Luin juuri uutisen, jonka mukaan Opetus- ja kulttuuriministeriö on päättänyt lakkauttaa kulttuurilehtien ostotuen kirjastoille. Päätös on minusta väärä, eikä anna hyvää kuvaa tämänhetkisestä kulttuuriministeri Sampo Terhosta. Kultti ry:n puheenjohtaja Juha Säijälä spekuloi jutussa, onko tässä taustalla poliittinen linjaus, jonka tarkoituksena on hallitukselle usein epämieluisten äänenpainojen vaientaminen. Sitä en itse usko, koska kulttuurilehtien painoarvo päivänpolitiikassa on jokseenkin olematon. Veikkaan, että kyseessä on vain nykyään kovin yleinen taipumus nähdä kaikki pienimuotoisempi kulttuuritoiminta pelkkänä menoeränä. Halutaan esimerkiksi tukea suuria, näyttäviä, kertaluontoisia kulttuuritapahtumia, mutta väheksytään kaikkea sellaista mikä todellisuudessa ylläpitää kulttuuriharrastusta pitkällä ajanjaksolla.
Päätös innoitti minut tuomaan julkisuuteen erään asiakirjan. Kyseessä on muistio, jonka kirjoitin viime keväänä juuri virkaanastuneelle kulttuuriministerille hänen silloisen puoluetoverinsa Olli Immosen pyynnöstä. Sen tarkoituksena oli esitellä uudelle kulttuuriministerille tämänhetkisen kulttuurielämän ongelmakohtia, joihin hän kenties voisi vaikuttaa. Muistiota varten keskustelin sähköpostitse ja kasvokkain useiden kollegoitteni kanssa ja pyysin heiltä näkemyksiä ja ideoita. He antoivat luvan siteerata kommenttejaan muistioon, mutta toivoivat pysyvänsä nimettöminä. Tätä toivetta kunnioitan nytkin.
En tiedä, lukiko ministeri Terho lopulta muistiota tai miten hän reagoi siihen. Koska kulttuurilehtien ostotukia koskeva päätös edustaa juuri sellaista pienimuotoisemman kulttuurin elinehtoja kiristävää politiikkaa, josta (muun muassa) halusin muistiossa varoittaa, minusta on nyt paikallaan tuoda teksti julki ja julkisen keskustelun kohteeksi.
***
Arvoisa kulttuuriministeri Sampo Terho,
Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen otti minuun taannoin yhteyttä ja kysyi, olisiko minulla kiinnostusta kirjoittaa jonkinlaista listaa asioista, joihin toivoisin uuden kulttuuriministerin kiinnittävän työssään huomiota. Hänen ideansa innoittamana päätin kirjoittaa eräänlaisen muistion suomalaisen kulttuuripolitiikan ongelmakohdista.
Olen siis oheen listannut asioita, joihin toivoisin Teidän kulttuuriministerikaudellanne ottavan tarkasteluun, ja esittänyt jokaisesta lyhyet perustelut. Kirjoitan ensi sijassa kirjailijana, joka on työskennellyt ammatissaan 2000-luvun alusta lähtien. En osaa suoraan sanoa, ovatko huomioni sovellettavissa muillekin kulttuurin aloille kuin kirjallisuuteen, mutta uskoisin niiden antavan jonkinlaista suuntaa. Olen muistion kirjoittamista varten keskustellut useiden kollegoitteni kanssa ja kysynyt heidän näkemyksiään. Heidän luvallaan käytän myös nimettömiä otteita heidän kanssaan käymästäni sähköpostivaihdosta.
En esitä seuraavassa yksityiskohtaisia ratkaisumalleja kuvaamiini ongelmiin, vaan tuon ne esiin tulevaa pohdintaa ja keskustelua varten. Ennen muuta toivon, että näitä asioita käsiteltäisiin avoimesti julkisuudessa ilman tabujen rikkomisen pelkoa. Lisäksi toivon, että olisi mahdollista luoda jonkinlainen suora keskustelukanava kulttuuripolitiikan päättäjien ja taideammattien harjoittajien välillä. Tämä kirjoitus toimikoon avauksena siihen suuntaan.
kunnioittavasti,
Helsingissä 14.5.2017
Timo Hännikäinen
kirjailija, suomentaja, Kiuas Kustannuksen kustannustoimittaja
1. Kirjallisuuden valtiolliset apurahat
Suomessa on kaksi valtiollista kirjallisuuden apurahoja jakavaa elintä: Valtion kirjallisuustoimikunta ja Kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahalautakunta. Niistä varsinkin jälkimmäisellä on keskeinen merkitys suomalaisten kirjailijoiden työn rahoittamisessa, ja tämän vuoksi olisi ensiarvoisen tärkeää, että ne toimisivat mahdollisimman puolueettomasti ja laaja-alaisesti. Näin ei kuitenkaan ole. Tuki keskittyy tietyllä tavalla ajattelevien, tietyllä tavalla verkostoituneiden ja tietyllä tavalla itsensä esille brändänneiden kirjailijoiden työn rahoittamiseen.
Kuten edellä mainitsin, kirjastoapurahat ovat kirjailijoiden ehkä tärkein tulonlähde. Sellaisen saaminen on huomattavasti helpompaa kuin esimerkiksi säätiöiden tuen tai valtion taiteilija-apurahojen saanti. Kirjastoapurahajärjestelmässä pitäisikin ensisijaisesti huomioida kirjailijat, joilla on tuotantoa viime vuosina ja jotka ovat vähävaraisia. Ei ole millään tavoin kohtuullista, että esimerkiksi Claes Andersson sai lautakunnalta suuria apurahoja samalla kun nautti täyttä ministerieläkettä. Ei myöskään ole oikein myöntää apurahaa virassa olevalle lääkärille.
Itse olen jäänyt nyt kahtena vuonna ilman kirjastoapurahaa, vaikka tällä ajanjaksolla tuotantoni on kasvanut, teokseni ovat saaneet kiittäviä arvosteluja ja niitä on ostettu julkisiin kirjastoihin. Tässä asiassa tapaukseni ei ole mitenkään ainutlaatuinen. Useilla jututtamillani kollegoilla on vastaavia kokemuksia. Eräs heistä, jonka tuotantoon kuuluu mm. runokirjoja, romaaneja, tietokirjoja ja näytelmiä, kirjoitti minulle:
Olen kirjailijana jäänyt yli kahden vuoden ajan vaille kaunokirjalliseen työhön myönnettäviä apurahoja, vaikka olen kirjoittanut 9 teosta tähänastisen noin kymmenvuotisen kirjailijanurani aikana. (...) [viimeisimmän runokokoelmani julkaisemisen jälkeen] apurahat loppuivat kuin seinään.
Tämä apurahattomuus on ollut kohtalokasta, koska kaikki vaiheessa olevat hankkeet ovat nyt jäissä. Sen vähän, mitä olen pystynyt kirjoittamaan, olen rahoittanut kirjoittamalla lehtijuttuja.
Kirjailijana olen huolissani kirjallisuuden apurahojen jako / myöntöpolitiikasta yleisesti, en vain omalta kohdaltani. Haluaisin tietää, kuinka moni Taiteen Keskustoimikunnan lautakunnissa istuvista asuu muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Onko siellä esimerkiksi ensimmäistäkään maaseudun asukkia? Haluaisin myös tietää, edustavatko nämä henkilöt monipuolisesti erilaisia maailmankatsomuksia ja poliittisia suuntauksia. (...) Minulla on huoli kirjallisuuden monimuotoisuudesta ja sanoman kapeutumisesta. Ei voi olla niin, että vain itselle mukavat äänet kuuluvat.
Moni muukin kollega on keskusteluissa ilmaissut minulle huolensa apurahojen jakopolitiikan muuttumisesta ideologiseksi. Aiheeseen on hiljattain otettu kantaa myös muilla kulttuurin aloilla, esimerkiksi teatteriohjaaja Akse Pettersson puhui viime vuoden lopulla Ylen haastattelussa siitä, miten kulttuurimaailmassa on tapana sulkea toisinajattelijat ulos (http://yle.fi/uutiset/3-9230207). Apurahalautakunnissa ollaan toki tarkkoja sidonnaisuuksien ja jääviysasioiden kanssa, mutta Suomen kokoisessa maassa jossa "kaikki" tuntevat toisensa esteellisyyden määrittely on hankalaa, mahdotontakin. Koska kavereita joka tapauksessa suositaan aina ja kaikkialla, olisi tärkeää, ettei päättävissä asemissa ole pelkästään samanmielistä väkeä.
Erään luovaa kirjoittamista opettavan kollegani mukaan ideologisuuden ongelma ulottuu myös kulttuurijärjestöille kohdistettuun valtiolliseen tukeen:
Isoimpana ongelmana näen sen, että kaikissa yhteiskunnan tukemissa kirjallisuuteen liittyvissä instituutioissa, yhdistyksissä, opistoissa jne. on pakollisena vaatimuksena "monikulttuurisuuden tukeminen". Esimerkiksi Nuoren Voiman Liitossa monikulttuurisuuden tukeminen on pakollista. Samoin [eräässä suomalaisessa kansanopistossa], jossa opetan kirjoittamista. Monikulttuurisuuden kannattamista ei kuitenkaan pidetä poliittisena ideologiana, koska kyseisissä laitoksissa on myös pakollista olla "poliittisesti sitoutumaton". (...) Tällainen piilotettu ideologisuus sisältyy jopa lakiin vapaasta sivistystyöstä, jossa todetaan: "Vapaana sivistystyönä järjestettävän koulutuksen tavoitteena on edistää ihmisten monipuolista kehittymistä, hyvinvointia sekä kansanvaltaisuuden, moniarvoisuuden, kestävän kehityksen, monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden toteutumista."
2. Taidehallinnon nimitykset
Yksi tehokas keino edellä mainittuihin ongelmiin puuttumisessa ovat taidehallinnon nimitykset. Ne vaikuttavat suoraan taiteen ja siis kirjallisuudenkin rahoitukseen. Nykyiset nimitykset jatkuvat vuoden 2019 elokuun loppuun taidetoimikuntien ja taideneuvoston osalta, mutta esimerkiksi Taiteen Keskustoimikunnan johtaja tulee vaihtoon nykyisen hallituksen aikana eli 28.2. vuonna 2018. Paavo Arhinmäen kulttuuriministerikaudella taidehallinnon nimitykset olivat röyhkeän poliittisia ja kuten muistetaan, esimerkiksi Tiina Rosenbergin nimittäminen Taideyliopiston rehtoriksi päättyi katastrofiin. Toivon uuden kulttuuriministerin seuraavan kaudellaan tarkasti niitä nimityksiä, joihin voi vaikuttaa, kysyvän neuvoa käytännön tilanteissa ja käyttävän valtaansa tyytymättä virkamiesten nimityksiin.
Eräs nimitysasiaa minulle kommentoinut kirjailija ja kriitikko kiinnitti huomiota myös erääseen toiseen ongelmakohtaan:
Lisäksi suomenruotsalaisilla on huomattava yliedustus kulttuurielimissä, esim. kirjallisuustoimikunnassa kaksi yhdestätoista ja jaostoissa kaikissa joku, ikään kuin heitä pitäisi olla kaikkialla, vaikka kuinka pienessä päätöselimessä. He eivät niissä edes teeskentele moniarvoisuutta, vaan puolustavat aivan suoraan "toista kotimaista" kieltä, vaikka sellaista asemaa heillä ei enää edes ole.
3. Kirjailijoiden sosiaaliturva
Valtaosalle kirjailijoista pitkät vuosiapurahat ovat pelkkä unelma, ja pätkittäisten apurahojen kanssa eläminen on haasteellista ellei kirjailija saa niiden ohella tuloja esimerkiksi osa-aikaisesta työstä. Jos kirjailija joutuu taloudellisesti vaikeana kautena nostamaan työttömyyskorvausta tai toimeentulotukea, hänen on vaikea todistaa esimerkiksi sitä, ettei hän aio kirjoittaa kirjaa työttömänä ollessaan. Ylipäätään on järjetöntä olettaa, ettei kirjailija saisi jatkaa kirjoitustyötään sosiaaliturvan piiriin joutuessaan.
Apurahansaajan eläketurva on nykyisin Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen (Mela) piirissä. Pienistä (yleensä alle 7000 euron) apurahoista ei tarvitse maksaa eläkemaksua, mutta tällöin ne eivät myöskään kerrytä eläkettä eivätkä paranna kirjailijan asemaa, jos hän jää sairaspäivärahalle. Toisaalta isommista apurahoista maksetut pakolliset eläkemaksut vievät ainakin kerralla maksettuna ison siivun apurahasta, jonka kirjailija tarvitsisi elämiseen.
Apurahaa saavien sosiaali- ja eläketurvaa on pyritty viime vuosina parantamaan, ja apurahojen kytkeminen Melaan oli yksi askel tähän suuntaan. Toivon, että suuntaus jatkuu vastaisuudessakin ja järjestelmään jääneitä epäkohtia pyritään edelleen korjaamaan.
4. Kulttuurin käsitteen määrittely
Valtiolliset tukitoimet ovat tähän mennessä keskittyneet pääasiassa suuriin, näkyviin ja pääasiassa kaupunkilaisiin kulttuurihankkeisiin. Kulttuuri ja kirjallisuus sen osana liittyy kuitenkin ennen kaikkea ihmisten arkipäivään kaikkialla Suomessa. Tärkein kirjallisuuden tukipylväs maassamme ovat julkiset kirjastot, ja mielestäni on syytä pohtia, onko järkevämpää kohdistaa tukea esimerkiksi kansainvälisen kirjallisuusfestivaalin kaltaiselle kertaluontoiselle joukkotapahtumalle vai kirjastolaitokselle, joka kuitenkin ylläpitää lukuharrastusta läpi vuoden.
Eräs keskeinen kysymys on kirjallisuuden ostaminen kirjastoihin. Norjassa valtio osti ainakin vielä pari vuotta sitten 1000 kpl jokaista julkaistua teosta kirjastoihin. Tähän verrattuna Suomen määrät ovat minimaaliset, varsinkin pienempien kustantajien kohdalla. Kirjastojen tukeminen olisi tehokas ja edullinenkin keino tukea koko kotimaista kirjallisuutta.
Kulttuurin merkitystä ja koko käsitteen jatkuvaa uudelleenmäärittelyä on aina hyvä pohtia. Yleisistä periaatteista eräs kollega kirjoitti minulle näin:
Minusta uuden kulttuuriministerin kannattaisi pitää esillä laajoja, monia ihmisiä koskevia kulttuurikokonaisuuksia, jotka muodostavat myönteistä kuvaa kulttuurista ja lisäävät uusien ihmisryhmien kiinnostusta. Siis sen sijaan, että kävisi populistisia ristiretkiä oopperoita, baletteja ym. kohtaan, pitäisi korostaa tietenkin kirjastoja, mutta myös paikallista kulttuuria ja esim. miesten kulttuuria, metsästystä, kalastusta, autoilua, tietokirjallisuutta eli aloja, joilla kulttuurin käsite muuttuisi laajemmaksi kuin vanhojen tätien kirjallisuusmatineat (joita en tietenkään sinänsä vastusta).
