittakoon se alkuinnostuksen tuotteena.) Kyse ei ole samanmielisten kerhosta: tietämysalueiden ja kiinnostuksen kohteiden lisäksi kirjoittajien näkemykset vaihtelevat paljonkin talouden, uskonnon ja estetiikan kaltaisilla erillisillä alueilla. Mihinkään poliittiseen puolueeseen tai järjestöön Sarastus ei ole sitoutunut, vaikka meitä epäilemättä vielä väitetäänkin ties kenen äänitorveksi tai jonkin demokratiaa ja yhteiskuntarauhaa uhkaavan salaliiton osaseksi.

Oma blogini ei vaikene, vaikka Sarastukseen kirjoittaminen luultavasti jonkin verran vähentää sen päivitystiheyttä. Verkkokirjoittamiseni jakaantuu siten, että Sarastukseen kirjoitan valmiita artikkeleita, tänne luonnosmaisempia tekstejä.

Linkkaan tähän vielä Jarkko Pesosen lehdelle tekemän tyylikkään mainosvideon. Pitemmittä puheitta toivotan kaikille kiinnostuneille avartavia lukuhetkiä Sarastuksen parissa.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Orwellia ikävä

















BBC:n pääjohtaja tyrmäsi hiljattain ajatuksen George Orwellin patsaan pystyttämisestä yleisradioyhtiön toimistorakennuksen edustalle. Orwell oli hänen mielestään "liian vasemmistolainen" muistomerkin aiheeksi. Pääjohtajan kanta on herättänyt kummastusta, eikä aiheetta. Aivan kuin Suomen yleisradion toimitusjohtaja väittäisi Väinö Tannerin tai jonkun merkittävän asevelisosialistin olevan liian vasemmistolainen patsaaksi.

Orwell nimittäin muistetaan erityisesti kommunismia arvostelevista teoksistaan. Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984 ovat stalinismin vastaisia allegorioita, dokumentaarinen romaani Katalonia, Katalonia! on todistajanlausunto kommunistien suorittamista verisistä puhdistuksista omissa riveissään Espanjan sisällissodassa. Näiden kirjojen vuoksi Orwellista tuli persona non grata oman aikansa vasemmistoradikaalien keskuudessa. Siitä huolimatta hän oli kuin olikin vasemmistolainen, omien sanojensa mukaan näkemyksiltään lähellä kiltasosialismia, ja säilytti poliittiset vakaumuksensa kuolemaansa saakka. Niinpä sekin on hieman nurinkurista, että hänet on myöhemmin ominut talousliberaali oikeisto.

Orwell on poliittisesti moniselitteinen, eikä hänen vasemmistolaisuutensa estänyt häntä omaksumasta tiettyjä kantoja, joita voi pitää konservatiivisina. Vuonna 1984 puolustaa yksilön autonomiaa järjestelmässä, jossa valtio utooppisten päämäärien nimissä hävittää kaiken yksityisyyden. Hän maalaa painajaisnäyn, jossa järjestelmä hajottaa perheet omimalla lastenkasvatuksen itselleen ja kääntämällä lapset vanhempiaan vastaan. Mutta kiinnostavimmin tämänkaltaiset juonteet näkyvät hänen asiaproosassaan, joka sivumennen sanoen on minusta Orwellin tuotannon paras osa. Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984 ovat romaaneina köykäisiä, ja jälkimmäisen dystopia tuntuu nykyään vanhentuneelta verrattuna Aldous Huxleyn Uljaaseen uuteen maailmaan, kuten tämä hirtehishumoristinen kuvasarja osoittaa. Esseet ja muu asiaproosa ovat älyllisesti haastavinta Orwellia ja myös taiteellisesti täysipainoisinta, vaikka lähestyvät poliittisia aiheita suoraan eivätkä allegorian avulla.

Voisi kuvitella, että nykyisen Britannian establishmentia häiritsisi enemmän Orwellin avoin patriotismi kuin hänen vasemmistolaisuutensa. Hän käsitteli isänmaallisia tunteitaan erityisen tarkkanäköisesti toisen maailmansodan aikana ja omaksui maahansa hyvin toisenlaisen asenteen kuin useimmat aatetoverinsa. Toistaiseksi suomentamaton essee "England Your England", jonka hän kirjoitti vuonna 1941 saksalaisten ilmahyökkäyksen aikana, on paitsi hieno kansallisen identiteetin pohdinta, myös hyökkäys ajan vasemmistolaisen älymystön kansallista itseinhoa vastaan:

Asenteiltaan englantilainen älymystö on joka tapauksessa eurooppalaistunut. He ottavat ruokareseptinsä Pariisista ja mielipiteensä Moskovasta. Maan yleisen patriotismin keskellä he muodostavat eräänlaisen toisinajattelun saaren. Englanti on kenties ainoa suuri maa, jonka intellektuellit häpeävät omaa kansallisuuttaan. Vasemmistopiireissä on aina tunnettu, että on jotenkin häpeällistä olla englantilainen ja koettu velvollisuudeksi hihitellä kaikille englantilaisille instituutioille raveista talivanukkaisiin. On outo mutta kiistämätön tosiasia, että miltei kuka tahansa englantilainen intellektuelli häpeäisi enemmän seisoa asennossa "God save the Kingin" aikana kuin varastaa kolehtihaavista. Kaikkien epävakaiden vuosien ajan monet Englannin vasemmistolaiset murensivat moraalia yrittämällä levittää maailmankatsomusta, joka oli joskus murskaavan pasifistinen, joskus raivokkaan venäläismyönteinen ja aina brittiläisvastainen. On kyseenalaista paljonko tällä oli vaikutusta, mutta varmasti jonkin verran. Jos Englannin kansan moraali todella heikkeni useiden vuosien ajan, niin että fasistiset maat totesivat että se oli "rappeutunut" ja että oli turvallista ryhtyä sotaan, vasemmiston älyllinen sabotaasi on siihen osasyyllinen.

Samassa esseessä Orwell kirjoittaa, että "kansakuntaa yhdistävät näkymättömät siteet", ja että sodan vastustajat saivat levittää pamflettejaan rauhassa pääasiassa siksi, ettei niillä ollut mitään vaikutusta. Hän siis de facto sanoo, että kansallinen identiteetti on kriisin tullessa vahvempi kuin luokkaidentiteetti - oikeaoppisen vasemmiston piirissä tällainen mielipide oli ja on täysin kerettiläinen.

Toinen valaiseva sodanaikainen kirjoitus on Orwellin vuonna 1940 ilmestynyt arvostelu Mein Kampfin englanninnoksesta. Siinä hän toteaa, että vaikka Hitlerin teos on muodoltaan kankea ja sisällöltään primitiivinen, siinä on tehty tärkeä oivallus johon "edistysmieliset" eivät ole kyenneet. Hitler on ymmärtänyt hedonistisen elämänasenteen valheellisuuden:

Sitten viime sodan lähes kaikki länsimainen ajattelu, ainakin kaikki "edistyksellinen" ajattelu, on hiljaisesti olettanut, että ihmiset eivät halua mitään muuta kuin mukavuutta, turvallisuutta ja tuskan puuttumista. Sellaisessa elämänkatsomuksessa ei ole tilaa esimerkiksi patriotismille tai sotilashyveille. Sosialisti, joka huomaa lastensa leikkivän tinasotilailla on yleensä järkyttynyt, mutta hän ei koskaan kykene keksimään korviketta tinasotilaille - tinapasifistit eivät jostain syystä käy. Koska tuntee sen omassa ilottomassa mielessään poikkeuksellisen väkevästi, Hitler tietää että ihmiset eivät halua vain mukavuutta, turvallisuutta, lyhyitä työpäiviä, hygieniaa, ehkäisyvälineitä ja tervettä järkeä. He haluavat myös, ainakin ajoittain, kamppailua ja uhrautumista, puhumattakaan rummuista, lipuista ja paraateista. Olivatpa niiden talousteoriat millaisia tahansa, fascismi ja natsismi ovat psykologisesti paljon lujempia kuin mikään hedonistinen käsitys elämästä. Sama todennäköisesti pätee Stalinin militarisoituun versioon sosialismista. Kaikki kolme suurta diktaattoria ovat lujittaneet valtaansa langettamalla sietämättömiä taakkoja kansojensa harteille. Siinä missä sosialismi ja hieman vastahakoisemmin jopa kapitalismi ovat sanoneet ihmisille "Tarjoan teille hauskanpitoa", Hitler on sanonut heille "Tarjoan teille taistelua, vaaraa ja kuolemaa", ja kokonainen kansakunta on heittäytynyt hänen jalkojensa juureen. Kenties saksalaiset kyllästyvät siihen myöhemmin ja muuttavat mielensä, niin kuin viime sodan lopulla. Muutaman teurastuksen ja nälän vuoden jälkeen "suurin mahdollinen onni suurimmalle mahdolliselle joukolle" on hyvä iskulause, mutta tällä hetkellä "parempi kauhea loppu kuin loputon kauhu" voittaa. Nyt kun taistelemme sen keksinyttä miestä vastaan, meidän ei pidä aliarvioida sen emotionaalista vetovoimaa.

Myöhemmin on voitu todeta, kuinka oikeassa Orwell oli. Britanniaa ei luotsannut sodan läpi kukaan järkeen vetoava vasemmistohumanisti vaan Churchill, joka lupasi kansalleen verta, hikeä ja kyyneleitä. Omasta mielestäni juuri edellisten katkelmien kaltaiset havainnot tekevät Orwellista ajankohtaisen elleivät peräti ajattoman (se, että Vuonna 1984 -romaanin "uuskieli" muistuttaa tämän päivän poliittisesti korrektia kielenkäyttöä, ei ole läheskään yhtä olennaista). Orwell ymmärsi ihmisluonnosta sen, mitä vasemmistolaiset ja liberaalit eivät ymmärtäneet hänen aikanaan eivätkä ymmärrä vieläkään. Että "maailmaa aidosti muuttava energia on lähtöisin tunteista - rotuylpeydestä, johtajanpalvonnasta, uskonnollisista vakaumuksista, sodan ihannoinnista". Tyypillinen edistysmielinen kuvittelee, että ihmistä ajaa järki, nautinnonhalu tai materiaalisen hyvinvoinnin tavoittelu, ja siksi hän on niin avuton sellaisten aikamme ilmiöiden kuten oikeistopopulismin nousun ja hyvinvointivaltion murenemisen edessä.

Vasemmisto on tänä päivänä yhä rappeutuneempaa. Se ei enää kykene vetoamaan perinteiseen kannattajakuntaansa eli työväestöön, ja pyrkii haalimaan uutta kannatuspohjaa nuorisosta, taiteilijoista, seksuaalivähemmistöistä, maahanmuuttajista, syrjäytyneistä ja kaikenkarvaisesta "vaihtoehtoväestä". Saavutettuaan ne edut, joista se Orwellin aikaan vasta taisteli, vasemmisto on lakannut puolustamasta työtä pääomaa vastaan ja muuttunut perustuloa vaativaksi ja piratismia puolustavaksi vapaamatkustajien puolueeksi. Tähän sisältyy sama kohtalokas tietämättömyys ihmisluonnosta. Yhä laajempia sosiaalietuuksia vaativa vasemmisto ei ymmärrä, ettei työtä tekevä kansanosa yksinkertaisesti pidä reiluna, että heidän on rahoitettava vapaamatkustajien elämää, vaikka siitä koituvat kustannukset eivät olisikaan mahdottomia. Lisäksi toimiva hyvinvointiyhteiskunta sosiaalisine turvaverkkoineen vaatii yhteisön sisäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jonka tähän mennessä on luonut kansallinen identiteetti. Kansallisen identiteetin horjuessa hyvinvoivat alkavat kokea verojen maksamisen pelkkänä taakkana ja köyhät katkeroituvat ja passivoituvat. Vasemmiston asenne kansallistunnetta kohtaan ei kuitenkaan ole Orwellin päivistä juuri muuttunut, pikemminkin päinvastoin: isänmaallisuuden ja kansallisten instituutioiden subversiivinen pilkka kuuluu vasemmistoälyköiden rakkaimpiin harrastuksiin. Kansallisen identiteetin sidosaineelle vasemmistolla ei kuitenkaan ole esittää ainuttakaan uskottavaa korviketta.

Kehotankin painokkaasti teitä, hyvät lukijat, lukemaan tämän Kansankokonaisuus-blogissa hiljattain ilmestyneen kirjoituksen - aivan riippumatta siitä, katsotteko Ranskan vallankumouksen aikaisen parlamentin istumajärjestyksen perusteella kuuluvanne oikeistoon vai vasemmistoon. Siinä esitetyn informaation perusteella on tehtävissä johtopäätös: jos vasemmistolla on tulevaisuutta, sen täytyy ottaa iso askel kohti kansalliskonservatiivien maailmankuvaa.

Mutta tämän askeleen ottamisen sijaan vasemmisto näyttää vain kaivavan juoksuhautoja, kaiken lisäksi täysin kykenemättömänä ymmärtämään vastapuoltaan. Tuore esimerkki on tiistaina ilmestynyt Hesingin Sanomien pääkirjoitussivun kolumni "Liberalismia ilman utopiaa". Sen kirjoittaja Elina Grundström niputtaa minut surutta Björn Wahlroosin ja Tuomas Enbusken kaltaisten libertaarien kanssa, ohittaen täysin sen selväsanaisen kritiikin jota olen esittänyt ultravapaiden markkinoiden ihailijoita kohtaan. On vaikea kuvitella, että kyse on pelkästä ymmärtämättömyydestä, vaikka koko kirjoitusta leimaava käsitteiden holtiton käyttö siihen viittaakin. Kolumni on pikemminkin avoimen propagandistinen eikä edes yritä olla totta. Sen tarkoitus on rakentaa oikeistosta myyttinen vihollinen, johon voidaan ympätä kaikki mikä tuntuu itsestä vastenmieliseltä, niinkin voimakkaasti toisiaan hylkivät elementit kuin libertarismi ja arvokonservatiivisuus.

Grundströmin kaltaiset ovat perin kaukana Orwellista, joka osoitti tavattoman terävästi ymmärtävänsä vastustajan ajattelutapaa ja sen vivahteita ja oli valmis myöntämään, mitkä seikat vastustaja oli ymmärtänyt omia paremmin. Orwellin mielestä vasemmiston oli ankarasti ja tarkkaan pohdittava, miksi fascismi ja kansallissosialismi olivat menestyneet niin hyvin, tajuttava niiden viehätysvoima. Oman vastustajansa, kuvitellun monoliittisen "uusoikeiston" saamalle vastakaiulle Grundström ei keksi muuta syytä kuin että "ihmiset ovat menettäneet toivonsa". Näinä aikoina minulla on kovasti ikävä George Orwellia.