(Essee, ilmestynyt alun perin Kerberoksen numerossa 2/2009)
Sota on kansakunnalle niin traumaattinen kokemus, että se pakottaa luomaan todellisen menneisyyden ympärille historiallisten myyttien kerrostuman. Tämä pätee yhtä lailla voittajiin ja häviäjiin: voitto on seurausta koko kansakunnan yhteisestä sankarillisesta ponnistuksesta, häviäjät ovat taas joutuneet petoksen uhreiksi tai voittaneet moraalisesti tehtyään sinnikästä vastarintaa ylivoimaista vihollista vastaan. Myyttistä kerrosta kaivelevaan tutkijaan tai taiteilijaan suhtaudutaan epäluuloisesti, jopa vihamielisesti, ja kestää pitkään ennen kuin sodan tapahtumia voidaan arvioida asiallisesti ja vastalauseryöppyä pelkäämättä. Suomalaisiltakin kesti vuosikymmeniä myöntää, että Kollaanjoen ja Tali-Ihantalan uroteot tehtiin amfetamiini- ja heroiinitablettien voimin.
Huomionarvoisen mutkikasta lähimenneisyyden käsittely on ollut Ranskalle, joka ehti toisessa maailmansodassa kuulua sekä voittajiin että häviäjiin. Saksa miehitti maan vuonna 1940 ja länsiliittoutuneiden joukot vapauttivat sen neljä vuotta myöhemmin, minkä jälkeen se osallistui voitetun Saksan miehitykseen ja saksalaisten sotarikollisten tuomitsemiseen.
Nelivuotisen miehityksen aikana Ranskaa hallinnut saksalaismielinen Vichyn hallitus on leimattu äärioikeistolaisten hourupäiden muodostamaksi nukkehallitukseksi, jolla ei ollut tavallisen kansan tukea. Gaullistinen Ranska helli kuvaa tappion kärsineestä mutta alistumattomasta kansasta, joka tuki tai vähintäänkin sympatisoi miehittäjiä vastaan taistelleita vastarintajärjestöjä.
Ylpeiden ranskalaisten on ollut katkera myöntää, että merkittävä osa kansasta piti Philippe Pétainin hallintoa täysin laillisena ja osallistui sen ylläpitämiseen. Vielä suurempi osa ranskalaisista suhtautui välinpitämättömästi niin Pétainiin kuin vastarintaliikkeeseenkin ja keskittyi pysyttelemään hengissä ja huolehtimaan omista asioistaan. Vichyn hallitusta kannatti myös osa älymystöstä, kuten kirjailijat Louis-Ferdinand Céline ja Charles Maurras, vaikka suurempaa ääntä on pidetty Albert Camus'n kaltaisista vastarintatoimintaan osallistuneista intellektuelleista.
Vasta 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa miehitysaikaa alettiin käsitellä myös kollaboraattorien näkökulmasta. Silloin ilmestyi kaksi merkittävää elokuvaa, Marcel Ophülsin dokumentti Suru ja sääli (Le Chagrin et la pitié, 1969) ja Louis Mallen fiktiivinen elokuva Lacombe Lucien (1974). Viittauksia Ranskan kansan dramaattiseen jakautumiseen oli toki ollut elokuvissa aiemminkin, hyvänä esimerkkinä H.-G. Clouzot'n miehitysaikana ohjaama Korppi (Le Corbeau, 1943), jonka tarina maalaiskaupungin elämän sekoittavista häväistyskirjeistä oli allegoria sodanaikaisesta ilmiantohysteriasta. Mutta Ophülsin ja Mallen teokset kävivät aiheensa kimppuun ensimmäistä kertaa suoraan, mikä tuohon aikaan oli sohaisu ampiaispesään.
Etenkin Mallen Lacombe Lucienista tuli rajun debatin aihe. Le Monde julkaisi elokuvasta kaksi arvostelua, joista toinen ylisti sitä mestariteokseksi ja toinen tyrmäsi sen ”vaarallisena”. Monen konservatiivisen gaullistin ja vastarintaliikkeen veteraanin mielestä Mallen teos häpäisi isänmaallista perintöä, mutta yllättäen tuomioita lausuttiin myös vasemmiston riveistä. Liberation -lehti väitti Lacombe Lucienia yhteistoiminnan puolustuspuheeksi, ja samansuuntaisesti kirjoitti Michel Foucault, jonka mielestä elokuva korvasi koko kansan vastarintahenkeä korostaneen gaullistisen myytin uudella myytillä, jossa kaikki olivat natsien myötäjuoksijoita.
Foucault'n näkemys on monella tapaa absurdi. Lacombe Lucienissa kuvataan useamman kerran kollaboraattorien ja vastarintaliikkeen taistelijoiden välisiä yhteenottoja, joten on tuskin mielekästä väittää, että se esittää kaikki ranskalaiset miehittäjän hännystelijöinä. Toisekseen Foucault'n kaltaisen vasemmistolaisen antigaullistin olisi luullut vain riemastuvan virallisen historiankirjoituksen vastaisista näkemyksistä. Hänen tapaistaan olisi pikemminkin ollut väittää, että Mallen elokuva ”paljastaa porvarillisen Ranskan fasistisen perustan”.
Lacombe Lucienin eniten aikalaisia shokeerannut piirre saattaa olla sen pidättäytyminen selkeistä moraalisista tuomioista. Sen vuoksi monet luulivat elokuvan puolustavan kollaboraattoreita. Mallen tuotannon erityispiirre on alusta saakka ollut moralisoimaton ja intiimi tapa kuvata henkilöitä, mikä arkoja aiheita käsiteltäessä tuntuu helposti provokatiiviselta. Lacombe Lucien ei ollut hänen ensimmäinen eikä viimeinen uhkarohkea elokuvansa: Virvatuli (Le feu follet, 1963) käsitteli alkoholismia ja itsemurhaa, Rakas sydän (Le souffle au coeur, 1971) äidin ja pojan välistä insestistä suhdetta ja Pretty Baby (1978) lapsiprostituutiota.
Elokuvan nimihenkilö on 18-vuotias Lucien, jonka isä on saksalaisten sotavankina. Maalaiskylässä asuva Lucien on töissä paikallisessa vanhainkodissa, vapaa-ajallaan hän salametsästää jäniksiä. Malle kuvaa eleettömästi hänen ryhtymisensä miehittäjän apuriksi, hänen työtään Gestapon palveluksessa ja sen traagisia seurauksia. Elokuvan nimi antaa ymmärtää, että päähenkilö on vain yksi tuhansista miehityshallinnossa työskennelleistä. ”Lacombe, Lucien” voisi lukea henkilöllisyystodistuksessa tai teloitettavien luettelossa.
Lacombe Lucien ei kuitenkaan kerro ”pahuuden banaaliudesta” tai muusta yhtä kuluneesta. Vaikka Lucien on esimerkkitapaus, mikään tyyppiesimerkki hän ei ole. Sellaiseksi hän on aivan liian yksinkertainen, naiivi ja poliittisesti tietämätön. Lucien ei tiedä eikä piittaa ideologisista seikoista, mutta ei hän ole puhtaasti opportunistikaan. Hän liittyy Ranskan Gestapoon kesällä 1944, aikana jolloin liittoutuneet olivat etenemässä pikavauhtia Normandian rannikolta sisämaahan ja jokainen järkensä ja itsesuojeluvaistonsa säilyttänyt ranskalainen alkoi kiireesti ottaa etäisyyttä miehityshallintoon. Oikeastaan hänen kestävimmät ominaisuutensa ovat vallan- ja seikkailunhalu sekä lyhytnäköisyys.
Lucien on vieraantunut ja ikävystynyt nuorukainen, joka ei löydä kaipaamaansa jännitystä kotikylästään. Yhteisön jäsenenä hän sijoittuu hierarkian alimmille portaille; alkukohtauksessa hänet näytetään tyhjentämässä alusastioita ja luuttuamassa lattioita vanhainkodissa. Hän jättää askareensa hetkeksi ja jää katselemaan ulos ikkunasta. Huomattuaan puun oksalla istuvan pikkulinnun hän ottaa taskustaan ritsan ja ampuu sen.
Linnun ampumisessa, kuten elokuvan alkupuolen metsästyskohtauksissakin, on kyse Lucienin varsinaisesta intohimosta: vallasta. Nuorena ja sosiaalisesti vähäpätöisenä yksilönä hänellä on valtaa ainoastaan eläimiin, joita hän tappaa ruuaksi tai huvikseen. On selvää, että hän kaipaa enemmän, muttei tiedä miten voisi saavuttaa haluamansa.
Lucien näkee tilaisuutensa vastarintaliikkeessä ja yrittää liittyä siihen. Paikallinen vastarinta-aktiivi, kyläkoulun opettaja Peyssac, kieltäytyy ottamasta häntä jäseneksi, koska hän on liian nuori. Mutta vielä sekään ei aja Lucienia ryhtymään kollaboraattoriksi, vaan puolen valinta tapahtuu sattumalta. Matkalla kotiin lampaita paimentamasta Lucienin polkupyörästä puhkeaa rengas, ja hän joutuu kulkemaan läheisen pikkukaupungin halki ulkonaliikkumiskiellon jo alettua. Hänet pidätetään, mutta Gestapon päämajassa häntä kohdellaankin ystävällisesti, tarjotaan juotavaa ja töitä ”Saksan poliisin” palveluksessa.
Juovuspäissään Lucien paljastaa opettaja Peyssacin yhteydet vastarintaliikkeeseen. Huomionarvoista on, ettei hän tee sitä kostoksi; hän vain on iloinen voidessaan kertoa jotakin, mitä Gestapon väki ei tiedä. Hän on autuaan tietämätön paljastuksensa seurauksista. Kun Peyssac seuraavana aamuna tuodaan käsiraudoissa päämajaan, hän huomaa Lucienin ja haukkuu tätä petturiksi. Tie vastarintaliikkeeseen on lopullisesti katkennut, Lucien on valinnut puolensa mitään valintaa tekemättä.
Lucienin näkökulmasta Malle tarkastelee myös muita kollaboraattoreita ja heidän motiivejaan. Paikallisten Gestapon työntekijöiden joukossa on vain yksi fanaattinen natsi ja antisemiitti, huumorintajuton ja poliittisiin väittelyihin herkästi ryhtyvä herra Faure, joka päämajan baarissa selaa saksalaismielistä Je suis partout -sanomalehteä.
Muiden Lucienin työtovereiden asenne on opportunistinen tai kyyninen. Keski-ikäinen Toninin pariskunta on katkeroituneita ranskalaispatriootteja. Alkoholisoitunut mies on epäonnistunut urallaan tavallisessa poliisissa ja päätynyt Gestapoon. Hänen vaimonsa ihailee saksalaisten suoraselkäisyyttä ja täsmällisyyttä ja sanoo Lucienille, että jos ranskalaiset olisivat olleet samanlaisia, miehitystä ei koskaan olisi tapahtunut. Entinen kilpapyöräilijä Henri puolestaan opettaa Lucienille pistooliammuntaa seinällä roikkuvaan Pétain-julisteeseen.
Jean-Bernard, joka ottaa Lucienin suojatikseen, on juonitteleva aristokraattiperheen vesa ja työskentelee miehittäjän palveluksessa puhtaasti taloudellisista syistä. Hänen naisystävänsä Betty on rappiolle joutunut filmitähti, joka huvittelee seuraamalla epäiltyjen kidutusta päämajassa. Kuten monet muutkin miehittäjän palveluksessa olevat, pariskunta tajuaa lopun olevan lähellä ja suunnittelee siirtymistä puolueettomaan Espanjaan. Jean-Bernardin avulla Lucien tutustuu juutalaiseen räätäliin Albert Horniin ja rakastuu tämän tyttäreen.
Gestapoon liittymisen seurauksena Lucienin elämä on muuttunut täysin. Yhtäkkiä hänellä on kaikkea, mitä nuoren miehen voi kuvitella haluavan: valtaa, seikkailua, rahaa, hienoja vaatteita ja erotiikkaa. Vallankäytön kohteet vaihtuvat saaliseläimistä ihmisiin, ja Lucien nauttii päästessään nöyryyttämään Hornin ylimielistä vuokraisäntää ja tavallisia ranskalaisia poliisimiehiä. Ura Gestapossa on hänelle teini-ikäisen huoleton valtatrippi, jonka tuhoisan lopun kuvittelemiseen hänen rajoittunut mielikuvituksensa ei riitä.
Kun Lucien alkaa piirittää räätäli Hornin tytärtä Francea, siinäkin on aluksi kyse vallasta. Hän tietää, että Horn on juutalaisena alituisessa vaarassa joutua keskitysleirille, ja että tämä ei vastahakoisuudestaan huolimatta voi muuta kuin seurata sivusta Gestapon miehen lähestymisyrityksiä. Francen nimi on tietenkin allegorinen, ja monessa kohtauksessa hän seisoo tai istuu hämillään ja hauraana Lucienin ja isänsä välissä, kuin Ranska sorretun kansan ja natsien apurien välissä. ”Vive la France!” oli sekä Pétainin kannattajien että vastarintaan nousseiden iskulause.
France kuitenkin suvaitsee Lucienin kömpelöitä lähestymisyrityksiä, ja vähitellen nuoret alkavat kiintyä toisiinsa. Tavallaan France on Lucienin vastine ”aidan toiselta puolelta”: samanlainen hämmentynyt ja ahtaaseen elämänpiiriinsä tuskastunut nuori. Häntä kahlitsee toisaalta yhteiskunnan vaino ja pelon täyttämä varjoelämä, toisaalta suojeleva isä, ja Lucienissa tarjoutuu tilaisuus nähdä elämää asunnon ja lähikaupan ruokajonojen ulkopuolella.
Suhde juutalaiseen ja koko ajan lähestyvät liittoutuneiden armeijat saavat Lucienin ensimmäistä kertaa epäilemään omia ratkaisujaan. Hänen työtoverinsa alkavat siirtyä turvaan Espanjaan tai kuolevat yhteenotoissa aktivoituvan vastarintaliikkeen kanssa. Itse hän kuitenkin pysyy passiivisena ja toimii vasta viime hetkellä, pakon edessä. Räätäli Horn pidätetään, ja Lucien saa tehtäväksi viedä Francen ja tämän isoäidin keskitysleirille lähtevään junaan. Hornien asunnolla hän kuitenkin ampuu mukaansa tulleen SS-miehen ja lähtee naisten kanssa pakomatkalle.
Malle kuvaa tämän merkittävän käännekohdan ambivalentisti. Näyttää siltä, että Francen ja isoäidin pelastaminen on Lucienin ensimmäinen aktiivinen ja eettinen ratkaisu, mutta muuan yksityiskohta tekee asiasta mutkikkaamman. Kun France pakkaa SS-miehen käskystä tavaroitaan, Lucien ottaa hänen matkalaukustaan taskukellon ja laittaa sen omaan taskuunsa. SS-mies takavarikoi kellon itselleen, minkä jälkeen Lucien ampuu hänet portaikossa ja ottaa kellon takaisin. Olisiko Lucien suorittanut tehtävänsä loppuun mukisematta, ellei SS-mies olisi nöyryyttänyt häntä ja vienyt kelloa? Onko Lucien suunnitellut väkivaltaan ryhtymisen ja naisten pelastamisen etukäteen, vai tapahtuuko se hetken mielijohteesta? Nämä kysymykset Malle jättää tyypilliseen tapaansa avoimiksi.
Yhtä avoin ja ristiriitainen on Lacombe Lucienin loppujakso. Rakenteellisesti siinä toistetaan elokuvan alkuosan keskeiset yksityiskohdat: matkalla Espanjan rajalle Lucienin auto menee rikki kuten polkupyörä elokuvan alussa, ja kolmikko vetäytyy syrjäiseen autiotaloon metsän keskellä, missä Lucien alkaa jälleen metsästää jäniksiä ruokkiakseen Francen ja isoäidin. Lähes dialogiton jakso kuvaa kolmikon levollista yhteiseloa luonnon keskellä, eikä myöhempiä tapahtumia enää näytetä, vaan ne kerrotaan kuvan poikki kulkevalla tekstillä: vuoden 1944 lopussa Lucien Lacombe pidätettiin, tuomittiin kuolemaan vastarintaliikkeen sotilastuomioistuimessa ja teloitettiin.
Keskeinen kysymys on, kuvaako loppujakso kasvua vai regressiota vaiko kenties kumpaakin? Yhtäältä siinä näytetään, kuinka Lucien hankkii ruokaa naisille ja huolehtii yhdessä Francen kanssa vanhuudenheikosta isoäidistä, minkä voi tulkita kuvaukseksi nuoren miehen kasvamisesta vastuuseen ja eettisyyteen. Toisaalta Lucien ja France telmivät ja pelleilevät keskenään kuin pikkulapset eedenmäisessä ympäristössä, syrjässä sotatapahtumista. Kyse voi siis olla myös paluusta tai paosta sadunomaisen viattomaan paratiisilliseen alkutilaan, johon väkivaltainen ulkomaailma ei ulotu.
Jonkinlainen paluu loppujaksossa ehdottomasti tapahtuu, minkä osoittaa jo samankaltaisuus elokuvan alkuosan kanssa: Lucien on jälleen maalla luonnon keskellä, metsästää ja loikoo ruohikossa niin kuin ennen Gestapoon liittymistä ja sotkeutumista sotaan ja politiikkaan. Lähikuvissa hänen ilmeistään kuvastuu lapsenomainen ilo, muttei syyllisyyttä osallistumisesta miehittäjien rikoksiin.
Lacombe Lucienin ”rousseaulaista” päätöstä voi pitää elokuvan vaihtoehtoisena, idealisoituna alkuna. Se kertoo, mitä tarinassa olisi voinut tapahtua, jos asiat olisivat menneet toisin. Elokuvan lopussa sattuman oikku, kulkuvälineen rikkoutuminen, ei johdakaan natsien puolelle siirtymiseen, vaan mahdollistaa lyhytaikaisen mutta aidon paluun onneen ja viattomuuteen.
Elokuvan kirpein ironia sisältyy siihen, että jos muutama asia olisi tapahtunut eri lailla, Lucien olisi nähnyt sodan lopun kunnioitettuna résistancen sankarina. Ehkä juuri Lucienin lapsekas viattomuus ja passiivisuus olivat liikaa aikalaisyleisölle. Kertomus poliittisesta fanaatikosta tai harhaanjohdetusta idealistista olisi ollut helpommin sulava kuin kuvaus ajopuusta, joka sattuman oikusta päätyy väärälle puolelle. Lacombe Lucienista loukkaantuneet pitivät sitä maanpetturuuden apologiana, joka ohitti yksittäisen ihmisen vastuun ja syyllisyyden laskemalla kaiken sattuman varaan.
Mutta yleensä vastareaktio kertoo poliittisen kipupisteen löytymisestä: miehityksen aikana moni ranskalainen luultavasti päätyi miehittäjän palvelukseen pikemminkin sattumalta ja olosuhteiden pakosta kuin vakaumuksesta. Joku tarttui tilaisuuteen edetä urallaan, joku uskoi liittoutuneiden häviävän sodan ja piti parhaana sopeutua uuteen järjestelmään, ja joku vain passiivisesti ja pitemmittä pohdinnoitta vaihtoi vanhat auktoriteetit uusiin. Tällainen inhimillinen heikkotahtoisuus on huomattavasti yleisempää ja jälkipolvien hankalammin ymmärrettävissä kuin aktiivinen, aatteellisista syistä johtuva petturuus.
Malle sanoo, että käytännössä kenestä tahansa olisi voinut tietyssä tilanteessa tulla yhteistoimintamies. Lucien oli väärässä paikassa väärään aikaan, ja päätyi töihin Gestapoon; hänestä olisi myös voinut tulla sankari tai syrjässä pysyttelijä. Tarinan eri vaiheissa hän joutuu enemmän tai vähemmän astumaan kaikkiin kolmeen rooliin. Vaikka hän on yksilönä poikkeuksellinen, hänen ongelmansa ovat yleisinhimillisiä ja periaatteessa kuka tahansa olisi voinut toimia hänen tavallaan. Mallen lähestymistapa ei anna sijaa moralismille tai turvalliselle samaistumiselle, itselleen rehellisellä katsojalla ei ole varaa tuomita eikä ihailla Lucienia.
Lacombe Lucienin keskeinen teema, ihmisen passiivinen ajautuvuus, on toki pessimistinen, mutta samalla se antaa mahdollisuuden nähdä päähenkilö tilanteesta riippuen negatiivisena, positiivisena tai jopa sankarillisena hahmona. Mallen näkemys lähestyy eräänlaista eksistentialismia, jossa ihmisen määrittelevät viime kädessä hänen tekonsa. Lucienin hahmo asetetaan katsojan eteen analysoimatta ja selittelemättä: onko hän hyvä, paha vai pelkästään syyntakeeton, jää itse kunkin omaan harkintaan.
