maanantai 19. maaliskuuta 2018

Esseen kirjoittamisesta


(Essee vuodelta 2015. Ilmestynyt aiemmin valikoimassa "Sanansäilä. Kirjoituksia 2008-2016".)


Syy siihen, miksi olen omaksunut leipälajikseni kaunokirjallisen asiaproosan eli esseistiikan on yksinkertainen. En ole riittävän kiinnostunut sanoista ollakseni runoilija enkä riittävän kiinnostunut ihmisistä ollakseni romaanikirjailija.

Aloitin kirjailijanurani kahdella runokokoelmalla, kertomakirjallisuutta en ole koskaan vakavissani yrittänyt. Runous on kielen tarkkuustyötä, ja uskon sen opettaneen minulle paljon ilmaisun tarkkuudesta, metaforien käytöstä ja rytmistä. Runous perustuu taiteenlajina vihjaukseen ja luo oman miniatyyrimaailmansa, jossa olennaisin tapahtuu rivien välissä. Merkitykset, assosiaatiot ja monitulkintaisuudet syntyvät lukijan mielessä sanojen valinnan ja rytmityksen myötä.

Kenties temperamenttini oli pitemmän päälle liian kiivas tällaiseen. Halusin kirjoittaa asioista suoraan ja keriä ajatukseni auki, en vain vihjata ja viitata. Lisäksi runous vieroksuu tiettyjä retorisia asentoja, jotka proosassa voivat olla hyvinkin herkullisia, kuten poleemisuutta tai sarkasmia. Minua on aina vetänyt puoleensa suoraviivainen, lähes brutaalin avoin ilmaisu, jossa kirjoittaja on läsnä kaikkine taipumuksineen, ja tietyn pisteen jälkeen runous lakkasi toimimasta minulle sellaisen väylänä.

Sama viehtymys teki myös kertovan proosan kirjoittamisen minulle mahdottomaksi. Sanoakseen jotakin on romaanin tai novellin kirjoittajan keksittävä tarina alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen, suvantokohtineen ja huipentumineen. Ihmislajilla on todennäköisesti myötäsyntyinen viehtymys kertomuksiin, kerrontaan. Sen alkujuuri ulottuu leirinuotiolla kerrottuihin legendoihin, ja suullisesta perinteestä se on siirtynyt kirjallisuuteen. Hyvin kerrottu tarina saa meidät koukkuun ja pitää addiktiota yllä sopivilla käänteillä, mutkilla ja viivytyksillä, ja usein viihdymme sellaisen parissa paremmin kuin sekavassa ja katkonaisessa tosielämässä. Mutta nykyteknologian myötä kaikki mitä juoniromaanissa on tehty voidaan tehdä yhtä hyvin tai paremmin visuaalisessa formaatissa. Kun kaipaan vetävää tarinaa, katselen vaikkapa The Wiren, Rooman tai True Detectiven kaltaista tv-sarjaa mieluummin kuin tartun paksuun romaaniin.

Toinen romaanin asemaa nakertava ilmiö on fiktion ylitarjonta. Kertovat rakenteet ovat tunkeutuneet kaikkialle mainoksista luontodokumentteihin, ja on yhä vaikeampi nähdä niiden läpi. Olemme kiinnostuneita siitä miten kertojat osaavat viihdyttää meitä ja yllättää meidät, emme siitä mistä tarinat oikeasti kertovat. Kun kaikki on kertomusta, mikään ei ole totta. Pari vuotta sitten norjalainen menestyskirjailija Karl Ove Knausgård sanoi haastattelussa:


Uskoni kirjallisuuteen oli hiipunut viime vuosina. Aina kun luin jotakin, minulle tuli tunne että se oli jonkun keksimää. Ehkä se johtui siitä että olimme niin täydellisesti fiktion ja kertomusten miehittämiä. Niille oli tapahtunut inflaatio. Fiktiota oli joka puolella. Kaikki miljoonat taskukirjat, kovakantiset kirjat, dvd-elokuvat ja televisiosarjat kertoivat sepitteellisistä ihmisistä ja sepitteellisestä mutta todellisuudenmukaisesta maailmasta. Lehtiuutisilla ja televisiouutisilla ja radiouutisilla oli täsmälleen sama muoto, dokumenttiohjelmilla oli sama muoto, nekin olivat kertomuksia, eikä silloin ollut eroa oliko niiden kertoma tarina tosi vai ei. (…) Sepitteellä ei ole mitään arvoa, dokumenteilla ei ole mitään arvoa. Minulle mielekästä arvoa oli enää vain päiväkirjoilla ja esseillä, sillä kirjallisuuden lajilla missä ei ollut kyse kertomuksesta. Se ei käsitellyt mitään, se koostui vain äänestä, oman persoonallisuuden äänestä, elämästä, kasvoista, katseesta jonka voi kohdata.


Jaan Knausgårdin mieltymyksen. Minua kiinnostaa kirjallisuudessa ”katse jonka voi kohdata”: kirjoittajan läsnä oleva tajunta ja sen sisältämä näkemys maailmasta. Jos kirja sisältää tarinan, se on minulle vain kehys oikeasti mielenkiintoisen aineksen ympärillä. Ja yhä useammin huomaan lukiessa miettiväni, voisiko koko kehyksen nakata menemään.

Juonen ohella romaanikirjailijan pitää keksiä niin sanotut henkilöt. 1800-luvulta periytyvän romaanikäsityksen mukaan henkilöiden pitää olla psykologisesti uskottavia: heillä pitää olla sisäiset motiivit toiminnalleen, heidän pitää kehittyä johonkin suuntaan ja heillä pitää olla keskenään ristiriitaisia haluja ja pyrkimyksiä. Yksi ongelma on, että viimeksi mainittua kohtaa lukuunottamatta nämä vaatimukset eivät sovi yhteen sen kanssa, millaisina näen oikeat ihmiset. Harva meistä kehittyy johdonmukaisesti suuntaan tai toiseen. Ihmiset ovat melko staattisia hyveineen ja paheineen, ja heidän elämänsä on pikemminkin heiluriliikettä onnistumisten ja lankeemusten välillä. Enkä ole lainkaan varma, onko heidän teoilleen aina löydettävissä mitään yksiselitteistä motiivia. Kenties olemme absurdeja olentoja, eikä kukaan tiedä miksi toimimme niin kuin toimimme.

Mutta ennen kaikkea en ole koskaan ymmärtänyt, miksi kirjailijan pitäisi sijoittaa omat pohdintansa elämästä, politiikasta, taiteesta ja sen sellaisesta jonkun keksityn hahmon puheisiin tai mietteisiin. Se on ymmärrettävää totalitaarisissa valtioissa, joiden kirjailijat ovat usein hämänneet sensuuria panemalla terävimmän yhteiskuntakritiikkinsä vastenmielisten henkilöhahmojen suuhun. Mutta miksi sananvapauden vallitessa pitäisi turvautua sellaisiin keinoihin? Pelkääkö kirjailija kenties ystäviensä, sukulaistensa tai kollegoidensa vieroksuntaa? Varmistaako hän itselleen takaportin sanoakseen tarvittaessa, että enhän minä tuossa puhu, vaan sen ja sen niminen romaanihenkilö? Moiset varotoimenpiteethän ovat sitä paitsi turhia, sillä kirjailija samaistetaan kuitenkin henkilöihinsä. Eräs kollega sanoi kerran, että haluaisi kirjoittaa radiokuunnelman lapsiinsekaantujasta vain nähdäkseen, montako tappouhkausta hän sen jälkeen saisi.

Ehkä useimmat kirjailijat vain haluavat säilyttää jonkinlaisen vapauttavan välimatkan itsensä ja tekstinsä välillä. Keksityt henkilöt tarjoavat heille mahdollisuuden sanoa asiat raflaavammin kuin he itse tohtisivat. Niiden avulla he voivat kärjistää, liioitella ja rakentaa ajatusleikkejä. Itse olen kuitenkin sillä tavoin luonnevikainen, etten tarvitse fiktion savuverhoja. Saan omanlaistani mielihyvää siitä, että kirjoituksistani pahastutaan, loukkaannutaan tai raivostutaan. Minusta on myös hauskaa halveksia niitä, jotka ymmärtävät sanomiseni väärin. Joskus heitän aivan tarkoituksella oikeamielisyydestään varmoille hölmöille täkyn, jota he eivät voi olla nielaisematta. Kaiketi tämä johtuu myötäsyntyisestä halusta herättää huomiota ja kokea ylemmyydentunnetta, tai sitten olen kehittänyt tällaiset puolustusmekanismit jouduttuani sanojeni takia riittävän usein konfliktiin ympäristöni kanssa. Kummin päin tahansa, olen niin sanotusti hankala tyyppi.

Tavallaan esseisti siis ottaa paljon suurempia riskejä kuin lyyrikko tai romaanikirjailija. Hän ei voi piilottaa henkilökohtaisia käsityksiään esimerkiksi modernista proosasta tutun näkökulmatekniikan taakse. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että hän olisi joka hetki ehdottoman rehellinen ja paljas. Pikemminkin hän joutuu pelaamaan paljastamisen ja kätkemisen peliä taidokkaammin ja korkeammilla panoksilla kuin muiden kirjallisuudenlajien edustajat. Esseisti puhuu yhdellä tasolla omana itsenään, mutta samalla hän rakentaa kirjoittajaminää, joka ei ole kokonaan yhtäläinen todellisen minän kanssa. Hän joutuu jatkuvasti valitsemaan kummalla äänellä puhuu, kuinka paljon itsestään paljastaa. Joskus hänen on manipuloitava lukijaa häikäilemättömästi, joskus taas oltava vilpitön, avoin ja haavoittuvainen. Lisäksi nämä valinnat on tehtävä tietoisesti ja harkiten.

Nähdäkseni tähän sisältyy esseistiikan taiteellinen ulottuvuus, joka erottaa sen sitä muistuttavista asiaproosan lajeista kuten kolumnista, pamfletista ja omaelämäkerrallisesta ”human interest”- kirjallisuudesta. Ero jää monilta hämärän peittoon, sillä essee on eräänlainen lajityyppien välissä seilaava kokonaistaideteos, joka ei kuulu yksiselitteisesti kauno- eikä tietokirjallisuuteen. Näiden lajien erottelu on suomessa perinteisesti ollut turhankin jyrkkä. Englanninkielisissä maissa jako ei ole kauno / tieto, vaan fiction / non-fiction. On siis fiktiota ja jotakin muuta. Esseistiikka on olemuksellisesti ”jotakin muuta”.

Esseeksi luokiteltavia tekstejä on kirjoitettu antiikin ajoista saakka, mutta lajityypin nimesi vasta Michel de Montaigne, joka juonsi termin ranskan kielen ”pyrkimistä” tai ”yrittämistä” tarkoittavasta verbistä essayer. Montaigne siis määritteli esseen kirjoittajan yritykseksi koota ajatuksensa jostakin aiheesta. Hänen esseensä ovat yleisfilosofista mietiskelyä ja elämäntarkkailua, ja sellaisina eroavat selvästi akateemisesta tutkielmaesseestä, joka käsittelee aihettaan objektiivisesti, määrittelee selkeän tutkimusongelman ja nojaa sitä ratkaistessaan tieteellisiin lähteisiin. Montaigne on peittelemättömän subjektiivinen ja suodattaa käsittelemänsä moninaiset ilmiöt oman persoonansa ja elämänkokemuksensa läpi.

Tässä kirjoituksessa tarkoitan esseellä juuri ”montaignelaista” esseetä, mutta sen ja tutkielmaesseen välinen rajaviiva ei ole suora. Kaunokirjallinenkin essee voi välittää tietoa ja perustaa osan väitteistään tutkimukselle. Jotkut erityisen oppineet esseistit, vaikkapa Yrjö Hirn ja Georg Henrik von Wright, edustavat samanaikaisesti esseistiikan molempia päälinjoja. Tiedon välittäminen ei kuitenkaan ole esseen tehtävä, vaan korkeintaan sivutuote. Essee seisoo tai kaatuu kahden jalan, kielen ilmaisuvoiman ja kirjoittajansa henkilökohtaisen näkemyksen, varassa. Suomenkielisen Wikipedian määritelmä subjektiivisesta esseestä ei ole lainkaan hullumpi:


(...) melko vapaamuotoinen kirjoitelma, jossa kirjoittajan mielipiteet ovat tärkeässä asemassa ja joka voi edetä yllättävienkin mielleyhtymien varassa. Lähteiden tarkka merkitseminen ei ole tärkeää ja viittauksia muihin teoksiin käytetään useimmiten vain kirjoittajan omien pohdintojen virikkeinä.


Eräs suomenkielisen esseistiikan hienoimpia saavutuksia on Pentti Linkolan vuonna 2000 Hiidenkivi-lehdessä ilmestynyt ”Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä”. Sen nerokkuus piilee röyhkeässä subjektiivisuudessa ja puolueellisuudessa. Vain kirjoituksesta pillastuneen J-P Roosin kaltainen tosikko ja monomaani voi kuvitella, että kyseisen esseen arvo määräytyy sen perusteella, onko sen antama kuva Suomen sisällissodasta, sivistyneistöstä ja rahvaasta oikea tai historiallisesti eksakti. Nähdäkseni Linkolan essee ei edes pyri sellaiseen. Luen sitä loisteliaasti kirjoitettuna poleemisena todistuksena siitä, miten 1930-luvulla sivistyneistöperheessä kasvanut ihminen mainitut asiat näkee ja kokee. Se paljastaa paljon kirjoittajastaan ja tämän maailmankuvasta, ja rikkoo samalla hykerryttävästi monia konventionaalisia tapoja, joilla vuoden 1918 tapahtumista ja luokkayhteiskunnasta on viime vuosikymmeninä tavattu puhua.

Suomessa tämäntyyppisten esseiden yleistyminen viime vuosien aikana on ollut joillekin kriitikoille hankala pala, koska ne eivät ole aivan sellaista mihin he ovat tottuneet. Montaigne on säilynyt sitkeästi esseistiikan esikuvana myös siinä mielessä, että hänen kirjoittajaminänsä katselee kaikkea oppineen humanistin ylhäisin mutta suvaitsevaisin silmin. Tällaiseen maailmaasyleilevään katsomistapaan ei kuulu polemiikki, kärjistys, hyökkäykset ja puolustukset. Kun esseitäkin kirjoittanut kriitikko ja runoilija Jukka Koskelainen kommentoi vuonna 2012 verkkolehti Kiiltomadossa uudemman kotimaisen esseen keinovaroja, hän myönsi kaipaavansa ”vanhaa kunnon humanistista esseetä Johannes Salmisen tapaan, tai estetisoivaa, alavireisen hienostunutta kirjallisuusesseetä Jan Blomstedtin tapaan.”

Ei Koskelaisen toiveessa mitään väärää ole, hänen kuvailemallaan esseetyypillä on varmasti paikkansa, mutta Salminen ja Blomstedt eivät enää ole kotimaisen esseen itsestäänselviä määrittelypisteitä. En myöskään usko perinteisen kulttuuriesseen pohdiskelevan otteen kadonneen esseistiikasta mihinkään, sen rinnalle on vain ilmestynyt muitakin sävyjä. Esseistiikan normisto on varsin löyhä, minkä vuoksi on mahdoton kehittää yhtä tyylillistä muottia, johon kaikki onnistuneet esseet mahtuisivat. Esseen tyhjentävää määritelmää on mahdoton löytää, koska lajityyppi on niin sidoksissa kirjoittajan persoonaan ja temperamenttiin. Se on kirjallisuudenlajeista henkilökohtaisin, silloinkin kun esseisti ei kirjoita itsestään tai elämästään.

Itse olen monesti kanavoinut pahaa sisuani esseisiin, jotka ovat hengeltään kannanottoja, syytekirjelmiä, vastalauseita tai manifesteja. Tällaisten tekstien käyttövoimana on tyytymättömyys ja aggressio, enkä sellaisia kirjoittaessani pidä ensisijaisen tärkeänä, olenko oikeassa tai ovatko kaikki argumenttini ja todisteluni vedenpitäviä – tärkeintä on jonkin mätäpaiseen puhkaiseminen, valonheittimen kohdistaminen törkyiseen nurkkaan johon muut välttävät katsomasta. Toisaalta olen myös kirjoittanut paljon kirjallisuutta, taidetta ja historiaa käsitteleviä esseitä, joissa poleeminen aines on jäänyt vähemmälle. Niissä olen pyrkinyt pikemminkin luonnostelemaan avaran kokonaisnäkemyksen jostakin teoksesta tai ilmiöstä tai löytämään siihen jonkin totutusta poikkeavan kulman.

Valitsinpa kumman asennoitumistavan hyvänsä, olennaista on että aihe herättää minussa intohimoja suuntaan tai toiseen. Tällaisia aiheita on verraten vähän, ehdoton valtaosa maailman asioista on minulle yhdentekeviä. Samasta syystä en soveltuisi kirjallisuuskriitikon uralle. Useimmat ilmestyvät kirjat jättävät minut täysin kylmäksi, enkä saa tilaisuutta raivostua tai innostua.

Se, että minulla on vahva etukäteisasenne valitsemiini aiheisiin, ei silti tarkoita että löisin ajatuskulkuni ja johtopäätökseni etukäteen lukkoon. Kun aloitan esseen laatimisen, minulla on mielessäni jokin johtoajatus tai sellaisen itu, jota lähden kehittelemään. Kokonaisnäkemys hahmottuu asteittain, ja ajatusproosan kirjoittamisen viehätys piilee juuri tässä: etukäteen ei voi ennustaa kaikkia suunnanmuutoksia ja rönsyjä. Joskus päädyn myös kumoamaan joitakin lähtöoletuksiani tuonnempana. Välillä taas rakentelen ajatusleikkejä tai esitän väitteitä joita en aivan sellaisinaan allekirjoita, vain johdattaakseni omani ja lukijan ajatukset epätavallisemmille urille. Saan valita milloin olen ilkikurinen, milloin tosissani, mihin suuntaan kuljen ja kuinka pitkälle.

Esseemuoto edustaa minulle siis vapautta, ja viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana ilmestyneiden uusien kotimaisten esseekokoelmien määrästä päätellen moni muukin kirjailija kokee asian samoin. Romaanit ja runokokoelmat tuntuvat eriytyneen liikaa, muuttuneen ennalta-arvattaviksi paketeiksi ja noudattavan säyseästi ennaltamäärättyä työnjakoa. Ehkä kaikkina aikoina osa kirjailijoista ajautuu kuin jonkin fysikaalisen voiman vaikutuksesta sellaisten lajien pariin jotka tarjoavat eniten liikkumavaraa. Esseistiikan alueella on vielä lupa ja velvollisuuskin tehdä mitä huvittaa.