lauantai 29. joulukuuta 2012

Julma maa


(Kirja-arvostelu, julkaistu Kritiikki-lehden numerossa VI, 2012)


Cormac McCarthyn läpimurtoromaani Veren ääriin (Blood Meridian, 1985) on huomionarvoinen teos jo siksi, että se yhdistää toisiaan hylkiviä elementtejä. Siinä on perinteisen lännentarinan kerronnallista imua ja modernistisen romaanin pitkälle vietyä kielellistä kompleksisuutta. Ilmaisussaan se kulkee hyvin erilaisessa rekisterissä kuin aiemmat McCarthylta suomennetut romaanit Matka toiseen maailmaan, Menetetty maa ja Tie.

Veren ääriin uhmaa kääntämisyrityksiä 1800-luvun amerikanenglannin sanastoa, arkaismeja ja murreilmauksia vilisevällä tyylillään. Haastavasta urakasta suomentaja Kaijamari Sivill on selviytynyt kiitettävästi. Hän on tavoittanut McCarthyn rehevän proosan vivahteet, löytänyt oivaltavia suomenkielisiä vastineita vanhahtaville sanoille ja ollut tarkka varusteisiin ja aseisiin liittyvässä terminologiassa. Puhekielisen dialogin hän on tulkannut suomalaisille murteille, jotka istuvat romaanin lännenmiljööseen yllättävän hyvin. McCarthyyn verrattuna Sivill suo lukijalle myös erään helpotuksen: loppuliitteeseen on suomennettu dialogissa taajaan käytetyt espanjankieliset fraasit, joita ei alkuteoksessa ole käännetty lainkaan.

Kääntäjän kyvyt joutuvat koetukselle varsinkin suoran kerronnan katkaisevissa runsaan metaforisissa jaksoissa, joissa lauseet venyvät ylipitkiksi. Teksti etenee sarjana myyttisiä kuvia, jotka ovat runsaita mutta selkeälinjaisia kuin luolamaalaukset. Näistäkin jaksoista Sivill suoriutuu kunnialla:


He ratsastivat ja idässä aurinko hohkasi kalpeita valoviiruja ja sitten syvempää väriä niin kuin tasangon laitaan olisi yhtäkkiä kihonnut veri ja hulvahtanut vaakasuoraan ja sieltä luomakunnan ääriltä missä maa haihtui taivaaseen nousi aurinko tyhjästä kuin suuren punaisen falloksen pää kunnes se ylitti näkymättömän reunan ja jäi matalana ja sykkivänä ja pahantahtoisena heidän selkänsä taa. Pienimpien kivien varjot piirtyivät hiekkaan kuin kynänvedot ja miesten ja heidän ratsujensa muodot venyivät heidän edelleen kuin säikeinä siitä yöstä josta he olivat tulleet, kuin lonkeroina jotka sitoivat heidät pimeyteen joka oli vielä tuleva. He ratsastivat pää painettuna, kasvottomina hattujensa alla, kuin armeija nukkuvana marssillaan. (s. 36)

McCarthyn kustannustoimittajana hänen uransa ensimmäiset 20 vuotta toiminut Albert Erskine oli aikoinaan myös William Faulknerin pitkäaikainen kustannustoimittaja, ja McCarthya onkin toistuvasti verrattu Faulkneriin. Hän ei kuitenkaan ole omaksunut Faulknerille ominaista näkökulmatekniikkaa. Veren ääriin seuraa ulkoisia tapahtumia keskittymättä kuvaamaan yksittäisten henkilöidensä sielunelämää sisäisen monologin tai tajunnanvirran keinoin. Romaanin sukulaistekstejä ovat Vanha testamentti ja viikinkien saagat: niiden tavoin se on myyttinen kuvaelma, ei tarkka psykologinen tai realistinen läpileikkaus.

Monen kriitikon mukaan Veren ääriin seuraa hyvinkin tarkasti niin sanotun Glantonin koplan vaiheita Yhdysvaltain ja Meksikon rajaseudulla 1849-50. John Glanton oli entinen sotilas, jonka johtama joukko rikollisia ja onnenonkijoita tappoi intiaaneja ja keräsi heidän päänahkojaan Meksikon viranomaisten laskuun. Lisäansioiden toivossa kopla alkoi kerätä myös tavallisten meksikolaisten päänahkoja, ja viimein sen jäseniä jahdattiin lainsuojattomina molemmin puolin rajaa. Koplan taru päättyi Arizonaan, missä joukko sen terrorin uhriksi joutuneita yumaintiaaneja surmasi Glantonin ja useimmat hänen miehistään yllätyshyökkäyksessä. Joukosta eloon jääneen Samuel E. Chamberlainin postuumi muistelmateos My Confession: Recollections of a Rogue oli McCarthylle tärkeä lähde romaanin kirjoittamisen aikana ja joidenkin henkilöhahmojen esikuvina ovat oikeat Glantonin koplan jäsenet.

Veren ääriin on kuitenkin kaikkea muuta kuin yritys rekonstruoida historiallinen totuus tapahtumista. Se on taiteellisen näkemyksen yhdistämä mosaiikki groteskeiksi väänneltyjä lännenmytologian tyyppejä, italowesternien brutaalia väkivaltaa ja raamatullista kuvastoa. Sen maailma on pingotettu naturalismin ja surrealismin väliin.

Ehdoton valtaosa villin lännen tarinoista sijoittuu Yhdysvaltain harvaan asuttuihin länsiosiin ajanjaksolla, joka ulottuu sisällissodasta 1900-luvun alkuvuosiin. McCarthy taas sijoittaa tarinansa Yhdysvaltain ja Meksikon rajalle aikaan, jolloin sisällissota, lännen asuttaminen, kultaryntäykset, uudisasukkaiden yhteenotot karjankasvattajien kanssa ja muut merkittävät mullistukset ovat vasta edessäpäin. Varsinaiseen villiin länteen liitetyt ominaisuudet kuten laittomuus, väkivaltaisuus ja elinolojen primitiivisyys on kuitenkin viety romaanissa äärimmilleen. McCarthyn rujoihin henkilöihin verrattuna jopa tv-sarja Deadwoodin hahmot tuntuvat hienostuneilta. Glantonin joukko ratsastaa verilöylystä toiseen, tappaa ja silpoo uhrejaan aluksi rahan takia, sitten huvikseen ja lopulta silkasta tottumuksesta.

Romaanin väkivaltaisuus on saanut osakseen kritiikkiä. Arvostelijoiden mukaan raakuuksien jatkuva vyöryttäminen vie niiltä shokkivaikutuksen ja turruttaa lukijan. Mutta se lienee ollutkin McCarthyn tarkoitus: hän kuvaa maailmaa, jossa väkivalta on niin arkipäiväistä ettei se herätä enää edes kauhua tai kuvotusta. Toisin kuin Bret Easton Ellisin Amerikan psykon kaltaisissa ”yhteiskuntakriittisissä” tendenssiromaaneissa, McCarthyn kuvaama väkivalta ei symboloi tai heijasta mitään. Se vain on luonnollinen ja kiinteä osa henkilöiden elämää, eikä se sellaisessa ympäristössä voisi muuta ollakaan. Väkivalta ei ole yhden ryhmän keino riistää toista, vaan surmia ja kidutuksia harrastavat kaikki: valkoiset, intiaanit, meksikolaiset.

Tarinan keskeinen jännite syntyy kahden henkilöhahmon välille. Toinen heistä on varsinainen päähenkilö, kotoaan karannut ja Glantonin koplan meksikolaisesta putkasta värväämä teini-ikäinen, jota kutsutaan ”pojaksi”. Veren ääriin evää lukijan pääsyn pojan tietoisuuteen miltei täysin ja kuvaa häntä vain toiminnan kautta. Lähes kaikki, mitä päähenkilön luonteesta ja taustasta voidaan tietää, sanotaan jo ensimmäisen luvun kolmannessa kappaleessa:


Nyt neljätoista vuotta vainaana maannut äiti hautoi sydämensä alla sen olennon joka teki hänestä lopun. Isä ei koskaan lausu hänen nimeään, lapsi ei tiedä mikä se on. Hänellä on tässä maailmassa sisko, jota hän ei näe enää koskaan. Hän katselee, kalpeana ja pesemättömänä. Hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa ja hänessä itää jo viehtymys silmittömään väkivaltaan. Hänen kasvoissaan läsnä koko menneisyys, lapsi miehen isä. (s. 4)


Väkivaltaan kohdistuvasta viehtymyksestään huolimatta pojalta näyttää puuttuvan useimmille muille Glantonin koplan jäsenille ominainen kyky täyteen kylmäverisyyteen. Hänen antagonistinsa roolin saakin tuomari Holden, koplan julmin ja häikäilemättömin jäsen. Tuomari on kalpeaihoinen, suurikokoinen ja tyystin karvaton mies, jolla on omalaatuisia filosofisia näkemyksiä ja seksuaalinen mieltymys lapsiin. McCarthy kasvattaa Holdenin demonisuuden myyttisiin mittoihin: hänen menneisyydestään ei tiedetä kerrassaan mitään, ja verenhimoisuutensa ohella hän on oppinut ja kaunopuheinen mies, jolla on tieteellisiä harrastuksia. Holdenin lähes yliluonnollinen neuvokkuus pelastaa Glantonin miehet monesta vaaratilanteesta ja koplan lopulta tuhoutuessa hän jää yhtenä harvoista eloon.

Holdenin filosofoinnista voi löytää jonkinlaisia avaimia romaanin tematiikkaan. Yhtäältä tuomarin tiedonjano ja tieteen arvostus viittaa moderniin rationalismiin, toisaalta hänen ihailunsa sotaa ja vahvemman oikeutta kohtaan muistuttaa pakanallisuutta ja nietzscheläistä immoralismia. Hän ei ole realistinen henkilöhahmo lainkaan, vaan jonkinlainen vertauskuva ihmisen perverssille ja verenhimoiselle puolelle, joka säilyy tietomäärän karttuessakin. Tanssiessaan bordellissa romaanin loppukohtauksessa Holden julistaa, ettei hän nuku eikä kuole koskaan.

Tuomarin hahmo on innoittanut jotkut kriitikot ja kirjallisuudentutkijat lukemaan romaania gnostilaisena tragediana. Holdenia on väitetty gnostilaisen maailmanjärjestyksen arkhoniksi, pahantahtoiseksi valtiaaksi joka pyrkii estämään ihmisen sielua pakenemasta aineellisesta maailmasta. Hän vainoaa erityisesti poikaa, koska tämä on Glantonin koplasta ainoa, jolla on mahdollisuus saavuttaa oikea ymmärrys maailmasta sielujen vankilana.

Olipa tämä tulkintamalli miten kaukaa haettu tahansa, tiettyjä gnostilaisia piirteitä Veren ääriin selvästikin sisältää. Ilmeisin niistä on läpikotaisin pahana näyttäytyvä maailma. Pahuus ei sisälly pelkästään henkilöhahmojen väkivallantekoihin, vaan koko romaanin tapahtumaympäristö on elämälle vihamielinen: aurinko polttaa ja jano korventaa kaikkia eläviä, erämaan autius suistaa ihmiset järjiltään. Miljöö ei sisällä merkkejä armeliaan jumalan suunnitelmasta, pikemminkin se toteuttaa pahantahtoisen demiurgin julmia oikkuja. Tämän julman maan asukit tuntevat kuitenkin tiedostamatonta hengellistä kaipuuta, mikä ilmenee maisemakuvauksen uskonnollisissa vertauksissa: "Raviinin pohjalle vettä päätyi pelkkä noro ja he kumartuivat vuorotellen huulet törössä kiven ääreen kuin hurskaat alttarille." (s. 45)

Romaanin lyhyt epilogi on näky, jossa mies kulkee tasangolla, tekee kuoppia maahan ja sytyttää niihin tulen. Hänen perässään kulkee luita etsiviä ihmisiä. Epilogin kuvasto viittaa maan kaavoittamiseen ja aitaamiseen, kesyttömän rajaseudun katoamiseen järjestyneemmän ja rauhanomaisemman sivilisaation tieltä. Toisaalta Holdenin julistus kuolemattomuudestaan antaa ymmärtää, että ihmisen sotaisa luonto ei katoa. Sivilisaatioiden "alkuperäinen väkivalta" on tärkeä teema McCarthyn koko tuotannossa - etenkin romaanissa Menetetty maa, josta löytyy runsaasti yhtymäkohtia Veren ääriin -romaaniin.

Epilogin voi toki lukea myös ironisena viestinä lukijoille ja etenkin kirjallisuudentutkijoille. Luidenetsijät ovat kuin toisiaan seuraavia tutkijapolvia, jotka yrittävät löytää merkityksiä tasangolla kulkeneen miehen kaivamista kuopista. Veren ääriin on kaikkine kerronnan aukkoineen kuin varta vasten rakennettu vastustamaan kaikkia yksinkertaisia ja ympäripyöreitä tulkintoja. McCarthy ei myöskään ole antanut ainuttakaan haastattelua romaanin tiimoilta eikä muissakaan yhteyksissä selittänyt sitä. Niinpä kriitikot ja tutkijat eivät ole toistaiseksi päässeet yksimielisyyteen siitä, mikä on päähenkilön kohtalo, eivätkä edes siitä, mitä romaanin loppujaksossa ylipäätään tapahtuu.


Cormac McCarthy: Veren ääriin. Romaani, suomentanut Kaijamari Sivill. WSOY 2012.


perjantai 21. joulukuuta 2012

Tapio!



















On mukavaa saada uusi kirja valmiiksi juuri ennen maailmanloppua - eikä maailmanloppu sitten näemmä tullutkaan. Sain hiljattain tehtyä viimeiset korjaukset käsikirjoitukseeni Hysterian maa - Marko Tapio ja Arktinen hysteria. Teos ilmestyy Savukeitaan kustantamana helmikuussa.

Nimensä mukaisesti kirja käsittelee kirjailija Marko Tapiota (1924-1973) ja hänen keskeneräiseksi jäänyttä pääteostaan, romaanisarjaa Arktinen hysteria. Kyseessä ei ole elämäkerta tai kirjallisuustieteellinen analyysi, vaan vapaa esseistinen tutkielma Tapion romaanisarjasta. Tutkailen siinä myös Tapion persoonaa ja elämänvaiheita sekä Arktisen hysterian syntyä ja yhteyksiä todellisen historian tapahtumiin.

Teosta oli samanaikaisesti sekä raskasta että äärimmäisen innostavaa kirjoittaa; työ nimittäin vaati laajan tausta-aineiston keräämistä ja hallintaa. Tapion elossa olevien omaisten haastattelemisen ohella luin ison pinon kirjallisuutta mm. Saarijärven paikallishistoriasta, Suomen sisällissodan tapahtumista ja kirjailijoiden alkoholismista. Muuna lähdemateriaalina käytin mm. Tapion haastatteluja 60-luvulta, aikalaiskritiikkejä ja Tapion kirjeitä vaimolleen.

Laitan tähän näytteeksi kaksi katkelmaa kirjani esipuheesta. Ensimmäinen niistä on esipuheen alusta, toinen lopusta. Ne toivoakseni antavat valaistusta siihen, mikä sai minut ryhtymään projektiin ja minkälainen teos keväällä on odotettavissa.





***


Marko Tapion kuoleman jälkeen vuonna 1973 hänen omaisensa avasivat hänen vuokraamansa tallelokeron saarijärveläisessä osuuspankissa. Lokerosta löytyi sinetöity arkistomappi, jonka päälle kirjoitettu merkintä ilmoitti sen sisältävän Arktinen hysteria -romaanisarjan neljännen osan. Perunkirjoituksessa mapin sisältä löytyi riisi puhtaan valkoista paperia.

Tapion ystävä ja lakimies, jyväskyläläinen varatuomari Veikko Hyytiäinen, joka oli paikalla perunkirjoituksessa, sanoi tapahtumaa traagiseksi. ”Minusta tämän tyhjän mapin sanoma Markolta oli, että tässä seison, enkä muuta voi,” hän kertoi myöhemmin. ”Enempään minusta ei ole. Sain tämän kuvan ystävänä.”

Suurromaanin kirjoittaminen oli herkulesmainen urakka, jonka aikana Tapio poltti itsensä loppuun henkisesti ja fyysisesti. Neliosaiseksi suunnitellun teoksen toisen osan ilmestyessä vuonna 1968 kirjailijan alkoholismi ja unilääkeriippuvuus olivat kehittyneet niin pitkälle, ettei pitkäjänteinen kirjoittaminen enää sujunut. Sen jälkeen häneltä ilmestyi enää dekkari Mummokulta (1969), eepoksen seuraavia osia saivat kustantaja ja lukijat odottaa turhaan. Kolmannestakaan osasta ei jäänyt jälkipolville kuin hajanaisia muistiinpanoja.

Mutta keskeneräisenäkin Arktinen hysteria on paitsi tekijänsä pääteos, myös yksi parhaista toisen maailmansodan jälkeisistä kotimaisista romaaneista, ehkä paras. Se on harvinaisen itsenäinen ja originelli proosateos, jonka sisältöä ei voi palauttaa ”sodanjälkeiseen desilluusioon” tai muuhunkaan aikalaistendenssiin. Keskeneräisyydestä moittiminen olisi sama kuin väheksyisi jotakin antiikin aikaista patsasta siksi, että siitä puuttuu käsi tai jalka. Arktinen hysteria oli enemmän tai vähemmän valmiina Marko Tapion päässä, olosuhteet vain osoittautuivat ylivoimaisiksi urakan loppuun saattamiselle.

Itse tutustuin romaaniin 2000-luvun puolivälissä. Olin ystävän suosituksesta ottanut ensimmäisen osan mukaan kesäpaikalleni, ja tartuin siihen jonakin joutohetkenä. Marko Tapio oli silloin minulle tuttu vain nimeltä. Ensi reaktioni oli hämmästys, että olin saattanut ohittaa tämän kirjailijan. Romaanin prologiosuus, ensimmäiset 77 sivua, oli väkevintä kotimaista proosaa jota olin lukenut. Siitä välittyi voimakas tilan ja paikan tuntu, poljento oli synkkä mutta vitaalinen. Samaistuin päähenkilöön, joka kannatti tervettä järkeä mutta tiesi, miten vähäinen sen merkitys on ihmisten toiminnassa.

Vaikka kerronnan intensiteetti vaihteli suurestikin alun jälkeen, sen välittämä elämäntunne, yhdistelmä pessimismiä ja kiihkeyttä, pysyi samana. Se kuljetti polveilevaa tarinaa edestakaisin Suomen 1900-luvun historiassa: rakennemuutoksen ajoista 1930-luvulle ja sieltä takaisin sisällissotaan, sitten 1950-luvun urbaaneihin kulttuuripiireihin. Ensimmäinen osa päättyi talvisodan alkuun, kuten sen alaotsikko, Vuoden 1939 ensilumi, antoi ymmärtää. Toisessa osassa työmies Vihtori Kauton tarinointi soljui läpi talvi- ja jatkosodan.

Lukiessani mietin, millainen Hysterian vaikutus aikalaisyleisöön oli mahtanut olla. Kirjoitusajankohtana muodikas työläisromantiikka puuttui romaanista täysin; Joel Lehtosen Putkinotkon jälkeen tuskin mikään teos on antanut kristillisten ja sosialististen myyttien idealisoimasta kansanmiehestä yhtä tylyä kuvaa. Tapio esitti köyhät aivan yhtä pyyteellisinä ja lyhytnäköisinä kuin rikkaat, joita he syyttivät kaikista ongelmistaan. Tällainen ei varmasti miellyttänyt 60-lukulaisia, ja Tapion historiakäsityskin tuntui heistä epäilemättä fatalistiselta. Hysteria oli kertomus luokkayhteiskunnan murtumisesta, mutta myös siitä, miten maailma pysyy muuttuessaankin jakaantuneena köyhiin ja rikkaisiin.

Lukukokemus herätti pienellä viiveellä kiinnostuksen romaanin kirjoittajaa kohtaan. Millainen mies oli Marko Tapio, miten hän oli päätynyt kirjoittamaan Hysteriaa, ja mihin suuntaan romaani olisi kehittynyt elleivät hänen työkykynsä ja terveytensä olisi romahtaneet?

Vastauksen toivossa tartuin Anne Friedin kirjaan Marko Tapio (1975). En tullut hullua hurskaammaksi: ohueen kirjaan oli mahdutettu valtava määrä psykoanalyyttistä spekulaatiota ja löperöä yleishumanismia, joka ei tuntunut lainkaan kytkeytyvän Hysterian kirvoittamiin kysymyksiin. Fried oli onnistunut ohittamaan kaikki ne juonteet, jotka tekivät Tapion tuotannosta omintakeisen. Mietin, miten paljon vahinkoa tuo kirja oli saattanut saada aikaan: jos olisin lukenut sen aiemmin, en olisi luultavasti koskaan tarttunut Hysteriaan.

Huomattavasti valaisevampi oli Tuulikki Valkosen, Tapion lesken, muistelmakirja Mäyhä - Lähikuvia Marko Tapion elämästä (2003). Raadollisia puolia kaihtamaton henkilökuva piti sisällään oivaltavia kulmia Tapion teoksiin, myös Hysteriaan. Aloin saada vihiä siitä, miten idea suurromaanista oli alkanut kasvaa kirjailijan mielessä ja miten hän latasi teokseen niin persoonallisuutensa kuin aikakautensa ristiriidat. Valkonen kuvasi, miten Tapio uhkapelurin tavoin valjasti kaikki voimansa suureen työhön ja lopulta menetti kaiken.

Mutta näiden kahden teoksen ohella Marko Tapiosta ei ollut kirjoitettu juuri mitään ei-akateemiselle yleisölle tarkoitettua. Yliopistotutkimustenkin määrä oli suppea. Totesin, että varsinkin Arktista hysteriaa saattoi hyvällä syyllä nimittää unohdetuksi klassikoksi. Läpimurtoteos Aapo Heiskasen viikatetanssi (1956) hypähti silloin tällöin esiin kirjallisuushistoriaa käsittelevissä lehtiartikkeleissa, Hysteriaa harvemmin edes mainittiin. Kirjalla oli pieni uskollinen fanikuntansa, mutta sen rooli oman aikani kirjallisuuskeskusteluissa oli olematon.

Sen suurempi ei ollut kirjan konkreettinen vaikutus kotimaisten nykyprosaistien tuotantoon. Toisin kuin Veijo Meren tai Hannu Salaman kaltaiset modernin kertomataiteen suuruudet, Tapio eli, kirjoitti ja kuoli jättämättä mitään tradition kaltaista jälkeensä. Tuo kesken jäänyt suurromaani seisoi Suomen kirjallisuushistoriassa kuin johonkin syrjäiseen puistoon pystytetty muistomerkki, johon ani harvat kiinnittivät huomiota. Tälläkin hetkellä Hysteriaa löytyy runsaasti antikvariaateista, hinnat ovat huokeita kysynnän puutteen takia.

Ajatus siitä, että kirjoittaisin jotain Arktisesta hysteriasta alkoi kypsyä keväällä 2011. Olin lukemassa romaania uudelleen, ja mielessäni kasvoi lähes pakkomielteinen halu edes vaatimattoman renessanssin herättämiseksi. Tiesin, että unohdettu klassikko on unohdettu vain siihen asti kun joku muistaa sen, ja että Suomen nuoressa kirjallisessa kulttuurissa on helppo herättää kulttuurijournalistien mielenkiinto pyyhkäisemällä pölyt jonkin vuosikymmenten takaisen teoksen päältä. Hyljeksitty V.A. Koskenniemikin löydettiin uudelleen Martti Häikiön elämäkerran myötä.

Aluksi suunnitelmani olivat suppeahkot. Ideoin laajaa esseetä tai tutkielmaa, jonka liittäisin osaksi jotakin esseekokoelmaa. Minua kiinnostivat romaanin kytkökset Saarijärven paikallishistoriaan ja sitä kautta koko itsenäisen Suomen historiaan, ja kaavailin myös matkustavani Keski-Suomeen saadakseni konkreettista tuntumaa teoksen taustoihin. Kirjoitin Hysteriasta ja suunnitelmistani blogimerkintään tuon vuoden huhtikuussa, ja samaan aikaan kunnianhimoni alkoi kasvaa. Kannattaisiko sittenkin kirjoittaa romaanin tiimoilta kokonainen kirja? Hysteria oli niin monisyinen, niin monenlaista ainesta ja temaattista linjaa sisältävä kokonaisuus, että ajatus ei kuulostanut lainkaan mahdottomalta.

Viimeinen sysäys tapahtui, kun Tuulikki Valkonen otti minuun sähköpostitse yhteyttä. Hän oli lukenut Hysteriaa koskevan blogikirjoitukseni, kehui sen tavoittaneen romaanin olennaiset ulottuvuudet ja tarkensi paria Tapion elämään liittyvää yksityiskohtaa, joista kirjoituksen herättämässä verkkokeskustelussa oli puhuttu. Pyysin välittömästi saada haastatella häntä, mihin hän suostui ja lupasi tarjota käyttööni muutakin aiheeseen liittyvää materiaalia. Valkoselta sainkin myöhemmin ison nipun dokumenttiaineistoa: Tapion kolumneja Jyväskylän Sanomista, aikalaiskritiikkejä, kirjeitä, haastatteluja ja Valkosen oman Tapiota käsittelevän gradun.

Samana keväänä otin yhteyttä Tapion veljeen, kirjailija Harri Tapperiin, ja haastattelin häntä kirjeitse. Häneltä sain merkittävää valaistusta Saarijärven paikallishistoriaan ja lisää dokumenttiaineistoa. Lisäksi hän kehotti minua tutustumaan ainoaan Arktisesta hysteriasta tehtyyn laajaan akateemiseen tutkimukseen, Matti Kuhnan väitöskirjaan Kahden maailman välissä (2004), minkä teinkin. Tapion romaanisarjaa käsittelevä kirja oli saanut alkunsa kuin itsestään.

Tiedon ja muistiinpanojen karttuessa monet kysymykset saivat vastauksensa, mutta yhä uusia nousi esiin. Tajusin, että Tapion persoonan ymmärtämisessä oli avain moniin seikkoihin, jotka minua Hysteriassa askarruttivat. Teos ei ollut avain- eikä tilitysromaani, mutta syvästi henkilökohtainen se oli, sisäisestä kokemusmaailmasta syntynyt. Sen luotaamiseen sekä kirjallisuudentutkimuksen metodit että subjektiivisen esseen keinovarat tuntuivat riittämättömältä. Halusin asettua kirjailijan nahkoihin, tavoittaa jotakin hänen katsomistavastaan, vieläpä ymmärtää hänen omaa aikaansa ja sitä edeltävää aikaa. Minulla oli siis edessäni ”taiteellisen tutkimuksen kokeilu”, niin kuin Aleksandr Solženitsyn asian ilmaisisi.


***


En ole tässä kirjassa yrittänyt saada aikaan tyhjentävää tai objektiivista kuvausta Arktisesta hysteriasta tai sen kirjoittajasta. En ole myöskään valinnut mitään tiettyä teoreettista metodia, jonka raameihin sovittelisin romaanisarjaa. Kuten jokainen suuri romaani, Hysteria muodostaa itsenäisen fiktiivisen maailman omine lainalaisuuksineen, arvoineen ja asukkaineen. Tuota maailmaa olen halunnut valaista eri kulmista.

Tuo maailma ei ole syntynyt tyhjästä, itsestään, vaan sillä on syntyhistoriansa ja luojansa ja sen raakamateriaali on elävästä elämästä peräisin. Siksi tavoitteenani on jonkinlainen muotokuva paitsi romaanista, myös sen tekijästä, taustoista ja yhteyksistä todelliseen menneisyyteen. Väistämättä ja tyystin subjektiivinen sellainen, mutta olennaisilta osin tosiseikkoihin pohjautuva ja toivoakseni ehyt.

Arktinen hysteria on rinnastettu ilmestymisestään saakka Väinö Linnan romaanitrilogiaan Täällä pohjantähden alla. Sitä on luettu Linnan romaanin vastineena tai vastaversiona, monelle aikalaisille se oli "oikeistolainen Pohjantähti." Houkutus vertailuun on suuri, koska yhtymäkohtia löytyy helposti. Hysteria tallentaa keskisuomalaista tapakulttuuria ja puheenpartta siinä missä Pohjantähti hämäläistä, molemmissa puidaan sisällissodan sekä talvi- ja jatkosodan tapahtumia. Kumpikin teos piirtää panoraamaa suomalaisen yhteiskunnan kerroksista ja kehityksestä yhden suvun vaiheita tarkastelemalla.

Perusteellisimman ja vähiten asenteellisen vertailun suurromaanien välillä on tehnyt Matti Kuhna väitöskirjassaan Kahden maailman välissä (Jyväskylän yliopisto, 2004). Hän analysoi niitä kahtena erilaisena näkökulmana rakennemuutokseen ja käy läpi lähestulkoon jokaisen kuviteltavissa olevan paralleelin niiden juonten ja henkilöhahmojen välillä. Minusta tuntuu että Kuhna on sanonut teosten välisestä suhteesta kaiken sanomisen arvoisen, ja muun muassa siitä syystä olen itse päättänyt jättää Pohjantähti-vertailun minimiin.

Toinen syy Linna-rinnastuksen sivuuttamiseen on jo korostamani halu tarkastella Hysteriaa omalakisena, suvereenina kokonaisuutena, jonka luonteen ja sanoman voi määrittää vain siitä itsestään käsin. Jo muodon tasolla Tapion lähtökohdat ja tavoitteet ovat perin kaukana Linnan omista: siinä missä Pohjantähti on balzacilaisen realismin tyylipuhdas näyte, on Hysteria hyvin modernistinen romaani. Siitä ei olisi mitenkään voinut tulla Linnan trilogian kaltaista koko kansan suosikkia. Sellaiseksi se on aivan liian "vaikea" ja jopa raskaslukuinen.

Linna rakensi objektiivista historiankuvausta, mutta Tapio laittoi tapahtumiensa suodattimeksi subjektiivisen kertojaminän, joka kaiken lisäksi jatkuvasti kommentoi kertomiaan tapahtumia ja korostaa puutteellisia tietojaan. Linna asettui kansallisten traumojen terapeutin rooliin, etsi eheyttävää kokemusta. Tapio puolestaan manasi esiin pinnanalaiset ristiriidat eikä lääkinnyt auki repimiään haavoja - jos Hysterialla on eheyttävä ja sovittava vaikutus, se löytyy katharsiksen kautta.

Ennen kaikkea Tapio ei ole yhteiskunnallinen kirjailija samassa mielessä kuin Linna, niin tärkeä rooli kuin yhteiskunnallisilla olosuhteilla Hysteriassa onkin. Kuvaamansa ongelmat - väkivalta, historiallisten kriisien toistuvuus, työn ja pääoman ristiriita - Tapio näkee ensisijaisesti filosofisina ja moraalisina, ei poliittisina. Hänen henkilöhahmonsa eivät edusta eri yhteiskuntaluokkien asenteita, vaan heissä toteutuu ihmisen ristiriitainen olemus.

Ristiriitaiseksi voi - kliseisyyden uhallakin - sanoa myös Marko Tapion persoonaa. Hän oli arkaainen machomies ja ujo esteetti, suvereenin vallan ihailija joka ei osannut käyttää valtaa, juoppo joka halveksi juoppoja ja kiisti viime hetkeen saakka oman juoppoutensa. Hän uskoi nietzscheläiseen yli-ihmisoppiin, muttei koskaan kasvanut henkisesti irti isästään. Tällaiset paradoksit epäilemättä toimivat Tapion luovana voimanlähteenä, mutta viime kädessä hän ei kestänyt niitä. Muuttujana itsetuhon yhtälössä toimi myös kunnianhimo, joka oli paisunut niin suureksi ettei sitä voinut mikään tyydyttää.

Arvatenkin tarvittiin kompleksinen luonne kirjoittamaan kompleksisesta kansasta. Romaanisarjan varsinainen aihe on suomalaisuus: jäyhä, alakuloinen, passiivinen ja sulkeutunut kansanluonne, joka välillä leimahtaa äkkiarvaamatta äärimmäisiin mielentiloihin ja tekoihin. Hysteria on suomalaisuuden pimeän puolen syväluotaus, muttei varsinaisesti moraliteetti tai sairaskertomus. Pimeiden puolten tunnustaminen kulttuurissa ei tarkoita sen hylkäämistä tai häpäisemistä.

Ja voidaanko mitään kulttuuria edes ymmärtää sen pimeitä puolia sisäistämättä? Yukio Mishima sanoi, että länsimaalaiset eivät ymmärrä japanilaisuutta koska ihailevat kirsikankukkaa näkemättä miekkaa. Japani ei ole vain teeseremonioita ja eteerisiä tussipiirroksia, se on myös seppuku. Suomalaisuudestakaan on mahdoton saada kokonaiskuvaa ilman arktista hysteriaa. Tapio antaa ymmärtää, että perisuomalainen häilyminen alistuneisuuden ja hillittömyyden välillä on täysin luonnollista kun otetaan huomioon ne luonnonolot, joiden kanssa suomalaisten on pitänyt pärjätä kivikaudesta saakka. Arktinen hysteria on pohjoisille kansoille yleensä ja suomalaisille erityisesti leimallista mentaliteettia. Se on maantieteellis-kulttuurinen ja ajan kululle lähes immuuni ilmiö.

Hysteria kuvaa henkilögalleriansa avulla tämän oudon Pohjolan kansan siirtymistä agraarisesta moderniin yhteiskuntaan 1900-luvun ensimmäisen puoliskon aikana. Se on sielunmessu (tai musta messu) elämänpiirille ja -tavalle, johon Tapio sukunsa kautta kiinnittyi ja josta hän toisaalta taideammatin harjoittajana irtaantui. Se myös kertoo, kuinka suhteellista ja näennäistäkin muutos on: arktinen hysteria elää meissä, vaikka olemme siirtyneet maataloista ja tukkilaiskämpistä keskuslämmitettyihin kerrostaloihin.

Uudistuksia
















Blogini on ollut jonkin aikaa hiljaa. Syynä ovat kiireet: syksy on kulunut alkuvuodesta ilmestyvää kirjaa valmistellessa, ja nettikirjoitteluni olen keskittänyt syyskuussa perustettuun verkkolehti Sarastukseen. Kuten jo aiemmin ilmoitin, en kuitenkaan ole ajamassa omaa blogiani alas. Mutta pari uudistusta olen ajatellut tähän tehdä. Ensimmäinen koskee itse blogin luonnetta: vastaisuudessa täältä löytyy enimmäkseen kirjallisuus- ja taideaiheisia tekstejä, Sarastus toimikoon poliittisten ja yhteiskunnallisten kirjoitusteni pääasiallisena foorumina. Lisäksi suuri osa tulevista merkinnöistä koostuu alun perin muualla julkaistuista kirjoituksista, kuten lyhyistä esseistä ja kirjallisuuskritiikeistä, jotka haluan tuoda laajemman yleisön luettavaksi.

Toinen olennainen uudistus on se, että olen poistanut tästä blogista kommentointimahdollisuuden. Niille, jotka ihmettelevät ratkaisua tai pitävät sitä arroganttina tai autoritaarisena, annan muutaman neuvon:

- Jos pidät jostakin täällä julkaisemastani tekstistä tai olet samaa mieltä jostakin esittämästäni mielipiteestä, olen tietenkin ilahtunut. Mutta parhaiten osoitat arvostuksesi jakamalla kirjoituksen facebookissa tai suosittelemalla sitä kavereillesi. Kommenttiosioon tulee paljon viestejä, joissa minua kiitellään ja kannustetaan, mikä on toki mukavaa, mutta kiireistä tai laiskuudesta johtuen saan harvoin vastattua niihin. Sellaisesta saan huonon omantunnon, koska en halua vaikuttaa töykeältä.

- Jos taas inhoat kirjoituksiani, olet eri mieltä kanssani tai pidät minua vastenmielisenä ihmisenä, voit perustaa oman blogin ja ilmaista näkemyksesi siellä. Voit perustaa vaikka henkilööni kohdistuvaan loanheittoon keskittyvän vihablogin. Se on täysin laillista, vaivatonta ja vieläpä ilmaista. Suurin osa kommenttiosastolla käymistäni väittelyistä on tuntunut ajanhukalta ennen kaikkea siksi, että monilla lukijoilla on taipumus takertua johonkin käsitellyn kirjoituksen kannalta triviaaliin yksityiskohtaan ja nopeasti kammeta keskustelu sivuraiteille.

- Jos haluat välittää minulle jotakin olennaista informaatiota, oikaista jonkin tekstissäni esiintyneen asiavirheen tai vaikkapa suositella jotakin mielenkiintoista kirjaa, voit lähettää minulle sähköpostia osoitteeseen thannikainen@gmail.com. En lupaa vastata viestiisi, mutta luen sen varmasti.

Näissä merkeissä toivotan kaikille lukijoille iloista loppuvuotta 2012, sekä hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta.