Joitakin vuosia takaperin eräs kollega sanoi jossakin paneelikeskustelussa, että ”Timo Hännikäisen maailmankuva muistuttaa likasankoa.” En tiedä, tarkensiko hän heittoaan mitenkään, mutta selitykseksi hän olisi pyydettäessä epäilemättä tarjonnut litanian termejä kuten ”rasismi”, ”fasismi”, ”seksismi”, ”ihmisviha” jne. Ylipäätään lause ilmentää punavihreän liberaalin ikuista autismia. Heikäläisten on mahdoton käsittää, että joku ei jaa heidän mielipiteitään tai arvomaailmaansa. Niinpä sellaisessa ihmisessä on oltava jotakin patologista, likaista ja kavahdettavaa.
Mutta itse vertausta miettiessäni olen tajunnut, että siinä on kuin onkin jotakin osuvaa. Minä todellakin olen jonkinlainen likasanko, tai sellainen minusta on tullut elämäni ja urani mittaan. Siis sanko, johon pehmeiden arvojen nimiin vannovat, sotaa ja riistoa vastustavat, Tahdon-profiilikuvia käyttävät, Voima-lehteä lukevat, Maailma kylässä -festivaaleilla käyvät, heikkojen puolella olevat Hyvät Ihmiset voivat kaataa vihamielisyytensä, inhonsa ja halveksuntansa. Eli juurikin ne tunteet, jotka heidän mukaansa motivoivat pahoja kaljamahaisia punaniskarasisteja. Havaintomateriaalia löytyy jo pelkästään internetin onkaloista melkoinen määrä: satojen painosivujen verran henkilöäni koskevaa pohdintaa, jonka sisältö ulottuu sukupuolielämääni koskevista spekulaatioista väkivaltafantasioihin. Minua ei kutsuta näiden ihmisten juhliin, mutta minusta puhutaan siellä. Ja niin kiivaasti he hokevatkin että minut pitäisi vain vaieta kuoliaaksi, he eivät osaa olla puhumatta minusta.
En surkuttele osaani likasankona. Astuin siihen rooliin aivan tieten tahtoen, mikä oli käsittämättömän typerästi tehty. Olisin luultavasti saanut saman statuksen pelkästään kirjoittamalla mitä asioista ajattelen, mutta sen lisäksi olen jonkinlaisen hybriksen vallassa sortunut ärsyttämään tiedostavuuteensa tukehtuvia kaikenlaisin ulkokirjallisin tempauksin. Kenties olin naiivi ja kuvittelin, että voisin jotenkin vähentää tekopyhyyttä houkuttelemalla esiin henkisten kääpiöiden omahyväisen raivon. En tajunnut, että tekopyhyys on läpitunkematonta materiaa, jonka määrä on maailmassa vakio ja jota vastaan avoimeen sotaan ryhtymällä tekee vain itsestään narrin. Tai ehkä en vain voinut hillitä katkeruuttani siitä, että olin hyvin nuorena ja hyvin typeränä uskonut (tai yrittänyt uskoa) samoihin satuihin kuin Hyvät Ihmiset: epätasa-arvoisuudet johtuvat vääränlaisista olosuhteista, ihmiset ovat jaettavissa uhreihin ja sortajiin, yhteinen ihmisyys voittaa etniset ja sukupuoliset erot, sodat johtuvat äveriäiden valtapelistä, ihmiset tulevat järkiinsä vapautuessaan vanhoista taikauskoisista käsityksistä ja niin edelleen. Huomattuani miten valheellisia, latteita, kaunaisia ja vallanhimoisia joskus arvossa pitämäni ihmiset olivat, kävin heidän kimppuunsa petetyksi tulleen rakastajan raivolla. Oli miten oli, öykkäröintini on tuonut minulle pelkkää harmia.
No, ehken nyt ole aivan rehellinen. Toki lapsellinen transgressiivinen häiriköinti on omalla tavallaan hauskaa. Minulle on tuottanut suurta hupia tervehtiä Jarkko Tonttia natsitervehdyksellä, puristaa tunnettua feministiä takapuolesta Ylioppilaslehden kekkereissä ja kirjoittaa ”hevosen kyrpä” (1) vasemmistopoliitikkojen Facebook-sivuille. Ja ovathan humalaisten päähänpistojeni nostattamat julkisen pahennuksen aallot tuottaneet kiinnostavaa dataa tietyn ihmisryhmän kollektiivisesta sielunelämästä, joten ehkeivät ne sittenkään ole olleet tyystin turhia.
Kun pohtii urbaanin punavihreän liberaalin – joka tässä on kehittämäni myyttinen vihollishahmo muttei tyystin vailla todellisuuspohjaa – sielunelämää, kannattaa muistaa mitä E. M. Cioran kirjoitti Katkeruuden syllogismeissaan:
Kaikesta siitä, mitä teologit ovat kirjoittaneet, ainoat luettavat sivut ja ainoat todet sanat on omistettu Viholliselle. Miten heidän äänensä muuttuukaan, miten heidän innostuksensa syttyykään, kun he kääntävät selkänsä Valolle askarrellakseen Pimeyden kanssa! Voisi luulla että he palaavat omaan elementtiinsä, että he löytävät uudelleen itsensä. Lopultakin he voivat vihata, heillä on lupa siihen: enää ei ole kyse ylevästä hyrinästä eikä hartaaksi tekevistä saivarteluista. Viha voi olla alhaista; siitä vapautuminen on kuitenkin vaarallisempaa kuin sen väärinkäyttö. Kirkko korkeassa viisaudessaan on säästänyt omansa sellaisilta riskeiltä; tyydyttääkseen heidän viettinsä se houkuttelee heidät Paholaista vastaan; he tarrautuvat häneen ja järsivät häntä: onneksi se on ehtymätön luu... Jos se otettaisiin heiltä pois, he sortuisivat paheeseen tai apatiaan.
Muutettavat muuttaen Cioranin mietelmä voisi kertoa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureista, amerikkalaisperäistä termiä käyttääkseni. Sekularismistaan huolimatta he ovat nykypäivän uskovaisia, uusia kirkkotätejä. Heillä on myös omat lahkolaisensa: anarkistit ja muut radikaalit aktivistit ovat eräänlaisia vasemmiston Jehovan todistajia, jotka pitävät aatteen valtavirtaa turmeltuneena ja vastustavat yhteistyötä ”systeemin” kanssa. Punavihreän kuplan sisällä uskotaan Jumalan kaltaiseen kyseenalaistamattomaan premissiin, jota kutsutaan tasa-arvoksi. Siellä uskotaan myös syntiin, jota vain kutsutaan rasismiksi, suvaitsemattomuudeksi, homofobiaksi, islamofobiaksi, transfobiaksi, milloin miksikin. Ja syntiin hairahtuneita vihataan yhtä tulisesti kuin fundamentalistisimmat uskovaiset vihaavat rienaajia ja oikeasta opista poikenneita. Heidät pitää häväistä, eristää sosiaalisesti, erottaa työpaikoistaan, vaientaa, leimata.
En moiti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureita siitä, että he ovat vihamielisiä, kaunaisia ja häijyjä. Sekään ei haittaa, että he ovat vihamielisiä, kaunaisia ja häijyjä minulle. Tiedän kyllä mitä vihaaminen on, usein se on minusta jopa hauskaa, ja olisi jokseenkin outoa juuri minulta tuomita ketään vihaamisesta. Vastenmielisiä näistä maailmanparantajista tekee se, että he ovat joko täysin tiedottomia vihastaan tai oikeuttavat sen aina jollakin jalolla syyllä. He ovat pullollaan vihaa ja luultavasti repeäisivät sen paineesta elleivät voisi välillä käydä oksentamassa sitä johonkin kaltaiseeni likasankoon.
Ja mikä tympäisevintä, he eivät koskaan suostuisi kutsumaan vihaansa vihaksi. Tasa-arvon esitaistelijat etsivät alituiseen ihmisiä – heidän tapauksessaan ”natseja”, ”naisvihaajia” ja ”rasisteja” - joita voivat katsoa alaspäin, sylkeä ja pilkata, mutta kieltäytyvät itsepintaisesti tunnustamasta tarvettaan. Joillakin heistä tämän aiheuttaa pelkuruus yhdistyneenä vinoon luonteenlaatuun, joka osaa kohottaa itseään vain käyttämällä muiden kasvoja astinlautana. Joillakin toisilla sen aiheuttaa ideologia, joka paitsi pakottaa sulkemaan silmät epämiellyttäviltä tosiasioilta, myös kieltää ilmaisemasta tunteita silloin kun ne ovat epäkorrekteja. On varmasti vaikea myöntää ylenkatsetta, kun uskoo kaikkien olevan ainutlaatuisia lumihiutaleita jotka jostain selittämättömästä syystä ovat myös tasa-arvoisia keskenään. On vaikea tunnustaa vihaavansa, kun oma ideologia väittää tarjoavansa pelkkää hyvää jokaiselle maapallon seitsemästä miljardista ihmisasukkaasta.
Mutta hyväksyttävän kohteen löytäessään punavihreät liberaalit osaavat ylenkatsoa ja vihata aivan moitteettomasti. He käyttävät ruokotonta kieltä, puhuvat ”kuvottavasta saastasta” ja ”epäihmisistä”, toivovat moraalisen tuohtumuksensa kohteelle tuskallista kuolemaa. Kultivoituneemmat heistä käyttävät mieluummin hapanta sarkasmia, josta kuitenkin tihkuu sama inho ja pillastuneen hyvinvointikapinallisen sadistinen hekuma. Koska heidän maailmankuvansa ei kaikista heidän vakuutteluistaan huolimatta ole johdonmukainen, vaan kyseenalaistamattomille ja usein keskenään ristiriitaisille uskonkappaleille perustuva, he eivät myöskään näe tällaisen käytöksen ja humanistisen arvomaailmansa välillä mitään kognitiivista dissonanssia. Eikä tämä ole erityisen ihmeellistä, sillä enemmistö ihmisistä ei koskaan välitä käsitteiden sisällöstä: kuullessaan taikasanat ”tasa-arvo” ja ”ihmisoikeudet” he ovat valmiita vaikka kiduttamaan ja joukkomurhaamaan.
Viime juhannuksena tarjosin maailmanparantajille erinomaisen tilaisuuden vihata sydämensä kyllyydestä. Kuten kaikki edesottamuksiani seuraavat varmasti tietävät, intouduin pikkutunneilla syvässä humalatilassa erinäisten yksityishenkilöiden ja organisaatioiden Facebook-seinille kommentteja, joita Pekka Siitoin -vainaa olisi nimittänyt rivologisiksi. Vaikea sanoa mitä päässäni tuolloin liikkui, todennäköisesti halusin vain sikailla sellaisten ihmisten kustannuksella, jotka olivat kuluneen vuoden aikana heittäneet lokaa päälleni sosiaalisessa mediassa. Tiesin heidän joka tapauksessa pitävän minua vastenmielisenä tyyppinä, joten päätin antaa heille vastenmielisyyttä koko rahan edestä. Touhu oli riistäytynyt käsistä ja olin sitten mellastanut hyvin sattumanvaraisesti, sellaistenkin tahojen seinillä joilla ei ollut mitään suoraa osuutta ympärilleni kehkeytyneisiin kohuihin. Jälkikäteen en muistanut tapahtuneesta mitään, vyyhti alkoi purkautua vasta seuraavana päivänä kun ystäväni viestitti minulle, että olen todennäköisesti sosiaalisen median vihatuin henkilö.
Kaikki olisi luultavasti kuitattu minulle tyypillisenä humalakäyttäytymisenä, ellen olisi sattunut kirjoittamaan törkeyksiä myös raiskausten uhreille vertaistukea tarjoavan Naisten linja -järjestön seinälle. Kun minulle kerrottiin jälkeenpäin asiasta, en edes tiennyt mikä tuo järjestö oli ja mitä sen toiminta piti sisällään. Olin luultavasti päätynyt sen sivulle sattumalta jonkin linkin kautta, luullut sitä joksikin yleiseksi feministiseksi keskustelufoorumiksi ja kirjoittanut sitten mitä siinä tilassa mieleeni tuli. Tunnen itse seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneita naisia, enkä tunne tarvetta loukata sellaista kokeneita. Tästä syystä päädyin paria päivää myöhemmin esittämään anteeksipyynnön järjestölle, vaikken julkisia katumuksenosoituksia sinänsä kannatakaan. Mutta olennainen raja oli jo ylitetty, eikä sellaista voi korjata jälkikäteen, minkä toki tiesinkin.
Niin sanotun some-julkisuuden mekanismeihin kuuluu, että kun joku tekee töppäyksen, nilviäiset ryömivät koloistaan valmiina heittämään ensimmäisen kiven. Internetkansan moraalisen raivon jano, keskinkertaisuuksien ehtymätön kostonhimo lahjakkaita kohtaan, on niin suuri että jo hyvinkin viattomat kommentit pyritään tulkitsemaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Niinpä harjoittamani avoin törkeys oli kuin taivaan lahja näille moderneille puritaaneille: heillä oli vihdoinkin oikea syy loukkaantua, heidän viheliäiselle elämälleen oli löytynyt tarkoitus. Virtuaalisesta lynkkaussakista nousi esiin moniakin erityisen analyysin ansaitsevia kommentaattoreita, mutta otan tässä vain pari valaisevaa esimerkkiä.
Yksi ensimmäisistä, jotka saapuivat riekkumaan Facebookin kirjailijasivuni keskusteluketjuihin, oli vasemmistolainen toimittaja Ville Ropponen. Hän oli epäilemättä odottanut tilaisuutta kieli pitkällä, koska jo paria viikkoa ennen skandaalia hän oli lähetellyt minulle natsiaiheisia pornovideolinkkejä sisältäviä yksityisviestejä ja kirjoittanut niiden oheen, ettei minulla ole mitään syytä valittaa vasemmistoaktivistien minuun kohdistuneesta painostuksesta, koska itse ”painostan” maahanmuuttajia ja muita ihmisryhmiä kaiken aikaa.
Ropponen on tyypillinen kulttuurimaailman pyrkyri, jonka ilmeisen kirjallisen lahjattomuuden korvaa hänen kykynsä luoda suhteita. Hän mielistelee niitä joista uskoo hyötyvänsä ja tuomitsee äänekkäästi ne jotka ovat joutuneet epäsuosioon. Siten hän toimi myös minun suhteeni: esimerkiksi Sarastus-lehden alkuaikoina hänkin tarjosi sinne juttuideoita kunnes ilmeisesti tajusi etten ollut niistä erityisen innoissani. Hänen kaltaisensa tuulenhaistelijat selviäisivät loistavasti missä tahansa totalitaarisessa järjestelmässä. Ja jos kuulemillani tarinoilla Ropposen humalatoilailuista ja naisten kohtelusta niiden yhteydessä on mitään todellisuuspohjaa, hän kuuluu viimeisiin ihmisiin joilla on varaa moralisoida minun toimintaani.
Vähän myöhemmin sosiaalisessa mediassa avautui Tampereen yliopiston sotahistorian tutkija Jussi Jalonen. Hän kirjoitti tapauksestani julkisen päivityksen, jonka myöhemmin poisti tai muutti yksityiseksi, koska ilmeisesti itsekin tajusi sen täyttävän kirkkaasti kunnianloukkauksen kriteerit. Kirjoituksessaan hän luonnehti minua muun muassa ”kasaksi paskaa” ja totesi että vaimollani olisi syytä desinfioida minut glykolilla. Joitakin tuntemiani kirjailijoita ja kääntäjiä hän taas kutsui ”alkoholilla järkensä turmelleiksi ihmissaastoiksi” ja taivasteli puhtaaseen stalinistityyliin sitä, että he kehtaavat olla Facebook-kavereitani.
Mitä Jalosen taustaan tulee, kenties hänen vaatimattomat akateemiset saavutuksensa ovat saaneet hänet etsimään laajempaa julkisuutta eräänlaisena internetin poliittisena kommentaattorina. Hänen ongelmansa on vain se, ettei ketään näytä kiinnostavan muu kuin se, mitä hän kirjoittaa ”äärioikeistosta”. Hänestä on tullut aihetta käsittelevien ajankohtaisohjelmien puhuva pää ja muukalaisvihan noususta kohkaavien hysteerikkojen innokkaasti siteeraama ”asiantuntija”. Jalosen oma poliittinen ura ei ole saanut tuulta alleen: vuoden 2012 kunnallisvaaleissa hieman kyseenalaisemmassa maineessa oleva tamperelainen historioitsija Seppo Lehto sai 61 ääntä keskustan ehdokkaana olleen Jalosen 31 ääntä vastaan.
Jalosen moraali on niin sanottua keskitysleirivartijan moraalia. Hän perustaa moraalikäsityksensä virallisesti tunnustettuihin auktoriteetteihin ja hänen ajoittainen poleeminen räväkkyytensä kumpuaa innosta osoittaa, että hän on läksynsä parhaiten opetellut mallioppilas. Jos hänen kirjoituksistaan on hahmotettavissa jokin poliittinen ihanne, se lienee 70-80-lukulainen vanhojen puolueiden konsensus. Erityisen huvittavaa tässä pahansisuisessa valtavirran myötäilijässä on se, että hän heristeli monessa yhteydessä sormeaan asiallisen internetkäyttäytymisen puolesta, kunnes meni minun internetkäyttäytymiseni innoittamana suoltamaan edellä mainitun rehevän alatyylisen verbaalisen oksennuksen.
Tällaisia ovat siis öykkäröintini nostattaman lynkkaussakin sivistyneemmät jäsenet. Vähemmän sivistyneet eivät tyytyneet vain lähettämään seksuaalissävytteisiä solvausviestejä minulle, vaan lähettivät niitä myös vaimolleni ja lemmikkikoirani (!) Facebook-sivulle.
On tietenkin typerää kirjoittaa tällainen tilitys juhannuksen tapahtumista ja niiden jälkipyykistä. On selvää, miten tähänkin reagoidaan: taas tuo rääväsuinen kryptofasisti yrittää selitellä tekojaan, säälii itseään ja syyttää virheistään muita... Median ja sosiaalisen median toimintaa pintapuolisestikin tunteva tajuaa kyllä, että itseään puolustavaa pidetään ruikuttajana eikä roskaväen verenhimoa tyydytä mikään muu kuin pään painaminen säyseästi mestauspölkylle. Mutta väliäkö tuolla. En kirjoita tätä vaikuttaakseni kenenkään näkemyksiin, vaan huvin vuoksi / itserakkaudestani / kostonhimostani / kyvyttömyydestäni olla hiljaa – valitkaa mieleisenne vaihtoehto. Olen kerrostalon katonreunalla seisova mies, joka kieltäytyy hyppäämästä koska liian moni taputtaisi.
Kaikesta päätellen näyttää siltä, että elämäni likasankona jatkuu, vaikka skandaalin käry onkin jo hälvennyt. Eikä se minua haittaa. Hyvät Ihmiset saavat kaikin mokomin käyttää minua pimeän puolensa purkautumiskanavana, kunhan minun ei tarvitse olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Epäilemättä vihaan ja halveksin heitä yhtä paljon kuin he minua ja olen tehnyt sen myös selväksi, joten olemme tässä mielessä sujut. Toivoisin vain heidän olevan rehellisempiä vaikuttimiensa suhteen. He olisivat silloin hauskempia ja heissä saattaisi jopa olla hiven arvostamisen aihetta.
Viitteet:
(1) Koska nyt otin tapauksen puheeksi ja asia epäilemättä kiinnostaa kaikkia, kerron mistä "hevosen kyrpä" -episodi sai alkunsa. Olin viime vuonna pikkujoulukaudella erään kollegani kirjanjulkaisujuhlissa. Kun siirryimme juhlavastaanotolta anniskeluravintolaan, illan isäntä alkoi olla niin tukevasti juovuksissa, että pystyi ajoittain hokemaan vain "Voi hevosen kyrpä". Tällainen kursailematon maalaisilmaisu (hän oli kotoisin alkujaan Hämeestä niin kuin minäkin) huvitti minua niin paljon, että mentyäni myöhään yöstä taksilla kotiin innostuin levittämään kyseistä meemiä pitkin sosiaalista mediaa. Aamulla "hevosen kyrpä" -tervehdyksen löysivät Facebook-seiniltään paitsi lukuisat ystäväni, myös monet poliitikot joilla oli avoin profiili.
