torstai 4. heinäkuuta 2013

Ehdoton kutsumus



(Kirja-arvostelu, ilmestynyt aiemmin Kerberoksen numerossa 1/2013)



Kun 14-vuotias Timo K. Mukka lähetti nipun runojaan kustannusosakeyhtiö Karistolle vuonna 1959, hän kirjoitti saatekirjeeseen: "Runoja ei tarvitse palauttaa, jos ette voi niitä julkaista, voitte yhtä hyvin vaikka polttaa ne." Yhtä ehdottomasti päättyy apurahahakemus, jonka Mukka lähetti vuonna 1971, kaksi vuotta ennen kuolemaansa, Valtion Kirjallisuustoimikunnalle: "Siltä varalta, että anomani 5-vuotisen apurahan sijaan minulle myönnettäisiin 1-vuotinen, ilmoitan etukäteen kieltäytyväni."

Mukalle, joka ennen kirjailijanuransa käynnistymistä suunnitteli myös kuvataiteilijan uraa, taiteilijuus oli ehdoton kutsumus. Koko elämänsä hän kieltäytyi hankkimasta itselleen siviiliammattia ja yritti elättää niin itsensä kuin perheensä kirjoittamalla mahdollisimman ahkerasti. Niinpä Mukan lyhyestä elämästä tuli jatkuvaa kamppailua taloudellista niukkuutta vastaan. Valittu elämäntapa poltti kirjailijan loppuun 29-vuotiaana.

Mukan hiljattain julkaistu kirjekokoelma Annan sinun lukea tämänkin onkin pitkälti dokumentti nuoren päätoimisen kirjailijan toimeentulosta 1960- ja 70-luvuilla. Merkittävä osa siitä koostuu kirjeistä, joissa Mukka pyytää ennakkopalkkioita kustantajiltaan tai anoo apurahaa eri säätiöiltä ja lautakunnilta. Kokoelma sisältää myös lehdissä julkaistuja avoimia kirjeitä, joissa kirjailija esittää ehdotuksiaan ammattikuntansa toimeentulon parantamiseksi. Mitään varsinaisesti uutta ei kokoelma Mukan kirjailijakuvaan tuo, mutta juuri dokumenttina hänen tuotantonsa syntyolosuhteista se on ainutlaatuinen ja kouriintuntuva.

Niin aikalaiset kuin jälkipolvet ovat korostaneet kliseisyyteen saakka Mukkaa pohjoisen erotiikan kuvaajana, lappilaisena seksuaalimystikkona. Hänen teoksissaan seksuaalisuus on ihmisen perimmäinen liikuttaja, varsinainen elämänvoima jota uskonnot ja sosiaaliset koodit eivät viime kädessä kykene suitsimaan. Mukka kuitenkin piti itseään ensi sijassa osallistuvana, yhteiskunnallisena kirjailijana. Kollegalleen Esko Jämsénille osoitetussa kirjeessä (27.9.1964) hän totesi, että hänen kohuttu esikoisromaaninsa Maa on syntinen laulu "on vain masentava kuvaus ihmisen toivottomuudesta, maahansidonnaisuudesta, uskontojen vallalle alttiudesta, typeryydestä, oppimattomuudesta ja loppujen lopuksi syvästä inhimillisyydestä sijoitettuna länsipohjalaiseen pikkukylään ja balladimaiseen asuun puettuna."

Mukan yhteiskunnallinen suuntautuneisuus, joka ilmeni kommunistisina mielipiteinä ja aktiivisena julkiseen keskusteluun osallistumisena, oli epäilemättä vakavahenkistä, mutta poliittinen ihminen hän ei missään perinteisessä tai sovinnaisessa mielessä ollut. Hänen osallistumisestaan puuttui poliittinen pragmaattisuus, politiikka oli hänelle pikemminkin tunteen ja moraalin kysymys. Hän lähestyi yhteiskunnallisia kysymyksiä samalla ehdottomuudella kuin taidettaan, mikä johti välillä yltiöpäisiin ja epärealistisiin ehdotuksiin. Mukka ehdotti muun muassa Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosien yhdistämistä "Pohjoiseksi tasavallaksi" ja vaati kirjailijoita ryhtymään lakkoon paremman eläkejärjestelmän puolesta. Hän myös poltti siltoja jos ideoita ei lähdetty toteuttamaan. Kirjailijaliitosta erottuaan hän kirjoitti Juhani Syrjälle ajautuneensa "yhä kauemmaksi tavanomaisista yhteyksistä niin ettei jäljelle ole jäänyt oikeastaan muita kuin velkojia."

Romaaneista avoimen yhteiskunnallinen oli oikeastaan vain pasifistinen armeijaromaani Täältä jostakin (1965), joka sekin nojaa yksilölliseen tajuntaan kuvatessaan yliherkän ihmisen jauhautumista henkiseksi raunioksi sotilaallisen organisaation rattaissa. Sosialistisen realismin pedagogisiin ihanteisiin Mukan tuotanto ei mitenkään sopinut. Kansankulttuuri Oy:n kirjallisen osaston Maija Savutie moitti kirjeessään (22.2.1963) Syntisen laulun varhaisen käsikirjoituksen tyyliä "animaaliseksi" ja totesi, että "vaikka olosuhteet olisivat primitiiviset, ei kuvaajan tarvitse itseään sijoittaa samaan tasoon." Mukka totesikin vastauksessaan, ettei voi poiketa tyylistään tekemättä vääryyttä aiheelleen.

Loppujen lopuksi Mukka sopii varsin mutkattomasti perisuomalaiseen taiteilijakuvaan, jonka klassisia edustajia ovat Kiven ja Haanpään kaltaiset ulkopuoliset, joita omana aikanaan halveksuivat niin herrat kuin rahvas. Hän ei kuuluisuudestaan huolimatta löytänyt paikkaa oman aikansa kirjallisesta maailmasta: Lapissa kirjallisuuskriitikot ylistivät häntä mutta tavallinen kansa piti hylkiönä, etelässä kulttuuriväki naureskeli hänelle ja suuri yleisö piti kummajaisena. Ja kuten Kiven ja Haanpään tapauksissa, jälkimaailma käänsi kelkkansa originellin kuoltua. Vuonna 2004 Pellon kunta juhlisti Mukan esikoisteoksen 40-vuotisjuhlaa pitämällä konsertin samassa koulurakennuksessa, josta oli aikoinaan häätänyt kirjailijan perheineen maksamattomien vuokrarästien takia.



Timo K. Mukka: Annan sinun lukea tämänkin. Kirjeitä 1958-1972. (Toim. Toni Lahtinen, WSOY 2012)