maanantai 20. huhtikuuta 2015

Laintauluista maailman kuvan piirtämiseen















(Essee, ilmestynyt Sami Feiringin toimittamassa kokoomateoksessa "Mitä aforismi tarkoittaa?" vuonna 2013)



Aforistiikalla on maine kirjoittajan kannalta vaativimpana kirjallisuuden lajina. Itse en usko, että mikään laji on itsessään vaativampi kuin mikään muu. Kyse on taipumuksesta. Yksi on taipumukseltaan lyyrikko, toinen prosaisti, kolmas aforistikko, ja onnistuminen on aina vaativaa.

Minulla saattaa olla taipumusta aforistiikan kirjoittamiseen. Kirjoittamissani runoissa ja proosassa putkahtaa siellä täällä esiin yhden tai parin lauseen ajatuksellisia kiteytymiä. Joskus käytän sellaisia tyylillisenä tehokeinona. Niitä tai joitakin vähän laajempia pätkiä saattaisi joku siteerata muusta tekstistä irroitettuina ja todeta, että sattuvasti sanottu.

Mutta niinä muutamana kertana, jolloin olen varta vasten yrittänyt kirjoittaa samantyyppisiä lauseita, tulokset ovat olleet heikkoja. Aforismeistani on tullut itsestäänselviä, yksitotisia tai teennäisiä, pahimmassa tapauksessa kaikkia niitä samalla kertaa. Mietelausesikermäni olen onneksi ymmärtänyt jättää pöytälaatikkoon tai hävittää kokonaan.

Niinpä olen päätellyt, että syntyäkseen omat ajatuskiteytymäni tarvitsevat laajempaa tekstimassaa ympärilleen. Ne myös toimivat parhaiten laajemman tekstin osina tai sieltä satunnaisesti irroitettuina. Sikermiä niistä ei kannata koota. Kokemus on subjektiivinen, mutta varsinkin monia suomalaisia aforistikkoja lukiessani huomaan niin ikään kaipaavani lihaa luiden ympärille. Samaten monien suosikkiaforistikkojeni, kuten G. K. Chestertonin tai H. L. Menckenin, ajatukset ovat itse asiassa poimintoja heidän pidemmistä proosateksteistään eivätkä alun perin aforismeiksi tarkoitettuja.

Kääntämäni Oscar Wilden kuuluisia sutkauksia on välillä koottu kirjasiksi, heikoin tuloksin. Paremmin ne toimivat hänen näytelmissään, filosofisissa dialogeissaan tai Dorian Grayn muotokuvassa. Wilden eri tilanteissa lausumat, kirjallisiin tuotoksiin sisältymättömät nokkeluudet sopivat taas parhaiten elämäkertojen höysteeksi; ne vaativat taustakseen itse Wilden persoonan ja tuon ajan salonkikulttuurin, jossa sanavalmius oli sosiaalisen menestyksen ehdoton edellytys.

Erno Paasilinnan tunnetun määritelmän mukaan ”aforismi on lauseitten erakko, yksinäinen piru, aivan epäsosiaalinen olento, sen kanssa on hirveän vaikea tulla toimeen.” Tässä tiivistyy maassamme vallitseva käsitys siitä millainen aforismi on ja millainen sen pitäisikin olla. Se on itsenäinen ja naseva lause, jossa tiivistetään jokin pitkän elämänkokemuksen sivutuotteena tai pitkän ajatusprosessin tuloksena syntynyt totuus maailmasta.

Paasilinna ei itse ollut kovin hyvä aforistikko. Hänen sinänsä tarkkaiskuisista lauseistaan huokuu paatoksellinen itsetehostus, joka minusta on tympeää. Aforismeissaan tämä taitava esseisti ja satiirikko patsastelee armoitettuna totuudenpuhujana, yksinäisenä näkijänä, piikkinä vallanpitäjien lihassa. Erityisen puuduttavaa moisesta asenteesta tekee täydellinen itsereflektion ja itseironian puute.

Muistelmateokseen Tähänastisen elämäni kirjaimet sisältyvässä esseessä ”Lyhyiden lauseiden luku” Paasilinna erittelee aforismikäsitystään. Hänen ihailunsa kohteena on kansa, jonka keskuudessa ajattomat viisaudet syntyvät, muotoutuvat ja säilyvät suullisen perinteen välittäminä. Parasta mitä aforismien kirjoittaja voi toivoa on, että hänen lauseensa muuttuvat kansan yhteiseksi omaisuudeksi vaikka harva enää muistaa niiden alkuperäistä tekijää.

Ainakin Paasilinnan lauseet itseoppineista ja kirjailijan elämän elämisestä ovat kokeneet hänen tavoittelemansa kohtalon. Mutta samalla ne ovat kuluneet käytössä niin pahasti, ettei kukaan latteuksia välttelevä enää tohdi niitä viljellä. Paasilinna myöntää itsekin, että ensin mainittua aforismia siteeraavat lähinnä menestyneet opiskelijahulttiot, jälkimmäistä julkaisemattomat taiteilijaromantikot. Yksittäisen lauseen kannalta kuolemattomuus tarkoittaa ryöstöviljelyä. Aforistiikka on kirjallisuudenlajeista alttein ajan kuluttavuudelle.

Kuitenkin Paasilinna ja hänen ihailemansa Samuli Paronen (joka oli aforistikkona huomattavasti lahjakkaampi) ovat synnyttäneet tradition, jolle riittää jatkajia. Suomalainen nykyaforismi on yleensä eräänlainen maksiimi, johon on sisäänrakennettu jokin oivaltavaksi tarkoitettu paradoksi. Usein tämä oivaltavuus ei vain onnistu kirvoittamaan kuin vaisun hymähdyksen, kuten Lauri Kerosuon aforismissa ”Ihminen on oikeasti vanha sitten, kun se lakkaa harmittamasta.”

Samaan traditioon kuuluu myös epämääräinen vasta-ajattelun asenne. ”Lyhyiden lauseiden luvussa” Paasilinna korostaa aforistikon roolia vallan kriitikkona, ja tämän roolin nykyaforistikot ottavat tosissaan, vaikkeivät koskaan osoita kenellä heidän ruoskimansa valta oikein on. Näkymättömän vihollisen sohiminen on kirjoittajien keino tärkeillä, vedenpitävä metodi hankkia otsalleen vähäosaisia puolustavan vasemmistosankarin sädekehä.

Tommi Melender loi pari vuotta sitten blogissaan kuvitteellisen aforistikon nimeltä Osmo Suurnäkki. Blogimerkintä sisälsi otteita baarimestarina, trukinkuljettajana, mikrotukihenkilönä ja maratontanssien ulosheittäjänä työskennelleen Suurnäkin niin ikään kuvitteellisesta aforismikokoelmasta ”Köyhyys ei elä Kaivopuistossa”:


Työmies ansaitsee palkkansa. Optiomiljonääri ei.

Puku ei tee miestä. Ministerin kylläkin.

Kukaan ei sano mainosmiestä kerjäläiseksi.

Tähdet sammuvat mieluiten etusivulle.

Kapitalismin ilmavaivat muuttavat ilmastonkin.

Vain köyhä maksaa itsensä kipeäksi.


Kaikessa hykerryttävyydessäänkin tämä ei ole parodiaa, vaan silkkaa realismia. (Lainaisin Paavo Haavikon ajatusta parodian mahdottomuudesta, ellei sekin olisi kulunut kliseeksi tolvanoiden suussa.) Osmo Suurnäkin ajatukset voisivat löytyä monesta tämän vuosituhannen puolella julkaistusta kotimaisesta aforismikokoelmasta. Keinot ovat samoja: väännetään helposti aukeavaa ironiaa ajankohtaisista ilmiöistä, hyödynnetään sanontoja ja sanaleikkejä, rakennetaan yhteiskuntakritiikki kapakkafilosofian ja herravihan varaan. Lyhyesti sanottuna Paasilinnan ja Parosen jalanjäljissä seisoskeleva aforistiikka on omaksunut lehtipakinoitsijoiden keinovarat.

Vaikka kepeän yhteiskunnanvastaiset nasautukset sopivat höysteeksi pakinaan, erillisinä mietelauseina ne menettävät tehonsa. Mutta sellaisinakin niillä näyttää olevan yleisönsä. Puolivillaisine vastarinnan eleineen ja kapakkafilosofointeineen suomalainen aforistiikka on ottanut paikkansa yhtenä viihteen muotona. Lyhyytensä puolesta se sopii täydellisesti niille, joille oikea kirjallisuus on liian raskasta mutta jotka nauttivat saadessaan nyökytellä arkisille ”oivalluksille” valtaeliitin ahneudesta, elämän lyhyydestä, luontoon kätkeytyvästä viisaudesta ja sen sellaisesta.

Parnassossa (3/2010) ilmestyneessä arvostelussaan Hannu Parosen aforismikokoelmasta Jossain välissä toivo Ville Hytönen kirjoitti: ”Aforismissa ominainen vastahankaisuus silti on edelleen läsnä. Siitä on vain tullut vastahankaisuuden kuva, esteettinen määritelmä, joka tosiasiassa asettuu sille etukäteen määriteltyihin uomiin. Jotta kotimainen aforisti olisi vastarannan kiiski, hänen olisi hylättävä aforismi.” Viimeistä, itse asiassa hyvin aforistista, lausetta sopii miettiä. Koska kotimainen aforismi on kivettynyt turvallisista turvallisimmaksi kertakäyttötavaraksi, siitä pitäisi ehkä kokonaan luopua.

Pitäisikö aforistikkojen sitten ryhtyä pakinoitsijoiksi? Kenties, jos taipumukset siihen suuntaan viittaavat. Mutta ennemmin toivon, että suomalainen aforismi lavenisi muodoltaan vapaammaksi ajatusproosaksi. Että se lähenisi lajia, jota maassamme on ollut tapana kutsua fragmentiksi tai mietelmäksi.

Parosen ja Paasilinnan lyhyt aforismityyli oli alun perin vastaveto veltolle mietelmöinnille, jota Suomessa oli harrastettu yllin kyllin. Lyhyttä tyyliä Paasilinna perusteli ”Lyhyiden lauseiden luvussa”:

Tämä typologia koskee määrätynlaisia aforistikkoja, iskevän ja haastavan lauseen edustajia; se ei koske lauhkeita humanisteja jotka kirjoittavat laajempia mietelmiä ja fragmentteja. Useat heistä hyväksyvät maailman koska ovat niin filosofisia, sovinnollisia ja ymmärtäväisiä, että tulevat tasapainottaneeksi sen kaikki puolet. Mitä pitempi lause tai syvällisempi ajatuskokonaisuus sitä enemmän kirjoittajalla näyttää olevan aikaa tehdä sovintoa maailman kanssa. Veltoimpia ja tekosyvällisimpiä kokoelmia meillä ovat
kirjoittaneet ammattimaiset sananselittäjät mutta kirjalliset amatöörit, kuten papit ja piispat ja yliopistomiehet. Heitä näyttää vaivaavan aivan auttamaton syvähenkisyyden,
selittelyn ja sovittelun kirous.

Mutta suomalaisessa 1900-luvun loppupuolen aforistiikassa tapahtui tämän vastareaktion seurauksena sama kehitys kuin eurooppalaisessa 1900-luvun loppupuolen arkkitehtuurissa: karmeaan vastattiin karmealla. Modernit arkkitehdit korvasivat inhoamansa porvarillisen prameuden sieluttomilla betonikolosseilla, suomalaiset aforistikot korvasivat mahtipontisen tekosyvällisyyden äreällä nojatuolifilosofialla. Aforismista ja aforistisuudesta ei tullut terävän ajattelun välinettä, vaan sekavan ja tunnevetoisen ajattelun verho.

Kotimaisista moderneista aforistikoista minua on eniten miellyttänyt Paavo Haavikko. Hän kirjoitti aforisminsa Wittgensteinin filosofisten traktaattien tavoin eteneviksi sarjoiksi. Monet hänen lauseistaan eivät selviytyisi omillaan, mutta sarjoissa ne muodostavat monitasoisen, usein ristiriitaisenkin ajatusjatkumon. Sarjatekniikka tarjosi Haavikolle moninkertaisesti kirjavamman keinovarojen valikoiman kuin muille suomalaisaforistikoille: hän pystyi vaihtamaan vikkelästi retorista asentoa, sekoittamaan tyylejä ja kiistelemään itsensä kanssa. Haavikon aforistisia sarjoja jaksan lukea yhä uudelleen, kun taas Parosen ja Paasilinnan parhaatkin lauseet tyhjenevät usein lyhyellä maistelulla ja sopivat sen jälkeen enää siteerattaviksi tilanteissa, joissa haluan osoittaa nokkeluuttani.

Kokonaisuudessaan länsimainen kirjallisuustraditio on aina ymmärtänyt aforismin laajemmin kuin lauseen mittaisena viisasteluna. Tietosanakirjojen artikkeleissa aforistiikan alle mahtuu myös väljempää mieteproosaa. Aforistiikan oppi-isäksikin tituleerattu Blaise Pascal ei viilannut lauseitaan vastaamaan aikansa salonkinokkeluuden ihanteita. Hänellä oli niitä kirjoittaessaan mielessä laajempi kokonaisuus, kristinuskon filosofinen puolustuspuhe. Se ei vain koskaan valmistunut, ja teosta varten kirjoitetut muistiinpanot julkaistiin postuumisti sellaisenaan. Myös toinen tiiviin ajatusproosan klassikko, Charles Baudelairen Alaston sydämeni, sisältää alun perin laajempaa kokonaisuutta varten laadittuja fragmentteja.

Pascalin ja Baudelairen fragmenttikirjoissa pidemmät ja väljemmät katkelmat lisäävät silloin tällöin esiin putkahtavien yhden lauseen kiteytysten tehoa suunnattomasti. Kun Pascal yhtäkkiä toteaa: "Jos on annettava kahdeksan päivää elämästä, on annettava sata vuottakin" tai Baudelaire lataa: "Kenellä hyvänsä, joka vain osaa huvittaa, on oikeus puhua itsestään", lause sävähdyttää huomattavasti enemmän kuin kaltaistensa seurassa esiintyessään. Jos tällaisia lauseita laittaa sivukaupalla peräkkäin kuten muotopuhtaissa aforismikirjoissa, ne syövät toisiaan, tylsyvät, tulevat kaavamaisiksi.

On myös kirjailijoita, jotka ovat tietoisesti valinneet fragmentin ajatusproosansa muodoksi. Heistä tunnetuimpiin kuuluu E. M. Cioran, jonka Katkeruuden syllogismeista yhdet muistuttavat lyhytproosaa, toiset proosarunoa, kolmannet ovat jo melkein pienoisesseitä. Mietelmien korkea abstraktiotaso saattaa tuntua oudolta suomalaiseen nykyaforistiikkaan tottuneesta lukijasta, mutta koskenniemeläiseen teatraalisuuteenkaan Cioran ei lankea. Hänen asevarastoonsa kuuluu musta, myös kirjoittajaan itseensä suunnattu ironia:


Niin kauan kuin muistan en ole tehnyt muuta kuin lannistanut ylpeyttäni siitä että olen ihminen. Ja minä kyyhötän lajin periferiassa arkana hirviönä, jolla ei ole kylliksi voimaa turvautua toiseen apinalaumaan.


Tämä on tuhat kertaa kiinnostavampaa kuin se, että Lassi Kämäri kirjoittaa: ”Vaarallisimmat pedot elävät asfalttiviidakoissa.” Cioran osaa kirjoittaa kalutusta aiheesta, ihmisen petomaisuudesta, sävykkäästi ja henkilökohtaisesti. Hän jättää lukijan käteen muutakin kuin itsestään selvän asian nasevan toteamuksen. Ketä kiinnostaa, onko tekstikatkelma riittävän tiivis, muodoltaan riittävän iskevä aforismiksi? Kenties lajiteoreetikoita, suotakoon heille täysi vapaus kinastella asiasta keskenään. Käyttipä Cioran ajatuskulkunsa ilmaisemiseen yhden lauseen tai monta, hän tekee sen kirkkaasti ja selittelemättä. Eikä kukaan voi syyttää häntä ainakaan sovinnollisuudesta tai lauhkeasta humanismista.

Myös skotlantilainen Don Paterson on kuljettanut aforismia laveamman fragmentin suuntaan. Virkistävintä hänessä (kuten myös Cioranissa) on kuitenkin se, että hän kehittelee ajatuksiaan. Siinä missä Samuli Paronen katseli maailmaa 50 vuotta tuottaakseen joukon kiveen hakattuja teesejä, Paterson piirtää maailmaa loputtomasti uudelleen. Hän pikemminkin ajattelee paperille kuin kirjaa valmiita ajatuksia. Patersonin tekniikka tuo mieleen Haavikon lausahduksen:

On helppo kirjoittaa, kun tietää, että kirjoittamisen merkitys on itse työssä, loppumattomien asioiden käsittelyssä. Sen työnteon välttämätön seuraus on havainto, että merkittäviä probleemoja ovat vain ne, joille ei ole vastauksia ja ratkaisuja. Niitä on käsiteltävä alituisesti ja loputtomasti, niissä ovat sekä mahdollisuuksien että kykyjen rajat. Vain niiden kysymysten avulla, joihin ei ole vastausta, on maailman kuvaa piirrettävä, koko ajan, loputtomasti.

Aforistikoiden olisi hyvä sisäistää, että ajattelu on jatkuva prosessi, ei kokoelma laintauluja. Ajatusproosassa eivät ole kiinnostavia vain loppupäätelmät – nehän ovat useimmiten kompromissinomaisia ja väliaikaisiakin, sillä merkittäviin kysymyksiin ei ole vastauksia – vaan myös niiden vaivalloinen kehittely. Prosessin tuloksina tai sivutuotteina syntyneet maksiimit hyötyvät ympärillään olevasta laveammasta ja luonnosmaisemmasta materiaalista, sillä juuri se piirtää maailman kuvaa. Esseeseenkään ei kirjoiteta pelkkää loppuyhteenvetoa.

Samaan loputtomaan prosessiin kuuluu mahdollisuus luovia kirjallisuudenlajien välissä sitoutumatta mihinkään niistä ohjelmallisesti. Aforismihan on, hiotusta muodostaan huolimatta, eräänlainen hybridi. Se on määritelmällisesti proosan laji, mutta sen läheisiä yhteyksiä lyriikkaan ei käy kieltäminen. Kun Don Patersonin aforismi venyy kolmesivuiseksi, voisi sitä pitää jo esseistiikkana, vaikkei se sitäkään lähemmällä tarkastelulla ole. Määritelmiä pakenevan laatunsa vuoksi aforismi on alun perin erottunut muista lajeista, ja tähän pakenevuuteen sisältyvät sen mahdollisuudet.