torstai 9. huhtikuuta 2015

Honkasalon kiukunpuuska


















Kirjailija ja feministi Laura Honkasalo on kirjoittanut blogiinsa pitkähkön mielipidekirjoituksen Kunniasta. Kirjoitus on sikäli merkittävä, että kyseessä on ensimmäinen "vastapuolen" kirjoittama näkemys, jonka tekijä on selvästikin käynyt teokseni läpi. Voimme siis päätellä, että Laura Honkasalo osaa lukea. Luetun ymmärtämisessä hänellä on kuitenkin selviä puutteita.

Honkasalon kritiikin kolme päälinjaa ovat seuraavat: kirjani väitteitä ei perusteta tieteellisesti relevantteihin lähteisiin, sen maailmankuva on amerikkalainen ja sen tyyli tuntuu Honkasalosta loukkaavalta. Honkasalo kirjoittaa:

Hännikäisen taustamateriaali on hyvin suppeaa. Hänen ajatuksiaan pönkittävät kontroversiaalien yhdysvaltalaisten miesasiamiesten kirjoitukset. Kirjassa ei kertaakaan viitata mihinkään yhteiskuntatieteelliseen tai kansanterveydelliseen tutkimukseen tai analyysiin, tilastoihin tai mihinkään muuhunkaan tieteellisesti relevanttiin lähteeseen. Suomesta lähteinä on vain muutama mielipidekirjoituksenomainen lehtiartikkeli.

Katsotaanpa. Ainoa "yhdysvaltalaiseksi miesasiamieheksi" jotenkin luokiteltava hahmo, johon Kunniassa viitataan, on Jack Donovan. Hänen The Way of Men -kirjansa ajatuksia olen referoinut ja analysoinut kieltämättä laajaltikin. Donovan on kuitenkin vähän huono esimerkki, sillä hän on minun tapaani sanoutunut selvästi irti varsinaisesta MRA (miesasia)-liikkeestä. Muut käyttämäni amerikkalaiset lähteet eivät kategoriaan oikein sovi: Joyce Benenson (Harvardin yliopiston psykologian tutkija, naispuolinen), James Bowman (politiikan tutkija), Lionel Tiger (kanadalaissyntyinen antropologi), Frank Henderson Stewart (antropologi), Sebastian Junger (Afganistanissa palvelleista amerikkalaissotilaista kirjoittanut journalisti). Käyttämistäni esimerkkitapauksista ja historiallisista anekdooteista en ole tehnyt mitään tarkkaa tilastoa, mutta Yhdysvalloista niitä näyttäisi olevan aika vähän. Pikaisella läpiluvulla näyttää myös siltä, että ainakin puolet niistä on Suomesta. Essee "Väkivalta ja uhrikulttuuri" käsittelee nimenomaan Suomessa tapahtuneita kouluampumisia, niiden taustoja, niiden tiimoilta käytyä keskustelua ja suomalaista koulujärjestelmää.

En tiedä, mikä on Honkasalolle "tieteellisesti relevanttia", mutta tilasto- ja tutkimustietoja sekä asiantuntijoiden lausuntoja esitetään ainakin sivuilla 12, 63, 89, 132 ja 175. Näistä melkein kaikki ovat kotimaista materiaalia. Tämä ei ole kuitenkaan olennaista. Kirjallinen essee ei ole lajityyppi, jossa jokainen väite pitäisi perustella lähdeviittein ja tutkimuksin. Jos haluaa kovaa ja objektiivista faktatietoa, kannattaa lukea aivan muita kirjoja. Honkasalo on ilmeisesti tarkoituksella lukenut Kunniaa kuin se olisi tieto- tai väitöskirja. Voihan niinkin tietysti tehdä, mutta kokonaan toinen asia on, onko taidehistoriasta maisterintutkinnon suorittaneella Honkasalolla mitään oikeaa asiantuntemusta niillä alueilla, joilla Kunnia liikkuu.

Seuraavaksi Honkasalo valittaa, etten ole juuri käsitellyt suomalaista maskuliinisuuden kuvaa:

Suomestakin olisi ollut helppo löytää esimerkkejä tosimiehekkyydestä: tukinuittajat olivat aikansa sankareita, voimakkaita ja taitavia uroksia, joita ikuistettiin maalauksiin, kirjallisuuteen ja elokuviin. Rakentamisen tärkeyttä suomalaiselle maskuliinisuudelle Hännikäinen ei käsittele lainkaan. Varsinkin jälleenrakennusajan työmailla vallitsi Hännikäisen kaipaama miesten oma kulttuuri voimankoetuksineen ja likaisine juttuineen. Rakennustyömaalla on korostunut miesten yhteistyön tärkeys ja miehiset ponnistukset sekä taitavuus. Hännikäisen asemassa olisin edes viitannut siihen, että miehet rakensivat Suomen uusiksi sodan jälkeen.

Siteeraan taas itseäni: "Tutkimusten mukaan suomalaisten miesten keskipituus on kasvanut yli kymmenen senttiä noin sadassa vuodessa. Lisäsenteistä viisi on tullut viimeisten reilun kolmenkymmenen vuoden aikana. Voidaan siis todeta, että nykyistä selvästi pienemmät miehet rakensivat tämän maan ja puolustivat sitä sodissa." (s. 132) Minusta tässä viitataan jokseenkin selvästi rakentamiseen, sotaan ja jälleenrakentamiseenkin (ja myöskin suomalaisen miehen fyysisen koon vaihteluista tehtyyn tutkimukseen). Sitaatti on esseestä "Sana ja liha", jonka loppuosassa käsittelen suomalaista talonpoikaa isäni suvusta otetuin esimerkein, jotka ulottuvat 1500-luvun lopulta 1900-luvun jälkipuoliskolle. Tukinuittoon ja savottaelämään viitataan puolestaan ainakin sivuilla 32 ja 87. On tietysti totta, ettei kirjassani mitenkään erityisesti uppouduta menneiden vuosikymmenten ja -satojen suomalaisen miehen elämään. Kyseistä aihetta käsittelin huomattavasti laajemmin edellisessä kirjassani, Marko Tapio-tutkielmassa Hysterian maa, enkä tuntenut tarvetta toistaa siinä sanomaani.

Väitettäni yhteiskunnan sosiaalisektorin ja naisten välisestä epäpyhästä liitosta Honkasalo yrittää kumota seuraavasti:

Hännikäinen käsitteleekin läpi kirjan sekä parisuhdetta että sukupuolten asemaa yhteiskunnassa kuin kaupankäyntiä. Jos nainen saa sitä, miehen pitäisi saada tätä. Miehet eivät halua enää perhettä, koska avioerossa lapset määrätään ”automaattisesti” äidille. Suomessa kuitenkin valtaosalla erovanhemmista on lapset luonaan vuoroviikoin – tässä Hännikäinen tuntuu taas olevan Yhdysvalloissa tai Britanniassa.

Vuoroviikkojärjestelmä ei poista mihinkään sitä tosiasiaa, että lähihuoltajuus määrätään useimmiten (tarkalleen ottaen viisi kertaa useammin) äidille. Eikä sitä, että monissa tapauksissa äiti yrittää eron jälkeen eristää lapsen isästään - ja usein onnistuukin, sillä hänellä on puolellaan naisvaltainen sosiaaliala, joka kohtelee miehiä isoina lapsina ja ottaa tosissaan perusteettomatkin väitteet isän alkoholismista tai väkivaltaisuudesta.

Käsittelen kirjassani parisuhdetta ja sukupuolten asemaa "kaupankäyntinä", koska oletan sen vaativan tiettyä vastavuoroisuutta. Ihminen nyt sattuu olemaan olento, joka kaipaa jonkinlaista vastinetta panoksestaan - tämä ymmärrettiin hyvin niissä yhteiskunnissa, jotka näkivät miehen ja naisen liiton myös taloudellisena ja yhteiskuntaa tukevana järjestelynä, eivät vain romanttisena rakkautena joka sinetöidään byrokraattisella sopimuksella. Harva mies jaksaa tehdä naisen eteen uhrauksia saamatta vastineeksi vähintäänkin kunnioitusta ja uskollisuutta. Tästä syystä minäkin olen päättänyt pidättäytyä kaikista perinteiseen herrasmieheyteen kuuluvista huomionosoituksista feministejä kohtaan, jotka ovat kerta toisensa jälkeen määritelleet minut sovinistisiaksi, menneisyyteen kuuluvaksi jäänteeksi, potentiaaliseksi raiskaajaksi jne., ja tuominneet suurin piirtein kaiken arvostamani patriarkaalisen sorron ilmentymäksi. Eli en avaa heille ovia, auta takkia heidän ylleen, poimi heidän pudottamiaan tavaroita tai pelasta heitä pulasta. Kun he kerran pitävät itseään niin vapaina ja itsenäisinä, he saavat myös tulla toimeen ilman minun apuani.

Alun jälkeen Honkasalon kirjoitus hajoaa hämmentäväksi sarjaksi virheellisiä tai täysin päättömiä väittämiä. Honkasalo ei ilmeisesti ymmärrä referaatin ja suomennetun sitaatin eroa väittäessään, että olen suomentanut erään käyttämäni esimerkin suoraan "naisviha-aktivistin" blogista. (Honkasalo myöskin väittää, että kyseistä anekdoottia käytetään lähdemateriaalina, vaikka kyseessähän on lähinnä havainnollistava humoristinen anekdootti. On oireellista, että kirjailijalla on näin onneton retoristen keinojen tuntemus.) Erityisen hämäräksi jää, mitä tällä lauseella yritetään ilmaista: "Psykologian ja psykiatrian mitätöintiä Hännikäinen ei sen kummemmin perustele, paitsi että miehet voisivat paremmin, kun käyttäisivät taskuliinaa ja harrastaisivat kaksintaisteluita." Tuonnempana hän väittää minun väittävän, että "valtiotamme, tai länsimaita yleensäkin, hallitsevat feministit ja heidän talutusnuorassaan olevat miehet." Eivät suinkaan hallitse, vaan pikemminkin feministit ja heidän myötäjuoksijansa ovat globaalin kapitalismin hyötyjiä ja hyödyllisiä idiootteja. Sitaatti sivuilta 53-54:

Länsimaissa eletään pitkään jatkunutta rauhan ja vaurauden ajanjaksoa, jonka aikana naiset ovat saavuttaneet taloudellisen ja sosiaalisen riippumattomuuden. Miehinen suojelunhalu ei ole enää elämän edellytys. Thumosta ei ole tehnyt työttömäksi feminismi vaan kapitalismi, joka on levitessään murtanut vanhan agraariyhteiskunnan sukupuolisen työnjaon, sekä pesukoneen ja ehkäisypillerin kaltaiset miesten tekemät innovaatiot, jotka ovat vapauttaneet naiset arkisesta raadannasta. Moderni maailma tarvitsee enemmän hienovaraisia sosiaalisia taitoja kuin suoraviivaisia maskuliinisia hyveitä, jotka ovat hiljalleen siirtymässä pysyvästi museoon.

Mutta ylikypsän kapitalismin hedelmistä nauttivat emansipoituneet naiset harvemmin ymmärtävät, että heidän hyvinvointiaan kannattelevat edelleen miesten lihakset. Lähes yksinomaan miehet rakentavat moottoriteitä ja pilvenpiirtäjiä, pystyttävät voimalinjoja, kaivavat viemäriverkostoja, raivaavat metsää ja poraavat öljyä. Näihin raskaisiin, likaisiin ja usein vaarallisiinkin töihin ei koskaan vaadita naiskiintiöitä, toisin kuin hyvin palkattuihin toimistotöihin. Tilaisuuden tullen ne ulkoistetaan kehitysmaihin, missä niitä edelleen tekevät miehet, vielä huomattavasti pienemmällä palkalla ja tukalammissa oloissa.

Huomionarvoista on, ettei Honkasalon kirjoitus sisällä ainuttakaan lausetta pidempää sitaattia kirjastani. Yksittäinen lause tai ilmaus kun on kokonaisuudesta poimittuna helppo esittää missä valossa tahansa. Tuntuu siltä, että blokikirjoitus on sepitetty jonkinlaisen kiukunpuuskan vallassa vaivautumatta avaamaan kirjan varsinaisia ajatuksia, nehän kuitenkin ovat vain naisvihamielistä propagandaa.

Kaikesta paistaa Honkasalon henkilökohtainen loukkaantuminen: "Tietysti teoksessa ärsyttää eniten...", "Myönnän, että minua todella raivostuttavat..." jne. Tällainen passiivis-aggressiivinen reagointi on perin juurin feminiinistä. Siinä vedotaan omiin tunteisiin sen sijaan, että esitettäisiin todellisia vastaväitteitä. Lyhyesti sanottuna: "Olet väärässä, koska minulle tuli kirjoituksistasi paha mieli." Tällainen keskustelutyyli on muuten erityisen amerikkalaista. Sikäläisten yliopistojen tiedostavaisto on keksinyt muotitermin "mikroaggressio", jolla tarkoitetaan mitä tahansa elettä tai viestiä, jonka joku voi kokea "alistavaksi". Olennaisia eivät siis ole mielipiteet tai niiden todellisuusvastaavuus, vaan niiden aiheuttamat reaktiot. Ei ole väliä, onko Hännikäinen oikeassa, väärässä tai edes kiinnostava - merkittävää on vain se, että hän kirjoittaa "ärsyttävästi" tai "tarpeettoman provokatiivisesti". Tämä jokseenkin autistinen lähestymistapa on pikkuhiljaa vakiintumassa Suomeenkin, missä julkiset keskustelut alkavat yhä enemmän muistuttaa jonkinlaisia tuohtumis- ja loukkaantumiskilpailuja.