lauantai 23. huhtikuuta 2016

Hännikäinen on Hännikäinen: itsehaastattelu




Minkä vuoksi itsehaastattelu? Onko kyseessä postmoderni temppu vai silkka narsismi?

Mikseivät nekin, mutta itsensä haastatteleminen on myös kirjallinen perinne. Sitä ovat tehneet F. Scott Fitzgerald, Tennessee Williams, Joyce Carol Oates, Ingmar Bergman, Evelyn Waugh, Milan Kundera ja monet muut. Vladimir Nabokov halusi aina haastattelukysymykset etukäteen, ja käytännössä kirjoitti haastattelunsa itse ennen varsinaista haastattelutilannetta. Kerran hän saapui tapaamiseen toimittajan luo, antoi tälle paperinipun ja sanoi: ”Tässä haastattelu. Voit mennä kotiin.” Hän oli kirjoittanut kysymykset ja vastaukset itse.

Olen tehnyt ja kääntänyt monia haastatteluja, ja ollut haastateltavana itse. Samalla haastattelun dynamiikka on tullut minulle tutuksi. Henkilökemia ja kysymysten laatu merkitsevät paljon. Hyvän haastattelijan kanssa haastattelutilanne muistuttaa pikemminkin keskustelua ja voi olla äärimmäisen innostavaa; huonon kanssa se on lähinnä kiinalaista vesikidutusta. Kun haastattelee itseään, yllätysmomentti tietenkin puuttuu, mutta toisaalta saattaa olla, että itselleen joutuu vastaamaan rehellisimmin. Koko kirjailijan työ on pitkälti keskustelua ja väittelyä omien sisäisten ääntensä kanssa, ja itsehaastattelu on tämän prosessin tuomista esiin.

Juuri ilmestyneessä kirjoituskokoelmassasi Sanansäilä. Kirjoituksia 2008-2016 on ennenjulkaisematon teksti ”Esseen kirjoittamisesta”. Siinä kerrot kiintyneesi esseemuotoon, ja ettei esimerkiksi romaanin kirjoittaminen kiinnosta sinua. Kuitenkin ihailet monia romaanikirjailijoita ja olet kirjoittanut romaaneja käsitteleviä esseitä.

Melkein kaikki suosikkiromaanini ovat autofiktiivisiä, siis sellaisia, joissa päähenkilö on tavalla tai toisella kirjailijan alter ego. Céline käyttää Ferdinand Bardamuta kertoakseen, miten maailma hänen mielestään makaa. Lukiessani romaania kiinnitän huomiota sen maailmankuvaan, siitä välittyvään kokemukseen maailmasta, en niinkään eläydy tarinaan tai samaistu henkilöihin. Minua kiinnostaa se, mitä kirjoittaja vihaa ja rakastaa, missä hän ei viihdy ja mihin hän kaipaa, kuin se miten hyvin hän osaa pitää jännitystä yllä tai kehittää yllättäviä juonenkäänteitä. Samaten kirjoittajan persoona kiinnostaa minua paljon enemmän kuin yksikään keksitty henkilöhahmo. Esimerkiksi J. G. Ballardin tuotannon kova ydin ovat mielestäni hänen haastattelunsa, joissa hän puhuu omana itsenään, eivät niinkään hänen romaaninsa ja novellinsa.

Useimmat kirjailijat tuntuvat tarvitsevan tarinan ja keksittyjä henkilöitä välikappaleeksi, ja ainakin useimmat lukijat tarvitsevat. Ihmiset haluavat lukea tarinoita, uppoutua niihin ja olla niiden vietävissä. Saisin varmasti enemmän lukijoita, jos upottaisin mietteeni kertomuksiin. Mutta minussa on aivan liikaa opettavaisuutta ja sanomisen halua, että voisin olla hyvä tarinankertoja tai henkilöhahmojen kehittäjä. Jos kirjoittaisin romaanin, siitä tulisi luultavasti hätäisesti romaanin muotoon puettu essee tai pamfletti. Ja sellaista on turha tehdä, sillä kirjallisuudenlaji pitäisi valita esteettisen pakon sanelemana. Jos kirjoittaa vaikkapa runon, siinä pitäisi olla jotakin sellaista jonka voi ilmaista ainoastaan runouden keinoin.

Mutta eikö esseistikin naamioi itsensä rakentamalla tietynlaisen kirjoittajaminän, joka ei ole aivan yhteneväinen hänen todellisen persoonansa kanssa? Olet itse korostanut tätä puolta.

Kyllä, mutta rakentavathan ihmiset myös sosiaalisia minuuksia, joita vaihtavat tiheästi muille puhuessaan. Kun puhumme muille, olemme välillä avoimia, välillä taas olemme ilkikurisia, liioittelemme, ärsytämme tahallamme ja niin edelleen. Esseisti toimii samalla tavoin: hän puhuu suoraan, mutta asentoja vaihdellen. Sikäli hän on vapaampi, ettei hän ole suorassa kontaktissa yleisöön eikä joudu kohtaamaan muiden reaktioita suoraan.

Olet puhunut myös siitä, miten kerronnallisuus ja fiktio ovat kärsineet inflaation. Mitä tarkoitat tällä?

Kertovat rakenteet ovat nykyään läsnä kaikkialla. Mainokset, luontodokumentit, uutiset, kaikki halutaan esittää tarinoina, joissa on alku, keskikohta ja loppu. Tämä on kulttuuria latistava ilmiö, sillä se palvelee lopulta pelkkää ihmisen viihtymishalua. Meitä ei enää kiinnosta mitä sanottavaa jollakulla on, haluamme vain nähdä hänen tekevän nokkelia kerronnallisia temppuja jotka pitävät tylsistymisen loitolla. Sirkushuveja. Edistysuskoa väitetään kuolleeksi, mutta kyllä se selvästi elää ja voi hyvin tässä narratiivisuuden tyranniassa. Kaiken tarinallistaminen luo illuusion, että asioilla on aina siisti positiivinen ratkaisu. Totta kai ihminen luonnostaan hahmottaa monia asioita lineaarisesti, siis kertomuksina, mutta helposti unohdetaan että muunkinlaisia kokemistapoja on. Itselleni on aina ollut selvää, että todellisuus koostuu vähintään yhtä paljon läsnäolosta, toistosta ja kehämäisestä liikkeestä kuin selkeästi etenevistä kertomuksista.

Vihamielisyytesi edistysuskoa, utopioita ja helppojen ratkaisujen illuusiota kohtaan näkyy koko tuotannossasi. Onko se myötäsyntyistä, vai oletko joskus ajatellut eri tavalla?

Olin lukioikäisenä radikaalivasemmistolainen, niin kuin monet sen ikäisenä ovat. Se ei kestänyt kovin kauaa, koska en osannut koskaan aidosti omaksua vasemmistolaista ihmiskuvaa. Kaikissa sosialistisissa aatteissa on läsnä tietty alkumyytti, jonka mukaan ihminen on pohjimmiltaan hyväntahtoinen mutta vääränlaiset olosuhteet pilaavat hänet. Se on eri asteisena kaivettavissa esiin kaikista saman kategorian aatteista sosiaalidemokratiasta anarkismiin. Se ei perustu mihinkään oikeaan kokemukseen tai tietoon ihmisen toiminnasta, se on jonkinlaista lapsenuskoa josta halutaan pitää kiinni vaikka mikä olisi. Ymmärrän tarpeen ajatella noin, mutta minusta ei siihen ole.

Mutta nopealla vieraantumisellani siitä maailmankuvasta oli myös eräs merkittävämpi ja radikaalimpi syy. Totesin, etten oikeasti haluaisi elää sellaisessa maailmassa, josta kaikensorttiset idealistit ja utopistit haaveilevat. Sosiaalisen tasa-arvon, sukupuolten tasa-arvon, maailmanrauhan ja sen sellaisten toteutuminen tarkoittaisi maailmaa, joka olisi tappavan yhdenmukainen ja ikävä. Sellainen kuin ylivalotetut kuvat paratiisista Jehovan todistajien lehdissä. Konflikti, eturistiriidat, kilpailu ja hierarkia on syväkoodattu ihmiseen, ja niiden redusoiminen pois on ihmisyyden typistämistä, vaikka se aina tehdäänkin humanismin nimissä. Spengler, jota aloin lukea joskus parikymppisenä, sanoi että pitkän sodan kestää vain harva mutta pitkää rauhaa ei kestä kukaan. Emme tarvitse pelkkää mielihyvää, vaan myös ajoittaista kamppailua ja puutetta. Jos uskoo, että ihminen voi elää harmoniassa ja että maailmasta on poistettavissa kaikki vääryys ja verenvuodatus, silloin orjuuttaa ensin itsensä ja sitten pyrkii orjuuttamaan kaikki muut. Koko todellisuus alistetaan jonkin täydellisyyshaaveen ikeeseen eikä lopulta siedetä vähäisintäkään poikkeamaa ideaalista. Tuollainen ajattelutapa ei sovi yhdellekään luovalle ihmiselle, vaikka juuri luovat ihmiset tuntuvat helpoimmin moisiin haksahtavan.

Sosialismin idea oli alkujaan puolustaa tuottavan työn tekijöitä pääomaa vastaan. Se oli aivan ymmärrettävä reaktio siihen sekasortoon ja räikeään epäoikeudenmukaisuuteen, jota teollistuminen ja 1800-luvun mallinen laissez-faire -kapitalismi olivat monissa maissa tuottaneet. Mutta sittemmin siitä on tullut eräänlaista herätyskristillisyyttä, josta on vain poistettu teistinen ulottuvuus. Se on esimerkiksi valmis antamaan vaikka maailman tuhoutua, kunhan kaikki kolmannen maailman pakolaiset vain pääsevät lännen ruokapatojen ääreen.

Olet julkisissa ulostuloissasi alkanut yhä avoimemmin arvostelemaan kulttuuripiirejä ja kulttuuri-insituutioita. Johtuuko tämä siitä, että sinusta on tullut yhä enemmän persona non grata täkäläisessä kulttuurimaailmassa?

Kyllä. En ole koskaan ollut erityisen pidetty hahmo kirjallisen väen keskuudessa, ja se on näkynyt käytännön tasolla. Vihamiehiä on tullut paljon, ja vuosiapurahaputkeen en ole koskaan päässyt. Mutta nykyään moni sellainenkin, jota olen pitänyt ystävänä tai ainakin luotettavana, on kääntänyt selkänsä ja vähäisetkin rahahanat tuntuvat sulkeutuvan. Sellainen avaa silmät ja suun.

On helppo väittää, että epäsuosioni johtuu mediassakin puiduista öykkäröinneistäni, mutta se ei pidä paikkaansa. Öykkäröinnit ovat lähinnä olleet kätevä tekosyy minun saamisekseni paitsioon, ja olen tietenkin ollut todella hölmö antaessani aseita vihollisten käteen. Kaava menee niin, että ensin ihmistä ajetaan nurkkaan lukemattomin tavoin, ja sitten kun hän menettää itsehillintänsä ja reagoi väärin, hänet sotketaan suohon. Ja jos olisin suudellut oikeita takalistoja ja pysynyt hiljaa poliittisista mielipiteistäni, minulle olisi korkeintaan heristetty vähän sormea. Mietitään 1960-70-lukua: Salamaa, Saarikoskea, Ojaharjua ja muita. Hehän olivat täysiä sikoja. Omat toilailuni ovat olleet pientä kaikkeen silloin tapahtuneeseen verrattuna.

Aiemmin yritin säilyttää jonkinlaisen myönteisen perusnäkemyksen suomalaisesta kulttuurimaailmasta ja pidättäytyä henkilöönmenevästä kritiikistä ja epäkohtien julkisesta esittelystä. Ne olivat sisäpuolella olevan mietteitä; kollegat olivat kuitenkin omaa läheistä viiteryhmää, ja naiivisti uskoin pahimpien ongelmien korjaantuvan pikku hiljaa. Mutta kahden tai kolmen viime vuoden aikana olen kohdannut sen maailman mädännäisyyden niin sanotusti pohjamutia myöten. En ole vuosiin pystynyt lukemaan apurahan saaneiden listoja, noita mielistelijöiden ja mitättömyyksien luetteloita. En tunne olevani mitään velkaa, ja puhun tästä lähin suuni puhtaaksi.

Onko kulttuurimaailma ideologisesti niin ahdasmielinen kuin esimerkiksi jotkut perussuomalaiset antavat ymmärtää?

Ei välttämättä yksilötasolla, mutta kokonaisuutena kyllä. Moni puhuu yksityiskeskusteluissa ihan järkeviä, mutta julkisesti joko vaikenee tai resitoi kiltisti virallisia näkemyksiä. Pelko on levinnyt laajalle: ihmiset pelkäävät jo ennestään vähäisen rahoituksen, työtilaisuuksien ja niin sanottujen ystävien kaikkoamista. Hyvin verkostoituneet lynkkaus- ja boikottifalangit ovat valmiina, jos joku lähtee julkisesti esittämään vääränlaisia näkemyksiä. Saan jatkuvasti kuulla aivan poskettomia juttuja. Vähän aikaa sitten eräs kollega kertoi erään suuren kustantamon hylänneen käsikirjoituksia sillä perusteella, että taloon ei kaivata enää keski-ikäisiä mieskirjailijoita. Toinen kollega yritettiin savustaa ulos luovan kirjoittamisen opettajan paikalta, koska hän oli kirjoittanut maahanmuuttokriittiselle facebook-sivustolle. Jonkinlaisia säröjä tähän jälkistalinistiseen ilmapiiriin on jo tullut, mutta todellinen muutos tapahtuu vasta sitten kun arvostelijat alkavat esiintyä omilla nimillään ja verkostoituvat keskenään.

Tällä hetkellä jauhetaan kovasti niin sanotusta vihapuheesta, jota maakuntien karvalakkimiehet kohdistavat kulttuurin ja tieteen edustajiin. Se kuulemma uhkaa kulttuuria, sivistystä ja sananvapautta. Mutta kovin harva korotti äänensä silloin kun äärivasemmistolaiset huligaanit ja joukko kulttuuripiirien iilimatoja yrittivät vaientaa minut vuoden 2015 alussa. Jos en olisi itse ryhtynyt pitämään meteliä asiasta, sitä ei olisi noteerannut kukaan. Eikä se touhu ole loppunut vieläkään: vähän väliä kuulee jostakin kulissientakaisesta ”nyt viedään Hännikäiseltä apurahat ja julkaisumahdollisuudet” -hankkeesta, ja kotitaloni seinää käydään toisinaan töhrimässä.

Jotkut ovat kyllä puolustaneet minua avoimesti kaikkia vaientamisyrityksiä vastaan. Esimerkiksi kirjailija Jani Saxell, joka on itse vasemmistolainen, ja kääntäjä-kustantaja Kari Klemelä. Kaikki kunnia näille muutamille suoraselkäisille, mutta jokaista heidän kaltaistaan kohti on lauma niitä, joiden hartain toive on nähdä minut haudattavan elävältä. Ja vielä enemmän löytyy niitä, jotka voisivat avata suunsa ja joiden mielipiteellä saattaisi olla vaikutusta, mutta jotka pitävät jäsenyyttään Keskinäisen Kehumisen Kerhossa (KKK) niin suuressa arvossa, että pysyvät mieluummin vaiti. Ensin mainitsemalleni ryhmälle lähetän sellaisia terveisiä, että nimenne ja typerät, omahyväiset, kaunaiset naamataulunne ovat kyllä tiedossa ja paljastetaan sopivana hetkenä. Jälkimmäiselle porukalle sanon vain, että jos joskus satun paikalle kun joku teistä on hukkumassa jäihin, vilkutan iloisesti ja jatkan matkaa.

Olet aikeissa kirjoittaa jonkinlaisen muistelmateoksen seikkailuistasi 2000-luvun kulttuuri- ja poliittisessa elämässä?

Olen tarkastellut sitä läheltä jokseenkin pitkällä aikavälillä ja tutustunut moniin ihmisiin, ja nyt aika tuntuu kypsältä kirjoittaa siitä. Muistiinpanoja on jonkin verran valmiina. Piirrän siinä muotokuvan aika monesta kirjallisuuselämän vaikuttajasta, kuvaan kustannusmaailman kuvioita, kansallismielisiä piirejä ja tätä mielipideilmaston kiristymistä eräänlaiseksi kulttuurisodaksi. Uskoakseni aika harva on nähnyt viime vuosien kulttuurisotakehityksen yhtä läheltä ja monelta puolelta kuin minä. Sanomattakin on selvää, että kirjassa paljastetaan myös paljon kaikenlaista epämiellyttävää monista yksityishenkilöistä ja organisaatiosta – ja ihan nimillä mainiten. Minulla on pari muutakin kirjaprojektia tällä hetkellä, mutta tämä innostaa eniten, ja se on myös suuritöisin. Sen aion kuitenkin saattaa valmiiksi ja julkaista, vaikka sen jälkeen pitäisi ampua kuula kalloon.

Viittasit nykylinjaa arvostelevien verkostoitumiseen. Olet nyt myös mukana kustannusmaailmassa, kustannustoimittajana hiljattain perustetussa Kiuas Kustannuksessa, joka on läheisessä yhteistyössä muun muassa Sarastus-lehden kanssa. Onko kyseessä jokin oikeistohenkisten kirjailijoiden julkaisukanava?

Kenties sitäkin, mutta mitään yhden asian propagandakustantamoa siitä ei ole tarkoitus tehdä. Projektin eräitä esikuvia ovat brittiläinen Arktos-kustantamo, joka on selvästi oikeistolainen ja nationalistinen, ja amerikkalainen Telos Press, jolla taas on juuret vasemmistolaisessa kriittisessä teoriassa. Molemmilla on tietynlainen agenda, mutta sitä ei noudateta mitenkään yksioikoisesti. Telos julkaisee paljon Ernst Jüngerin ja Carl Schmittin kaltaisten oikeistoon yhdistettyjen ajattelijoiden teoksia, Arktosilla taas on kustannusohjelmassaan poliittisen materiaalin ohella muun muassa Strindbergiä ja intialaista filosofiaa. Kiuas keskittyy ensi sijassa yhteiskunnalliseen ja filosofiseen materiaaliin. Ensi syksynä on tulossa yksi romaanikin, tosin kovin laajamittaiseen fiktion julkaisemiseen meillä ei tällä hetkellä ole resursseja, vaikka rahoitus onkin muutoin kunnossa.

Pidätkö kulttuurisodan ilmapiiriä yksinomaan epämiellyttävänä, vai näetkö siinä myös myönteisiä puolia?

Kyllä se myös puhdistaa ilmaa ja selkeyttää asioita. Ihmiset hakeutuvat samanhenkisten pariin, mikä lujittaa yhteisöllisyyttä vaikka toisaalta johtaakin poteroitumiseen. Olen sisäisesti siten rakentunut, että kaipaan konfliktin sähköistävää vaikutusta jotta tuntisin eläväni. Paras vaihtoehto olisi tietenkin sivistynyt keskusteluilmapiiri, jossa ajatuksia voisi vaihtaa maailmankuvallisista eroista piittaamatta, mutten näe sellaisen syntymiselle kovin suuria mahdollisuuksia tällä hetkellä. Melko suuri osa suomalaisista tuntuu elävän aivan eri planeetalla ja ymmärtävän monien keskeisten käsitteiden merkityksen aivan eri tavalla kuin minä. Yhtenäiskulttuuri on todellakin kuollut. Lukeneisto on parjannut sitä 80-90-luvuilta saakka, mutta harva taisi tajuta, mitä saamme tilalle. Tällaisten rakenteiden hajoamisen seurauksena ei koskaan ole mikään tilkkutäkkimäinen harmonia, vaan henkinen sisällissota.

Sinulta ilmestyy myöhemmin tänä keväänä toinenkin kirja, esseistinen proosateos Kuolevainen. Eikö kuolemateemasta ole jo sanottu kaikki mahdollinen?

Luultavasti on, mutta niin on kaikesta muustakin olennaisesta. En ole varmaankaan sanonut kirjoissani mitään sellaista, mitä ei olisi jossakin muodossa sanottu joskus aiemmin. Mutta toisaalta kaikki tuntuu tuoreelta, kun sen siivilöi oman näkökulmansa, oman persoonallisuutensa läpi. Se on kirjallisuuden idea, ei niinkään erikoisten keksintöjen tuottaminen. Ja kuolemahan on asia johon jokaisella elävällä on hyvin intiimi ja henkilökohtainen suhde. Se on jotakin äärettömän syvästi omaa, eikä kukaan voi riistää sitä meiltä.

Kuolevaisessa käsittelet ensimmäistä kertaa seikkaperäisesti uskontoa ja suhdettasi siihen. Aiemmin olet lähinnä sivunnut aihetta.

Uskonto on kiinnostanut minua aina, vaikken ole löytänyt ainuttakaan uskontoa, jota voisin tunnustaa. Kristinuskoon minulla on vähän samantapainen suhde kuin vasemmistolaisuuteen: en ole koskaan osannut sisimmässäni hyväksyä sen perustavia opinkappaleita. Kristinusko menetti voimansa sillä hetkellä kun se alkoi ottaa tietyt pääperiaatteensa vakavasti. Nietzsche on kristinuskon keskeisistä kriitikoista ainoa jota kannattaa kuunnella, ja hän oli oikeassa: jotain syvän defaitistista ja alistunutta kristillisyyden pohjavirroissa on. Nöyryys ja lempeys ovat tietenkin hyviä asioita, mutta entä sellaiset ajat, jolloin on välttämätöntä olla ylpeä ja julma? Kristillisiin arvoihin sisältyy yliannostuksen vaara: usko muuttuu helposti fanatismiksi, toivo katteettomaksi haihatteluksi ja rakkaus tuhoisaksi intohimoksi. Tietenkään tällainen ei ole oikein ymmärretyn kristillisyyden mukaista, mutta nämä ovat silti todellisia sokeita pisteitä, eivätkä kristityt ajattelijat ole minusta riittävän rehellisesti käsitelleet niitä.

Kristinuskon ongelmana on myös universalismi. Miksi minkään uskonnon pitäisi, edes ihanteen tasolla, olla tarkoitettu kaikille? Tätä en kykene ymmärtämään. Minulla ei ole romanttisia kuvitelmia antiikin pakanuudesta tai pohjoismaisesta pakanuudesta, mutta yhden asian nämä jo mailleen menneiden uskontojen harjoittajat olivat ymmärtäneet hyvin: jumalat ovat aina tietyn väen, heimon, kansan jumalia. Kun yksi jumala nostetaan ylitse muiden ja koko maailman hallitsijaksi, on kylvetty totalitaarisen ajattelun siemen. Olen arvoiltani ja maailmankatsomukseltani lähempänä eurooppalaista pakanuutta kuin mitään monoteistista uskontoa. Nuorempana olin kiinnostunut katolilaisuudesta ja ortodoksisuudesta, ja jälkeenpäin olen miettinyt, että tämä kiinnostus varmaankin juontui siitä, että näissä kristinuskon haaroissa oli vielä jäljellä paljon pakanallisperäistä ainesta: pyhimykset, perimätieto, mutkikas rituaalisuus... Oppi- ja kirjoituskeskeinen protestanttisuus ei ole koskaan vedonnut minuun.

Kristillinen perinne vaikuttaa minuun tässä kulttuuripiirissä kasvaneena, halusinpa tai en. En lapsellisten ”taistelevien ateistien” tavoin kuvittele, että sen voisi vain heittää pois. Monia tärkeitä taideteoksia ei yksinkertaisesti voi ymmärtää ilman kristillistä kehystä. Mutta selvää on, että kristinuskosta ei enää ole kulttuuria ohjaavaksi voimaksi. Siitä on tullut yksi alakulttuuri muiden joukossa, ja sen piiristä epäilemättä nousee yhä henkisesti valovoimaisia yksilöitä, mutta laajat kansankerrokset eivät enää ota sitä vakavasti. Ja miksi ottaisivatkaan? Kristilliset kirkkokunnat ovat Euroopassa kaikkein innokkaimmin toivottamassa tervetulleeksi islamin, uskonnon jonka harjoittajat vainoavat kristittyjä kaikkialla omassa valtapiirissään. Kenties tässä on kyse jonkinlaisesta marttyyrikompleksista. Henkisenä suuruutena en ainakaan osaa sitä nähdä; se on pelkkää itsetuhoisuutta joka kumpuaa ymmärtämättömyydestä tai hurskastelusta.

Julkaiset tänä vuonna kahdelta eri kustantajalta. Oletko ajatellut tulevaisuudessa vakiintua jonkin tietyn kustantamon talliin?

En osaa sanoa, aika näyttäköön. Uskoisin, että julkaisen suoremmin poliittiset kirjani vastaisuudessa Kiukaan kautta, muunlaiset mistä milloinkin. Kuolevaisen julkaisee Tampereella päämajaansa pitävä uusi kustantamo, joka haluaa vielä hetken pysyä pimennossa yllätysmomentin säilyttääkseen. Minulla on muitakin tulevaisuuden yhteistyösuunnitelmia heidän kanssaan, mutta tuskin kaikki kirjani sopivat heidän linjaansa. Tavallaan on sama, mitä kautta julkaisen, tietyn näkyvyyden ja lukijamäärän saavutan joka tapauksessa. Luulen kuitenkin pysytteleväni pienten ja keskisuurten kustantajien kirjailijana, heidän kanssaan kommunikaatio on mutkattomampaa ja taiteellinen vapaus laajempi. Aloitin urani WSOY:llä vuonna 2002, ja kokemukset sieltä olivat sellaiset, että haluan ehdottoman luotettavan kustannustoimittajan ja takeet suuresta liikkumavarasta ennen kuin uudestaan suostun menemään suureen taloon.

Olen kohdannut monenlaisia vaikeuksia, ja ne tuskin aivan heti päättyvätkään, mutta tärkeimmät asiat ovat jäljellä. Minulla on laaja lukijakunta ja useita toimivia julkaisukanavia. Siitä pitää muistaa olla kiitollinen. Tietysti olen sellainen luonne, että pusken teokseni vaikka väkisin levitykseen jotain kautta. ”Minä maalaan vaikka paskalla”, julisti Kalervo Palsa, ja se on oikea asenne. Jos katsoo että maailman on syytä kuulla oma sanottava, täytyy vaikka monistaa käsikirjoituksensa ja jakaa sitä Kolmen sepän patsaalla satunnaisille vastaantulijoille, jos ei muuta voi. Sitä minun ei sentään tarvitse tehdä, ja tässä mielessä olen paljon paremmassa asemassa kuin moni muu.

Kiitos haastattelusta.

Kiitos itsellesi.