keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Ihmisten vihaamisen vaikeudesta

(Kirja-arvostelu, julkaistu Kerberoksen numerossa 2/2013)


Misantropian eli ihmisvihan käsite juontuu antiikin ajoista saakka, ja Suomessa termiä ovat viime vuosina viljelleet etenkin poliitikot ja taiteilijat. Systemaattisesti ilmiötä ei kuitenkaan ole juuri tutkittu. Juri Nummelinin toimittama Misantropian historia on ensimmäinen suomenkielinen katsaus aiheeseen, ja toimittaja toteaa esipuheessa, että misantropia on "eräänlainen ajattelun yksi valtavirta, joka on aina vaikuttanut ihmiskunnan historiassa, mutta josta ei ole paljon puhuttu."

Nummelinin mukaan ihmisvihassa on kyse ristiriitaisesta traditiosta. "Misantroopin pitää inhota koko ihmiskuntaa, jotta häntä voisi nimittää todelliseksi ihmisvihaajaksi. Ilman itsevihaa misantropia ei olisi täydellistä." Harva misantrooppi on kuitenkaan näin johdonmukainen, vaan useimmat sulkevat vihansa piiristä jonkinlaisen valioyksilöiden joukon tai ainakin itsensä.

Onko misantropia sitten laisinkaan ajattelun traditio tai maailmankatsomuksellinen suuntaus? Eikö kyse ole pikemminkin kanssaihmisiinsä epäluuloisesti suhtautuvasta, eristäytymiseen taipuvaisesta persoonallisuustyypistä, jonka edustajia on ollut kaikkialla kaikkina aikoina? Sellaiset persoonat ulottavat henkilökohtaisista pettymyksistään kumpuavan kielteisyyden koskemaan ihmisiä yleensä, mikä toimii suojakeinona tulevia pettymyksiä vastaan. Tällainen ihmisviha on melko yleistä muttei kovin kiinnostavaa. Se on samanlaista kuin ihmisrakkauskin: sentimentaalista asennetta, jossa omista hajanaisista kokemuksista ja ennakkokäsityksistä tehdään yleinen ohjenuora.

Toisaalta misantropian voi nähdä kriittisenä ja ambivalenttina suhtautumisena omaan ihmisyyteen ja ihmisyyteen yleensä. Lukuisat ajattelijat, taiteilijat ja uskonnolliset julistajat ovat luodanneet ihmisen kielteisiä puolia, pahuutta ja mitättömyyttä, mutta lähes jokainen heistä on pyrkinyt pimeyteen sukeltamalla löytämään jotakin inhimillisesti arvokasta tai toivonut karvaan totuuden näyttämällä saavansa ihmiset hillitsemään pahimpia puoliaan. Kyse ei siis ole puhtaasta ihmisvihasta, vaikka näin toimivia usein luullaankin misantroopeiksi. Antiikin pakanat syyttivät kristittyjä ihmisvihasta, koska he eivät osallistuneet positiivisen kansalaishengen ilmauksena pidettyyn keisarikulttiin. Myös kristillinen perisyntioppi tuntui aikalaisten näkökulmasta ihmisvihamieliseltä, aivan niin kuin se tuntuu nykyajan sekulaareista humanisteistakin.

Misantropian historia ei osaa päättää, millaista ihmisvihaa se käsittelee, ja kokoomateoksen ongelmana onkin hajanaisuus ja liika rönsyily. Misantropian kattokäsitteen alle mahdutetaan melkein mitä vain: Diogenes, Nietzsche, joukko 1900-luvun alkupuolen avantgardisteja, August Strindberg, Kalervo Palsa, norjalainen black metal, kouluampujat. Loppujen lopuksi melko harvaa kirjassa käsitellyistä hahmoista voi pitää varsinaisina misantrooppeina. Markiisi de Sade ei vihannut ihmisiä, hän vain näki heidät hyödykkeinä, vinoutuneen seksuaalisen nautinnon tarveaineina. Eri väriset rasistit, miesvihaajat ja naisvihaajat taas vihaavat vain jotakin ihmislajin segmenttiä ja yleensä idealisoivat jotakin toista naurettavuuksiin saakka.

Tolkuttominta misantropian käsitteen ryöstöviljelyä sisältävät Jussi K. Niemelän hysteeriset esseet, joita on jostakin syystä otettu kirjaan kolme kappaletta. Yhdessä niistä hän suomii Nietzschen ja Schopenhauerin elitististä neronpalvontaa. Hänen johtopäätöksensä näyttää olevan, että itsenäiset ja lahjakkaat ihmiset ovat väistämättä narsistisia ihmisvihaajia - vain siksi, että he omaa näkemystään hahmottaakseen ja ihannettaan seuratakseen joutuvat irroittautumaan massasta, halveksimaankin sitä. Toisessa esseessään Niemelä pitää Yukio Mishiman poliittista rituaali-itsemurhaa itserakkaan katkeruuden äärimmäisenä ilmauksena, misantrooppisen projektin loogisena päätepisteenä. Hänen mieleensä ei kertaakaan juolahda, että Mishiman kaipuussa autenttiseen japanilaisuuteen oli kyse ihmisluontoon syvälle juurtuneesta ja perustaltaan terveestä halusta kokea alkumyytti uudelleen. Mishimassa tämä halu ylitti lopulta kaikki muut halut seksuaalivietistä taiteellisen itseilmaisun tarpeeseen. Niemelän Mishima-analyysi tuo mieleen Jean-Paul Sartren jaaritukset Baudelairesta ja Flaubertista: se on kohteensa yläpuolelle asettuva, vivahteita ymmärtämätön, yksitotisen moralistinen.

Itseparodian asteelle Niemelä yltää kolmannessa kirjoituksessaan, jossa hän ensin määrittelee poliittisten vastustajien karkean psykologisoinnin ääriajattelun tunnusmerkiksi ja Neuvostoliiton perinnöksi, ja sitten hahmottelee "romanttis-pessimistisen persoonallisuuden" omien poliittisten vastustajiensa muotokuvaksi.

Kokoomateoksen paras kirjoitus on Simo K. Määtän essee E. M. Cioranista. Määttä kuvaa Ciorania historian ja filosofian vastaisena ajattelijana, joka kirjoittamalla "lykkäsi itsemurhaa". Cioran pyrki kielen avulla paljastamaan ihmisyyden pohjattoman ristiriitaisuuden, ja ihmisviha oli vain yksi ilmaisun rekistereistä siinä missä säälikin. Myös Ville Hännisen Kalervo Palsa -essee kuuluu kirjan oivaltavimpiin. Palsa oli pohjimmiltaan klassinen moralisti ja musta humoristi, jonka nihilismin julistukset olivat osittain retorista kärjistystä, osittain taiteilijamyytin rakentamista.

Muitakin ansiokkaita kirjoituksia epätasainen Misantropian historia sisältää, mutta sen filosofiset taustaoletukset ovat ongelmallisia. Ajatussuuntauksena misantropia on oikeastaan mahdollinen vain humanismin kehyksessä - kun oletetaan, että on olemassa yksi ja yhteinen "ihmiskunta", jonka tarpeet ja tavoitteet ovat kaikkialla samanlaiset. Misantrooppi asettuu tällaista oletettua kokonaisuutta vastaan ja sanoutuu irti sen tavoitteista. Kun huomataan, että eri ihmisryhmien välillä on suuria ristiriitoja, ja että lajinsisäinen kilpailu on ihmiselle yhtä ominaista kuin muillekin eläinlajeille, koko käsite muuttuu enemmän tai vähemmän absurdiksi.



Juri Nummelin (toim.): Misantropian historia (Savukeidas, 2013)